”Eikö lapselle kannattaisi opettaa yksi kieli ensin kunnolla ja sitten siirtyä toiseen kieleen?”

Saan usein kunnian vastata tällaisiin kysymyksiin. Osa pitää kahden kielen puhumista lapselle joko huolestuttavana tai käsittämättömän hienona asiana.

Isovanhempiemme aikaan kaksikielisyys oli harvinaista. Parinkymmenen vuoden aikana tilanne on muuttunut radikaalisti. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vuonna 2013 kaikkiaan 70 000 avio- tai avoliitossa toinen puolisoista oli syntynyt muualla.

Tällaisten perheiden lapset ovat mitä todennäköisimmin kaksikielisiä: kukin vanhempi puhuu lapselleen omaa kieltään. Näin myös omassa perheessäni, kumpikin meistä vanhemmista parhaiten osaamaansa kieltä.

Yritin penkoa lisää tilastoja. Mikä on kaksikielisten määrä, kun kuitenkin erikielisten, eri kansalaisuuksien ja jopa erimaalaisten kanssa parisuhteessa elävien määrä tiedetään tarkkaan?

Penkomiseni oli turha. Suomessa rekisteröidään ja tilastoidaan henkilön äidinkieli, vaikka hän ei vielä syntyessään osaa mitään kieltä. Kahta tai useampaa äidinkieltä ei voi rekisteröidä, vaikka todistaisi hallitsevansa ne.

Kaksikielisyys askarrutti jo ennen lasten syntymää. Kaluttiin koko aiheesta kirjoitettu kotimainen kirjallisuus. Eihän sitä toki juuri ollut. Onneksi englanniksi löytyy runsaasti tietoa myös tästä aiheesta.

Tosin jopa englanninkielinen kirjallisuus keskittyi etupäässä kaksikielisyyden ”jalouden” korostamiseen. Ohjeetkin olivat tiukkapipoisia: ”kukin vanhempi saa puhua lapselle vain omaa kieltään” tai ”lapsen ei saa antaa sekoittaa kahta äidinkieltään”.

Suurin osa ohjeista joutaa romukoppaan.

Kaksikieliseksi kasvattaminen ei tarkoita, etten voisi välillä käyttää suomea. Minähän puhun lapsilleni etupäässä äidinkieltäni kurdia. Ja saavat lapset toki vähän sekoittaa äidinkieltensä sanoja niitä vasta omaksuessaan. Jo kolmevuotiaani osaa erottaa kielten puhujat toisistaan.

En siis ole huolestunut lasten kielen oppimisesta, vaan vinoutuneesta järjestelmästä, jossa tunnustetaan vain yksi äidinkieli. Muiden kielten puhujien määrä on tarkka, mutta käytännössä karkean virheellinen. Kaksikielinen rekisteröi äidinkielekseen suomen eikä pagibeten tai ketsuan, vaikka puhuisi myös tätä äidinkielenään.

Ei ole vaikea ennustaa, että kaksikielisistä tulee pian suurin vähemmistömme, ohi ruotsinkielisten. Tunnustetaanko heidät?