Oma identiteetti on asia, jota taiteilijana olen halunnut käsitellä pitkään. Se on niin lähellä, että se on pelottavaa ja haastavaa”, sanoo Sonya Lindfors.

Lindfors, 28, on tuore tanssitaiteen maisteri ja koreografi, jonka uusi teos Noir? on taiteilijan itsensä mukaan teos mustuudesta, erilaisuuden kokemuksesta ja suhteesta omiin juuriin.

Identiteetti, välitilassa oleminen ja taiteilijuus toistuvat Lindforsin puheessa usein. Se on ymmärrettävää, sillä Noir? on hyvin henkilökohtainen teos.

”Mutta se ei tarkoita, että se kertoisi vain minusta. Noir? pyrkii käsittelemään erilaisuutta, mutta myös samanlaisuutta. Ja sitä mitä ihmiset odottavat toisiltaan, miksi ollaan niin nopeita määrittämään muita”, Lindfors selittää.

Sonya Lindfors on lääkärivanhempien lapsi Espoosta, ylempään keskiluokkaan kuuluvasta perheestä, kuten hän itse määrittelee. Suomalaisen äidin tytär, joka on koko ikänsä asunut Suomessa.

Silti ”olen suomalainen” on sanapari, jota Lindfors saa toistaa kyllästymiseen asti. Se johtuu säkkärästä tukasta ja ruskeasta ihosta, jotka hän on saanut Kamerunista Suomeen 1980-luvulla muuttaneelta isältään.

”Ihmiset kysyvät, mistä mä tulen ja puhuvat mulle välillä englantia ja kun vastaan suomeksi, kehuvat, että kylläpä sinä puhut hyvää suomea. Aina kun puhutaan maahanmuuttajista, puhutaan ihonväristä. Mutta en mä ole maahanmuuttaja, mä olen suomalainen. Mun isä on maahanmuuttaja. Mustuudessa on toki jotain tosi syvää, mutta se on silti vain pinta.”

Lindfors ei kuulosta vihaiselta tai edes ärtyneeltä. Erilaiselta näyttäminen ja oman taustan selittäminen on asia, johon hän on tottunut. Ja onhan ulkonäöstä ollut hyötyäkin, etenkin taiteellisella uralla, hän toteaa. Lindfors huomataan ja muistetaan, ”vielä kun olen luonteeltani äänekäs ja nopea”.

Aina välitilassa

Ennakkoluulot, lokeroiminen ja vieraiden asioiden pelko kuuluvat ihmisyyteen, Lindfors sanoo.

”Mutta meillä on koulutus, ei me eletä enää missään pimennossa. Jos ei uskalla kysyä suoraan, voi selvittää netistä.”

Lindfors kertoo matkustavansa paljon Afrikassa, viimeksi Mosambikissa. Jos Lindforsia Suomessa kohdellaan maahanmuuttajana, Afrikassa hän on täysin ulkopuolinen, läpeensä eurooppalainen.

”Herätän hämmennystä, koska olen nuori, koulutettu nainen ja asun yksin.”

”Ei äiti eikä isä voi ymmärtää tätä välitilassa olemista, niillä on omat juurensa. Suomessa on uusi sukupolvi, monikulttuurisista taustoista tulevat lapset ja nuoret, jotka eivät ole maahanmuuttajia. Mulla on neljä pikkusisarusta, he ja muut minua nuoremmat joutuvat aikanaan myös painimaan näiden asioiden kanssa. Siksi haluan käsitellä niitä.”

Lokeroimista vastaan

Lindfors on tanssinut työkseen yli kymmenen vuotta, jo ennen Teatterikorkeakoulun opintoja jazz-, katu- ja showtanssia, musikaaleissa, gaaloissa ja artistien taustoilla. Opinnäytetyö Quest! koetteli nykytanssin rajoja. Verkkolehti Liike-kieli.comin arvion mukaan esitys on ”eräänlaisen moninaisuutta vaativan manifestin ruumiillistuma”, joka ”ravistelee ennakko-odotuksia tyylillisestä eheydestä”.

Lisäksi Lindfors johtaa tanssija Anniina Jääskeläisen kanssa perustamaansa taidefestivaali UrbanApaa, joka voitti tänä vuonna tanssin valtionpalkinnon.

”Asioiden välillä oleminen määrittää mua. En mahdu pelkästään nykytanssin kentän sisälle, mutten ole enää myöskään katu- tai showtanssija. Olen koreografi, mutta en tiedä, onko tämä mitä teen tanssia. Eikä määrittely edes kiinnosta minua. Taistelen lokeroimista vastaan, ei pelkästään tanssiin tai ihonväriin liittyen vaan ylipäätään ihmisyyteen.”

Noir?:issa ovat mukana kaikki afro-suomalaiset tanssitaiteilijat. Ammattilaisia ei Lindforsin lisäksi ole monta, oikeastaan vain kaksi: Esete Sutinen ja Ima Iduozee. Lisäksi mukana on näyttelijä-rap-artisti Gracias.

”Yksi taustalla vaikuttava tekijä on hip hop -kulttuuri, median kautta tuleva afro-amerikkalainen musta identiteetti. Mulle on läheisempää pitää löysiä housuja kuin perinteisiä afrikkalaisia asuja. Ima on entinen breikkari, Gracias räppäri.”

”Hip hop -kulttuurista tulee tietynlainen suoruus, tai röyhkeys: hei, me tehdään teos mustuudesta ja sitten tehdään. Räppärinä voi sanoa mitä vaan, suoraan ja kaunistelematta, ota tai jätä, kaikkien ei ole pakko digata. En voi jäädä pelkäämään, tykkääkö joku siitä mitä teen vai ei, eikä se niin kiinnostakaan.”

Taiteilijan tehtävä

Lindfors on pohtinut paljon taiteen tekemisen motiivejaan.

”Mitä on taiteilijan duuni? Teenkö tätä itselle vai muille? Mun mielestä taiteilijan pitää artikuloida ulospäin. Haluan tehdä suoria poliittisia avauksia, se on tärkeää.”

Yksi yhteiskunnallisista kannanotoista on Lindforsin yhdessä Anniina Jääskeläisen kanssa kirjoittama julistus ”Nuorten taiteilijoiden manifesti!”. Siinä todetaan muun muassa, että taiteen yhteiskunnallinen merkitys on liian pieni ja taiteen merkitys tavallisen ihmisen elämässä vain pienenee.

Mistä se Lindforsin mielestä johtuu? Mitä pitäisi muuttaa?

”Se on monen asian summa. Tämäkin teos esitetään Zodiakin salissa. Toinen syy on lippujen korkeat hinnat. Voitko kuvitella, että joku nuori lähiöskidi tulisi tänne verkkareissaan ja pipossaan?”

UrbanApassa kaikki esitykset ovat ilmaisia alle 18-vuotiaille.

”UrbanApa­ on foorumi, jossa voi kokeilla ja venyttää rajoja. Sekä teatteri että tanssi tarvitsevat uusia tapoja tehdä taidetta.”

Haastattelun jälkeen jään hetkeksi seuraamaan harjoituksia. Lindfors katoaa pian jonnekin, valosuunnittelija Erno Aaltonen ja äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho pohtivat salissa esityksen äänimaailmaa.

”Tässä jutussa kaikki ovat mukana esiintymässä. Kaikkeen pitää varautua!” Hauta-aho hymyilee.

”Asioita esitetään eri valossa. Noir? on matka tuntemattomaan, ulos omasta ammattialasta”, Aaltonen kuvaa.

Kyllä tämä esitys pitää nähdä.