Artikkelikuva
Laura Gazzotti luotsaa pääkaupunkiseudulla keväisin ja syksyisin toteutettavaa koko perheen Kolibri-tapahtumaa. Hän on myös vuosi vuodelta kasvaneen elokuvafestivaali Cinemaissin perustaja. Dario Cabello opettaa Kolibrin työpajoissa leijanrakennusta.

Yhteiset leikit

Koko perheen Kolibri-festivaali haluaa koota eri sukupolvet viettämään aikaa yhdessä.

Perheen yhteinen laatuaika. Yhdessä tekeminen. Näistä Laura Gazzotti lähti liikkeelle suunnitellessaan iberoamerikkalaisen, koko perheen Kolibri-festivaalin ohjelmistoa. Tapahtuma levittäytyy syys-lokakuussa eri puolille pääkaupunkiseutua: Espoossa kahteen kirjastoon ja Vuosaaressa Vuotaloon.

Iberoamerikkalaisen festivaalista tekee se, että sen tekijät ja toteuttajat ovat Suomeen eri puolilta espanjan- ja portugalinkielistä maailmaa muuttaneita isiä ja äitejä. He  edustavat eri ammatteja, ja tuovat festivaalille oman osaamisensa.

”Ideoidessamme inspiroidumme lapsuusmuistoistamme. Tahdoimme pelastaa sen arvon, joka perheen kanssa vietetyllä laatuajalla on. Meillä kaikilla on siitä kokemusta. Monilla oli se onni, että meitä hoitaneet aikuiset olivat sukulaisiamme.”

Gazzottin mielestä on lopulta ihan sama mitä yhteisellä ajalla tehdään: leikitään, pelataan, tehdään ruokaa, vaihdetaan autonrenkaat. Tärkeää on, että aikuisen ja lapsen välillä on yhteys.

Yhdessä tekemisessä on monta arvokasta puolta. Jokainen aikuinen, joka lapselle antaa aikaansa, antaa Gazzottin mukaan samalla esimerkin erilaisesta olemisen ja tekemisen tavasta – yksinkertaisesti omasta persoonastaan.

”Olisi tärkeää, että lapsen elämässä olisi muitakin sukulaisia kuin isä ja äiti: isovanhemmat, tädit, sedät. Niinpä tälle festivaalille lapset eivät tule yksin.”

Suhde suvun aikuisiin tärkeä

Festivaalin vapaaehtoisvoimin tekevät vanhemmat ovat erilaisessa asemassa kuin kantasuomalaiset, koska heidän omat sukulaisensa ovat kaukana.

”Toisin kuin aiemmin ihmiskunnan historiassa, ihmiset eivät enää liiku uusiin maihin ja maanosiin heimoina, vaan perheinä tai pareina. Suhde sukuun muuttuu erilaiseksi. Uudessa kotimaassa tulijat rakentavat itselleen uuden lähipiirin, uuden heimonsa”, Gazzotti pohtii.

Niinpä festivaalin tekijät toivovat paikalle suomalaisia mummeja ja kummeja näkemään minkälaisia puolia vaikkapa kaksikulttuurisen lapsen elämässä on.

Kolibriin ovat osallistuneet monenlaiset perheet. ”Viime vuonna kahdeksan hindutaustaista perhettä oli rakentamassa kanssamme leijoja! Ja venäläisiä, somalialaisia, islantilaisia, afganistanilaisia”, Gazzotti iloitsee.

Yksi festivaalin työapajoista on leijanrakennuspaja. Leijojen rakentaminen ja lennättäminen on suosittua Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa.

Leijat kuuluvat myös argentiinalaisessa Pehuajón pikkukaupungissa kasvaneen Gazzottin lapsuuteen.

Lapseksi jälleen

Leijatyöpajoja vetää chileläissyntyinen Dario Cabello.
”Kun näin Darion rakentavan leijaa viime keväänä, olin yllättynyt. Hänen koko olemuksensa muuttui. Hän oli niin innostunut – palasi pojaksi, joka rakensi leijoja isänsä kanssa Chilessä.”

Tuohon taianomaiseen hetkeen Gazzotti uskoo.: ”Ne ovat korvaamattomia.”

Gazzotti täsmentää, että olennaista ei ole se, tuleeko leijasta hieno tai lentääkö se 15 tai 20 metriä. Tai lentääkö ollenkaan.

”Simppeli idea on se, että lapsi ja aikuinen tekevät leijan yhdessä. Aikuinen pääsee kokemaan tunteen, jonka koki lapsena – ja välittämään sen lapselleen.”

Miten lumessa leikitään?

Suomalainen yhteiskunta on erityisellä tavalla vaativa, Gazzotti sanoo.

”Me muualta muuttaneet voimme näin antaa oman panoksemme. Meillä on opittavaa, mutta myös annettavaa.”

Yksikin suomalainen isä oli kiitellyt Kolibri-festivaalia siitä, että sai tilaisuuden tanssia omien lastensa kanssa.

”Suomessa aikuiset tanssivat keskenään omissa juhlissaan, lapset omissaan. Yhdessä tanssimisen perinnettä ei ole”, Gazzotti sanoo.

Suomeen muualta muuttaneet aikuiset taas oppivat täällä yhdessäolon tapoja, joita täkäläinen ympäristö tarjoaa.

”Meillä ei ole kokemusta siitä, miten perheen kanssa vietetään aikaa pitkinä pimeinä ja kylminä kuukausina. Miten leikitään lumessa? Metsässä? Jäällä?”

Gazzotti itse kasvattaa Matilda-tytärtään Helsingissä. Tyttären isä on chileläissyntyinen, joten tytön sukulaiset ovat Argentiinassa ja Chilessä.

Gazzotti näkee, että Suomi on vasta tuloillaan siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, joka Argentiinassa elettiin sata vuotta sitten, kun erilaiset siirtolaisryhmät rantautuivat maahan.

”Omissa isoisovanhemmissani on yksi intiaani, italialainen, ranskalainen… Nyt oma argentiinalais-chileläinen tyttäreni kasvaa Suomessa, suomalaistuu täysin. Matildalla on oma suomalainen ’adoptiomummi’, joka opettaa hänelle vaikkapa lumiukon tekemistä.”

Leluna niittokone

Gazzotti itse vietti lapsena paljon aikaa isovanhempiensa kanssa maalla.

”Leikit olivat sitä, mitä ympäristö tarjosi. Yksi ’leluistamme’ oli niittokone.”

Globalisaatio saapui myös argentiinalaiseen pikkukaupunkiin 70-luvulla.

”Tätini toi Pariisista minulle nuken, oikean poupéen, joka käveli ja lauloi ranskalaisia lauluja! Olin 4-vuotias. Se oli lähes minun pituiseni, niin kaunis: baskeri, nahkatakki, saappaat. Sehän oli kuin Monacon prinsessan lelu!”

Gazzottin leikit ovat pitkälti samoja kuin suomalaisessa 70-lukulaisessa lapsuudessa: kioskileikit, kiiltokuvat, pukeutumisleikit. Pyörällä ajelua korttelissa.

”Oli elämä kadulla ja sisäpihoilla. Se oli mieletön mikromaailma: rakensimme veljien kanssa pihalle pitkät autoradat.”
Toisen mummolan pihalla oli kasvimaa, appelsiini- ja luumupuita. Ja sitten siellä oli työkaluvaja, maailman ihmeellisin ja maagisin paikka.

”Se hämärä huone oli jotain niin inspiroivaa. Kuin tieteellinen laboratorio.”

Gazzotti tunnistaa, kuinka hänen sukunsa aikuiset ovat vaikuttaneet hänen mieltymyksiinsä. ”Molemmat isoäitini tekivät paljon käsitöitä. Elin kangaspinojen keskellä. Erotan yhä eri silkkityypit toisistaan, organzat ja muut”, hän nauraa.

Buenos Airesissa filosofian maisteriksi valmistunut Gazzotti sanoo saaneensa sukulaisiltaan paljon eväitä ajatteluunsa ja huumoriinsa.

”Kaikki se on jättänyt jälkensä minuun: kuinka mummi nauroi ja mille hän nauroi. Siestan aikaan hän kertoi minulle aina saman sadun, vain sen eläinhahmot vaihtuivat.”

Gazzotti korostaa, että aika ja rakkaus, jonka isovanhemmat lapsenlapsilleen tarjoavat, on täysin toisenlaista kuin vanhempien aika ja rakkaus.

”Ja se aika ja rakkaus rikastuttavat lapsen elämää.”

Lisätietoja ja festivaalin ohjelma: www.kolibrifestivaali.org

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!