Hoikat ja tyylikkäät pariskunnat polkevat hymyillen, kädessä soijalatte ja tarakalla luonnonkuituinen joogamatto. Loittoneva kaupunki on täydellisessä auringonpaisteessa kuin karamelli, mutta syvä tyytyväisyys puuttuu polkijan sisimmästä. Siksi suunta on Kööpenhaminan joogafestivaaleille puhdistumaan, yhdistymään ja kuuntelemaan luentoa vegaaniuden hyödyistä.
Pyörä sotkee ohi bussipysäkillä nukkuvan miehen ja grönlantilaisten puistojuoppojen. Kööpenhaminassa on ”virallisesti” kodittomia yli 5 200. Alkoholiakin Tanskassa kulutetaan eniten Pohjoismaista. Iltaisin samalla rautatieaseman läheisellä alueella joukko tummaihoisia naisia partioi tylsistyneenä odottaen asiakkaita. Tosin seksin ostaminen on Tanskassa laillista.
Me akateemisen näköiset tasapainoiset ihmiset sen sijaan istahdamme festivaalitelttaan puhumaan joogan rauhoittavasta luonteesta ja meditaation mahtavuudesta. Ulkosalla kauppamiehet myyvät superpirtelöitä, tuoksuja, öljyjä ja ihmiset ostavat itsensä kipeäksi pienistä onnen muruista. Ravintoluennoitsija paasaa, kuinka meidän tulisi hylätä addiktoiva, aivokemiaa sotkeva sokeri, leipä, maitotuotteet, liha ja päälle suuri osa kasviksista. Yleisö nyökyttelee tiedostavana, vaikka kuuntelijajoukosta joka ikinen on varmaan jo ennestään kidutuksen partaalle asti ortorektikko.
Illalla dyykatessani supermarketin roskista saan saaliikseni vain addiktoivaa vehnäpullaa ja luennoitsijan kieltämiä vihanneksia. Roskis pursuaa samana aamuna paistettua leipää, mutta kun terveysaspekti. Kotimatkalla annan puolet leivistä puistojuopoille, mutta laupeuden sijaan tunnen itseni idiootiksi. Mitä pari paahtoleipäpussia ketään hyödyttää?
Seuraavalla viikolla yritän tarmokkaasti ryhtyä vapaaehtoiseksi, mutta kaksi kodittomien yhdistystä tyrmää minut, sillä asun maassa väliaikaisesti enkä puhu tanskaa. Kirjoitan kotimaiselle ongelmanuorten sähköpostilistalle haluavani tukihenkilöksi, mutta vastaus antaa odottaa itseään kuukausia. Pettyneenä uinun takaisin joogan ja meditaation kehtoon. Kööpenhaminassa vieraivan kanadalaisen psykoterapeutti ja zenmeditoija Michael Stonen luento avartaa uudelleen.
Stone kertoo kieltäneensä monia oppilaitaan hylkäämästä koulutuksensa ja työnsä, kun nämä ovat hurahtaneina rupeamassa joogaohjaajiksi. Hän harmittelee tilannetta rapakon takana: joogastudioita on liikaa eikä kaikille riitä elantoa. Siinä valuu hyvää tahtoa hukkaan. Eikä tarvitse kauaa hakea Pohjolastakaan joogaohjaajaa tai henkilökohtaista valmentajaa. Onko kaikille töitä?
Miksi monet koulutetut ihmiset keskittävät hyväsydämisyytensä vain pienen piirin nautittavissa olevien kalliiden yksityisterapioiden tarjoamiseen? Puhumattakaan jo ennestään niuhojen ruokavalioidemme viilailusta? Miksi emme osoittaisi avuliaisuutta omassa ammatissamme tai arjessamme? Voimme olla vapaaehtoisia ihan ilman järjestöjäkin. Jo Buddha vastusti aikanaan pyhyyteen vetäytymistä ja passitti munkkinsa kaupunkeihin kerjäämään.