Puu ryskyy ja rytisee, kun punaturkkinen otus ravistelee villisti sen jykeviä oksia. Kypsiä hedelmiä ja kuivia karahkoja ropisee yläilmoista siihen tahtiin, että on pakko perääntyä turvallisen matkan päähän. Täysikasvuinen orankiuros vaikuttaa menettäneen hermonsa lopullisesti.
”Tuo kaveri ei asu täällä. Se on vain läpikulkumatkalla, eikä siksi ole tottunut ihmisiin. Se yrittää pelotella meidät matkoihimme”, oppaani Mincho Kahar kuiskaa.
Paras noudattaa kehotusta. Seuraan kolmikymppistä Kaharia köysisillalle ja kapean puron yli. Vastarannalla pysähdymme pusikon suojaan tarkkailemaan orankia. Otus mekkaloi vielä hetken ja katoaa sitten latvustoon.
Mekin jatkamme matkaa syvemmälle sademetsään. Olemme Kinabatanganjoella, joka virtaa Malesian puoleisen Borneon halki. Ympärillämme leviää kuuden neliökilometrin alue, jossa ranskalainen Hutan-kansalaisjärjestö tutkii orankeja.
Borneon saarella elää enää 40 000 uhanalaista ihmisapinaa, joista neljännes Sabahin osavaltiossa Malesiassa. Syy villieläinten ahdinkoon on sademetsien tuhoaminen. Viimeiset orankipopulaatiot sinnittelevät saarroksissa suojelualueiden saarekkeilla, joita ympäröi öljypalmuviljelmien meri.
Tutkimusta hakatussa metsässä
Hutan-järjestön malesiankielinen nimi tarkoittaa metsää. Järjestö aloitti työn orankien parissa 1990-luvun lopulla. Tutkimustietoa käyttävät muun muassa Sabahin ympäristöviranomaiset luonnonsuojelun suunnitteluun.
Kymmenen vuotta sitten Hutan alkoi ostaa yksityisiä metsiä suojeltavaksi. Varat maan hankkimiseen järjestö saa Borneo Conservation Trust ja World Land Trust -järjestöiltä. Opas Mincho Kahar kertoo, että lakikiemuroiden takia virallisina omistajina on muutama luotettu paikallinen asukas. He ovat sitoutuneet siihen, ettei alueilla tehdä hakkuita tulevaisuudessa.
Vaikka arvopuut kaadettiin tutkimusalueelta ennen vuosituhannen vaihdetta, paikka on ehtaa viidakkoa. Puujättiläiset kurottelevat kohti taivasta, eikä varjoisassa metsässä ole aluskasvillisuutta kiusaksi asti. Samoilu on helpompaa kuin avohakkuuaukioiden ryteiköissä, etenkin kun siellä täällä risteilee norsulauman tallaamia polkuja.
Eräs tutkijoiden tärkeimmistä saavutuksista on tieto siitä, että vastoin vanhaa käsitystä orangit eivät tarvitse elinpaikakseen täysin koskematonta sademetsää. Ne selviävät mainiosti myös kertaalleen hakatulla alueella, kunhan hedelmäpuita vain löytyy tarpeeksi.
Tuijottaa saa, mutta ei lähestyä
Tutkimusalueella asuu kolmisenkymmentä orankia. Niitä pääsee katsomaan vuosittain vain 300 vierasta, joista monet ovat biologeja tai luontokuvaajia. Säännöt ovat tiukat. Viidakossa viivytään oppaan seurassa neljä tuntia, josta korkeintaan tunti orankia tarkkaillen. Viidentoista metrin turvaväli on pidettävä, vaikka oranki itse yrittäisi tulla lähemmäs. Tutkimusalueen asukkaat ovat tottuneet ihmisten tuijotteluun, mutta niiden ei haluta kesyyntyvän.
Tutkimusalue on osa Kinabatanganjoen rantoja seurailevaa laajempaa luonnonsuojelualuetta. 160 kilometrin matkalla on kymmenisen suojeltua metsätaskua. Niiden kokonaispinta-ala on 260 neliökilometriä, siis vain hiukan Helsingin maa-alueita enemmän.
Maailman Luonnonsäätiö WWF yrittää Corridor of Life -projektillaan yhdistää nämä erilliset viidakkoalueet metsäkäytävillä, joita pitkin uhanalaiset eläimet voisivat liikkua etsiessään ruokaa ja parittelukumppaneita.
Opas selittää, että orankien suurin uhka on niiden kotimetsien pirstaloituminen. Jos elinalueet ovat täysin erillään, esimerkiksi metsäpalo tai epidemia voi tuhota koko populaation. Siksi on niin tärkeää yhdistää metsäsaarekkeet toisiinsa puita istuttamalla. Orankien lisäksi siitä hyötyvät muutkin eläimet kuten nenäapinat ja norsut.
Mutaa ja iilimatoja
Sademetsä tuoksuu mädäntyneille lehdille, ja hien kastelemien vaatteiden ympärillä inisee hyttysiä. Niitäkin verenhimoisempia ovat polun varrella vaanivat iilimadot. Pensasta pyyhkäistessä ne tarttuvat kiinni kuin takiaiset ja alkavat ryömiä kohti shortsien lahkeita. Parin tunnin aikana revin iholtani kahdeksan lieroa, joista viimeisen äkkään nivustaipeestani herkuttelemasta.
Nilkkoihin asti ulottuva liisterimäinen muta tuo lisähaastetta viidakossa liikkumiseen. Välillä jalka juuttuu saveen kiinni kuin valettu, ja syvemmässä lätäkössä saappaanvarsi on hörpätä pehmeää mutavelliä.
Aikamme kuljettuamme saavumme yksinkertaiselle katokselle, jonka alla istuu joukko paikallisia miehiä. He ovat tutkimusapulaisia, jotka dokumentoivat orankien elämää.
Miesten työssä ei ole kadehtimista. Päivä alkaa aamuvarhain orangin etsimisellä sademetsän kätköistä. Eläimen löydyttyä työpari seuraa sitä iltaan asti, kunnes se on käynyt yöpuulle oksista taittelemaansa pesään.
Koko päivän ajan tutkimuslomakkeeseen merkitään tasan kolmen minuutin välein, mitä oranki tekee. Yleensä se vain lepää tai syö: ruokavalioon kuuluvat lehdet, hyönteiset ja sadat eri hedelmät. Maailman suurin puissa elävä olento on tärkeä sademetsän monimuotoisuudelle. Joidenkin hedelmäpuiden siemenet eivät idä, ennen kuin ne ovat kulkeneet orangin ruuansulatuskanavan läpi.
”Joskus samaa yksilöä tarkkaillaan päiväkaupalla”, selittää itsekin tutkimusapulaisena työskennellyt Kahar. ”Välillä homma tuntuu tylsältä, mutta nämä kaverit ovat motivoituneita. He tietävät tekevänsä tärkeää työtä.”
Viherpesukin voisi auttaa
Paluumatka Sukaun kylään taittuu ve-neellä. Joen rantoja peittää suurimmaksi osaksi metsä, mutta monessa paikassa vihreän muurin puhkaisee aivan rantapenkalle asti kurottava öljypalmupelto.
Kahar kertoo, että jotkut suuremmista palmuöljyn tuottajista ovat alkaneet rahoittaa orankien suojeluprojekteja. ”He ovat kyllästyneet huonoon maineeseensa, mutta ikävä kyllä, puuha on silkkaa viherpesua.”
Hänen mielestään ympäristöjärjestöjen suut yritetään tukkia lahjoittamalla rahaa pikkuprojekteihin, vaikka luonnonsuojeluun pitäisi antaa maa-alueita.
Orankien ahdinko ei ole yksin palmuöljyteollisuuden syy – aiemmin sademetsää raivattiin kumi- ja kahviviljelmiä varten – mutta Kaharin mielestä plantaasiherrojen olisi vihdoin aika osallistua sademetsien suojeluun toden teolla.
”Sabahissa on 14 000 neliökilometriä öljypalmuplantaaseja, kahdenkymmenen Singaporen verran! Harrastakoot viherpesua, kunhan tekisivät sen kunnolla! Jos Kinabatanganjoen rantaan saataisiin edes sadan metrin levyinen yhtenäinen metsävyöhyke, villieläimet voisivat kulkea paljon vapaammin.”
Yhteisö mukaan luontoa suojelemaan
Ennen Kinabatanganin suojelualueen perustamista sademetsään raivattiin alueita, joiden metsittämisessä riittää nyt puuhaa. Istuttamisen jälkeen rikkaruohomaiset köynnöskasvit pitää kitkeä muutaman kuukauden välein, tai taimet tukahtuvat.
Viidakkoveitsiä heiluttamaan on palkattu Sukaun kylässä asuvia kuusikymppisiä rouvia. Hutanissa tiedetään, että paikalliset asukkaat saadaan tehokkaimmin luontoa suojelemaan antamalla heille töitä. Suurin osa järjestön viidestäkymmenestä työntekijästä on kotoisin Kinabatanganjoelta.
Hutan työskentelee muutenkin aktiivisesti kyläyhteisön parissa. Moni perhe saa siivun Kinabatanganin vilkkaasta ekoturismista järjestön aloittaman kotimajoitusorganisaation kautta. Koululaisia valistetaan luonnonsuojeluasioista säännöllisesti. Kalastajien kanssa on kehitetty luontoa säästävä katkarapupyydys. Perinteistä versiota varten viidakon puista piti repiä metrikaupalla kuorta.
Eräs Hutanin erikoisemmista keksinnöistä on ollut köysisiltojen rakentaminen vanhoista japanilaisista paloletkuista. Vuoden 2005 jälkeen on viritetty kuusi yksinkertaista köysisiltaa, joiden avulla nenäapinat ja orangit liikkuvat turvallisesti krokotiileja kuhisevien sivu-uomien yli.