Suomessa saa usein kuulla, kuinka fiksua suomalainen lastenkasvatus on. Niin se onkin: lapset ulkoilevat pakkasella ja noudattavat nukkumaanmenoaikoja. Toisin on Pohjois-Kyproksella ja Turkissa, joissa kasvatan poikaani osan vuodesta. Johdonmukainen kasvatus on Välimerellä häilyvä käsite. Vai miltä kuulostaa se, että 2-vuotiaalle sipsejä ja kolaa tarjoileva isoäiti toteaa, ettei poikaa saa viedä puistoon 16 celsiusasteessa vilustumaan?

Vaikka sipsit ja epäsäännölliset nukkumaanmenoajat ovat osa lapsuutta Välimerellä, tekevät perheet kaikkensa suojellakseen lapsiaan maailman pahuudelta. Jopa niin systemaattisesti, että lapset jäävät paitsi monista kokemuksista, jotka Suomessa ovat olennainen osa lapsuutta. Turkissa lapset eivät nuku päiväunia ulkona, eivätkä leiki puistoissa keskenään. Ainoita yksinäisiä lapsia ulkona ovat satunnaiset, nenäliinapaketteja kaupittelevat taaperot. Huhutaan, että he olisivat kaapattuja tai köyhien vanhempien rikollisjengeille myymiä. Turkissa on kateissa 800 lasta 23,7 miljoonasta alaikäisestä. Suomessa suhde on lähes sama: noin 34 lasta 1,07 miljoonasta alaikäisestä on kateissa.

Turkissa ja Kyproksen turkkilaisessa osassa lastenkasvatus perustuu inhorealismiin ja riskien tiedostamiseen. Suomessa arvostetaan rutiineja ja kodin ulkopuolella pärjäämistä. Turkissa lapsi ei saa mennä yksin kioskille, mutta tietää suomalaista nuorempana, ettei lintukotoa ole olemassa. Kulttuurit perustuvat erilaisiin olosuhteisiin, arvoihin ja pelkoihin. Tärkeintä on, että lapsi kasvaa aikuiseksi, joka tiedostaa riskit ja pärjää yksin. Uskon, että turkkilaisetkin antaisivat lastensa käydä keskenään metsäretkillä, jos sitä pidettäisiin turvallisena. Suomalaisetkin epäröisivät päästää lapsensa yksin ulos, mikäli uutisissa kerrottaisiin rikoksista yhtä yksityiskohtaisesti kuin Turkissa.

Tytärpuoleni vieraillessa Suomessa todistin, kuinka herkulliselta vapaus maistuu ensikertalaiselle. Jätin 13-vuotiaan istanbulilaistytön ruokakaupan eteen, annoin hänelle taskurahaa ja ohjeet miten palata kotiin. Ennen lähtöäni vakuuttelin tytölle, että Suomessa on päivällä turvallista kävellä yksin. Hetken kuluttua kotiin palasi pälpättävä teini. Matkalla hän oli nähnyt tyttöjä polkupyörinensä ja mopoautonkin; seuraavalla lomalla joutuisimme hankkimaan hänelle jomman kumman. Kaupasta hän oli ostanut pussillisen karkkia. Niitä syödessämme totesin, että jos elämystä joutuu odottamaan, se saattaa maistua tuplasti paremmalta.