”Ulos” huutaa täyteen ahdetun autoriksan kuljettaja. ”Riksa ei kulje tämän pidemmälle”, tokaisee viereeni ahtautunut silmälasipäinen mies. Jatkan matkaa jalan. Käveltyäni kilometrin eteeni avautuu valtaisa telttameri.
Olen saapunut Maha Kumbh Melaan, maailman suurimpaan kokoontumiseen. 55-päiväinen festivaali houkuttelee kymmenet miljoonat hindut puhdistautumaan synneistään kylpemällä pohjoista Intiaa halkovien pyhien jokien yhtymäkohdassa. Tapahtuma järjestetään kolmen vuoden välein, vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa.
Kaikkialla ympärilläni tapahtuu: ashram-telttojen sähkövalot välkkyvät, telttakaupunkiin saapuvat ihmiset kantavat päänsä päällä olkia ja telttoja. Uskonnolliset ryhmät laulavat kuorossa mantroja. Melun määrä on valtaisa. Joka kadunkulmassa toitottaa kovaääninen, juna kolistelee siltaa pitkin leirin yli.
Pyhinä päivinä jokien yhtymäkohdassa kastautuminen on hinduille kuin synneistä puhdistava oikotie mokshaan, jälleensyntymien kierrosta vapautumiseen.
Millaisena paikalle saapuneet länsimaalaiset näkevät tämän pyhän dippauksen?
”Boom!” Huudahtaa ruotsalais-amerikkalainen Govinda kuvaillessaan kylpyä. ”Se on kuin atomipommi räjähtäisi pääsi sisällä. You gotta do it man!”
Aamulla seuraan muita pyhiinvaeltajia, riisun ylimääräiset vaatteeni kasaksi rannalle ja kahlaan matalaa, mutaista rantaa aidatun kylpyalueen reunaan. 1, 2, 3 ja ylös!
En tunne oloani sanottavasti keventyneeksi. Lähinnä mietin, pidinkö varmasti suuni kiinni painaessani pääni satojen miljoonien intialaisten jäteviemärinäkin toimivaan pyhään jokeen.
Rantaveteen kerääntyneiden ihmisten keskittyneet ja seesteiset ilmeet kuitenkin korvaavat puuttumaan jääneen henkisen kokemuksen.
Kymmenien miljoonien intialaisten lisäksi Mela-tapahtumat houkuttelevat paikalle alati kasvavan joukon länsimaalaisia: toimittajia, matkailijoita ja henkisyyden etsijöitä. Istun illalla telttojen ulkopuolella, kädessäni kuppi kuumaa maitoteetä. Hymyilevä ja äidillinen Kunti kertoo löytäneensä Shri Haidakhan Baban opetukset kolme vuotta sitten reissatessaan miehensä kanssa Intiassa. Palattuaan kotiinsa Kaliforniaan he myivät koko omaisuutensa ja lähtivät takaisin Intiaan.
”Vapauttavaa”, vastaa Kunti, kun kysyn miltä tuntui jättää koko aiempi elämä taakse. ”Aikuisia tyttäriä tulee ikävä, mutta onneksi Skypellä voi soitella.”
Seuraavana päivänä poikkean katokseen, jossa monenkirjava joukko saddhuja istuskelee nuotion ääressä. Yksi lukee hindinkielistä paikallislehteä, toinen sekoittaa tupakanpuruja ja hasismurenia savisen chillum-piippunsa täytteeksi. Itsensä päästä varpaisiin tuhkalla värjännyt, vilttiin kääriytynyt pullea ja partainen naga baba istuu matalalla korokkeella toisen gurun kanssa.
Hetken piirissä istuskeltuani huomaan yhden saddhun poikkeavan muista.
Viisikymppinen espanjalainen on pukeutunut kierteleville askeeteille tyypilliseen tapaan sahraminoranssiin lannevaatteeseen ja paitaan. Harmaantuvien rastojensa peitoksi hän on kietaissut oranssin leopardikuvioidun huivin.
”Ryhdyin saddhuksi 20–25 vuotta sitten. Olin Goalla ja minulta ryöstettiin kaikki”, hän puuskahtaa. ”Muut lähes sylkivät päälleni, saddhut pitivät huolta.”
”Kyllä Barcelonaa, äitiä ja siskoa tulee ikävä, mutta käyn siellä välillä. Kävin muuten Suomessakin muutamana vuonna, kunnes sinne kaavaillun Veda-koulun rahoitusprojekti kaatui. En tykkää käydä Suomessa, siellä ei tarvitse kuin mainita jumala niin kaikki juoksevat karkuun kuin olisit terroristi.”