”Jos kehitysmaissa toimivat kansainväliset yritykset maksaisivat veronsa, kehitysapua ei tarvittaisi. Nyt kehitysapu on osittain länsimaisten veronmaksajien kustantamaa tulonsiirtoa kansainvälisille suuryrityksille.”
Näin sanoi norjalainen taloustieteilijä Olav Londstol, kun haastattelin häntä Sambiassa kaivosyritysten verotuksesta.
Kun Sambian kaivokset aikanaan yksityistettiin, talouskriisissä rypevän maan hallitsijat tekivät sen kohtuuttomin ehdoin: Sambialle jäi vain muutama prosentti sen tärkeimpien luonnonvarojen tuottamista voitoista. Londstolin käynnistämän prosessin seurauksena hallitus muokkasi yritysverotuksen uusiksi.
Keskustelu palasi mieleeni, kun luin Afrikan maiden reaktioista Panama-papereihin.
Veronkiertoa tutkivan Global Financial Integrity-järjestön mukaan Saharan eteläpuoleisen Afrikan maat kärsivät suhteessa bruttokansantuotteeseen eniten laittomasta veronkierrosta. Järjestön arvion mukaan nämä maat menettivät vuosien 2004-2014 välillä keskimäärin 81,7 miljardia dollaria vuodessa laittoman veronkierron takia.
Tämän lisäksi monien kehittyvien maiden veropohjaa heikentää kansainvälisten yritysten laillinen verojen välttely. Niiden lakien taustalla on usein tilanne, jossa kansainväliset lainanantajat ovat voineet sanella hallitukselle ehdot. Joissakin maissa kansainvälisiä yrityksiä suosiva lainsäädäntö on syntynyt korruption keinoin.
Tilanne on absurdi. Afrikan maiden viennistä 80 prosenttia on raaka-aineita. Kehittyvät maat tarvitsevat kipeästi varoja investointeihin, joiden avulla ne nousisivat köyhyydestä. Rikkaiden maiden veronmaksajat maksavat kehitysapua, mutta kehitysmaiden luonnonvaroilla bisnestä tekevät suuryritykset välttävät verot laillisesti tai laittomasti.
Afrikan maiden johtajat ovat tavoitelleet muutosta jo pitkään. Jos hyvin käy, Panama-papereiden paljastukset vauhdittavat muutoksia. Afrikan Unioni on jo kokoontunut pohtimaan seuraavia toimenpiteitä.
Vuonna 2013 Liechtensteinin veroparatiiseihin liittyvät paljastukset osaltaan vauhdittivat kansainvälistä tietojenvaihtoa. Nyt kehitysmaiden kannalta suurimpia kysymyksiä ovat pyrkimys saada kansainväliset yritykset maksamaan verot maahan, jossa voitto syntyy ja läpinäkyvyyden lisääminen niin, ettei varojen piilottaminen onnistuisi sen paremmin kansainvälisiltä yrityksiltä kuin korruptoituneilta hallitsijoiltakaan.
Näiden tavoitteiden edistämisessä Suomen kannattaisi olla aktiivinen myös oman etunsa vuoksi. Kehitysapua on viime vuosina leikattu reilusti. Kansainvälisen veronkierron kitkeminen vaatii rahan sijaan ennen kaikkea poliittista tahtoa. Se olisi yksi konkreettinen tapa toteuttaa pyrkimystä, josta niin paljon puhutaan: auttaa ihmisiä siellä, missä he ovat.