“Anteeksi, voitko pysähtyä?”

Musta nuori nainen pysähtyy ja hengästyneenä kerron hänelle: tyttäreni on mustaihoinen pieni tyttö ja kokee olevansa outo. Barbi, Peppi, prinsessat, vahvat, heikot ja kauniit naisen mallit – he kaikki ovat valkoisia.

Nainen keskeyttää minut, iso hymy kasvoillaan: ”Tiedän mistä puhut. Sinä etsit samaistumisen mustia roolimalleja”.

Olin ajatellut, että elän arabina Euroopassa monikulttuurista elämää. Kunnes pari vuotta sitten tyttäreni kysyi, saavatko kaikki tytöt valkoiset rinnat.

Ymmärsin, että värillä on joskus kovasti väliä. Muistan Kansallisteatterin Sorsastaja-näytelmän, joka kertoi suomalaisnäyttelijöistä joita yhdistää tumma iho. He kasvoivat 1970- ja 80-luvun valkoisessa Suomessa. Jokainen heistä oli yhteisönsä ainoa musta lapsi.  He eivät kuuluneet kantaväestöön, mutta eivät myöskään itsensä kaltaisten alakulttuurin. Siellä tyhjässä välimaastossa he olivat hämmentyneinä ja yksin.

Ystäväpiirini Amsterdamissa on vielä hyvin suppea. Siksi pysäytin nuoren naisen kadulla. Gabrielle ymmärsi, että kyse on merkityksellisestä asiasta nuoren tytön kasvussa. Kiireisen elämänsä keskellä hän vieraili luonamme neljä kerta vuodessa. Pian hän suositteli tuttavapiiriimme paria muutakin afrikkalaistaustaista nuorta naista, ja tyttäreni sielunmaisema muuttui selvästi. Hän samaistui naisiin, jotka muistuttivat häntä ulkonäöltään. Hän alkoi puhua itsestään kauniimmalla tavalla, ja koki olevansa hyväksytty. Rauha laskeutui kotiimme.

Tällä hetkellä Suomessa on pelkästään Etelä-Afrikasta adoptoituja lapsia 250. Jos mukaan lasketaan heidän vanhempansa, sisaruksensa, mummonsa, tätinsä ja setänsä, yhteisöön kuuluu yli tuhat ihmistä.

Kahdeksan vuotta vanhat tilastot vuodelta 2006 kertovat, että Suomen synnytyslaitoksissa 6,3 prosenttia vauvoista syntyy perheisiin, joissa toisen vanhemman juuret ovat Suomen ulkopuolella. Luku on tänä päivänä paljon suurempi.

Nämä ihmiset elävät kahden kulttuuriin välissä. He ovat sillanrakentajan roolissa Suomen kulttuurisessa murroksessa. Silti nämä monikulttuuriset lapset ovat melkein samassa tilanteessa kuin Sorsastaja-näytelmän 1970-luvulla eristyksessä kasvaneet lapset. He kasvavat usein jommassakummassa – valkoisessa tai värillisessä – yhteisössä vailla kontakteja toiseen.

Hyvä lukija, montako tummaihoista ihmistä voit laskea ystäväksesi? Sellaiseksi ystäväksi, jonka kutsut kotiisi ja jonka kanssa jaat ainakin joitakin iloja ja suruja – elämääsi. Montako sellaista ihmistä kuuluu lapsesi arkeen?

Jos ei kuulu yhtä ainutta, voisitko tehdä asialle jotain?

Itse pysäytin tuntemattoman ihmisen kadulla saadakseni kontaktin. Monikulttuurisen yhteiskunnan luonnollisuus vaatii joskus ”luonnotonta” alkua.

Nauramme venäläisille nyt Sotshin alla. Venäjän suurin puute silmissäni on siltojen puuttuminen ihmisten välillä. Seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa tshetsheenit saavat olla rauhassa, kunhan elävät omassa maailmassaan.

Me ihmiset kaipaamme lupaa olla olemassa. Julkista tunnustusta sille, että olemme hyväksyttyjä ja haluttuja yhteiskunnan jäseniä – niin banaalilta kuin se kuulostaakin.

Venäläinen homo kaipaa sosiaalista lupaa olla. Se tekisi hänen elämänsä pehmeämmäksi ja tavallisemmaksi. Suomessa tummat lapset kaipaavat samaa lupaa: olla hyväksytty osa yhteisöä.

On meidän tehtävämme keksiä, kuinka näitä siltoja rakennetaan ja ylitetään.