Näkökulmat

Päästä meidät pyhästä

Tommy Lindgren pohtii kolumnissaan kuinka nopeasti "mandelamainen" lempeys ja ymmärrys katoaa.

Kun Nelson Mandela kuoli lopulta ihan oikeasti – skuuppia jahdanneiden tiedotusvälineiden lukuisten epäonnistuneiden tappoyritysten jälkeen – reaktio oli odotetun kaltainen. Maailma yhtyi liikuttuneeseen ylistyskuoroon, ja kriittisiä ääniä kuului vähän. Mitä nyt filosofi Slavoj Žižek The Guardianissa esitti, että yksimielinen kanonisointi todistaa Mandelan hävinneen taistelunsa aidosti vapaan ja oikeudenmukaisen Etelä-Afrikan puolesta.

Nelson Mandela lienee ylistyksensä ansainnut. Uskomattoman elämän elänyt mies tuntui olevan jotakin aivan muuta kuin mitä olemme poliitikoilta oppineet odottamaan. Tiedättehän: kansasta vieraantuminen, vallanhimo, korruptio, itsekkyys, näköalattomuus ja idealismin kuolema.

Janis Joplinin, Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin koko elämän mittaisen vankeuden selättäneestä vapaustaistelijasta tuli lopulta universaali sovinnon, anteeksiannon ja rauhan symboli. Osittain varmaan jopa omasta tahdostaan riippumatta.

Liikutuksensekainen ylistys taitaa silti kertoa muustakin kuin Mandelan pyhyydestä. Kun Martti Ahtisaari tai Barack Obama kommentoivat hänen poismenoaan, oli tuskin kovin suuri yllätys, että kumpikin puhui yhtä paljon itsestään kuin ihailunsa kohteesta. ”Kukaan ei ole vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Mandela.” ”En voisi kuvitella elämääni ilman Mandelan asettamaa esimerkkiä.”

Mandela edustaa monille jonkinlaista inhimillisen hyvyyden ideaalia, jota vasten on hyvä peilata itseään todellisen – ja vähän rumemman – peilikuvan sijaan. Hän on poliitikkoja viisaampi, pappejakin pyhempi. Kyynisempi ihminen saattaisi silti kysyä Yhdysvaltain presidentiltä, miltä vaikkapa tämän määräämät miehittämättömien lennokkien tappoiskut näyttävät Mandela-majakan valossa.

Suomessa Mandelan kuolema osui kiinnostavasti samaan uutisvirtaan itsenäisyyspäivänä Tampereella mieltään osoittaneiden Kiakkovieraiden herättämän keskustelun kanssa. Tuskin olivat silmäkulmamme ehtineet kuivua, kun sekalainen joukko lähinnä nuoria vihaisia ihmisiä sai pienellä rähinällä kollektiivisen otsamme kurttuun. Kehtaavatkin! Rosvojoukko! Paskasakki!

Äkkiä oli mandelamainen lempeys, ymmärrys ja sovittelu tipotiessään.

Harva asia tuntuu yhdistävän suomalaisia niin paljon kuin kaikenlaisen äänestyskopin ulkopuolisen kansalaistottelemattomuuden halveksunta. Laki ja säännöt ennen kaikkea. Edesmennyt asianajaja Matti Wuori – samaa pilvenpiirtäjien ja öljynporauslauttojen koskemattomuutta halveksuvaa Greenpeace-joukkoa kuin Sini Saarelakin – kuvasi tätä piirrettä meissä liikennevalomoraaliksi. Jalankulkijan yli saa periaatteessa ajaa, jos hän sattuu kävelemään päin punaisia.

Minkään tien ei pitäisi olla niin mustavalkoinen. Edes suojatien.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!