Muistikuvissani olen iltalenkillä Port of Spainin keskustassa, maailman suurimmassa liikenneympyrässä, joka kantaa brittiläisten siirtomaaisäntiensä muistona nimeä Queens Park Savannah. Lönkyttelen hissukseen, hengitän paahteisen päivän jäljiltä lempeästi viilentyvää ilmaa.

Näen heitä usein, mutta pikaisesti. He ovat vilahduksia verkkokalvollani: trinidadilaiset juoksijat. Kun minä vedän ensimmäistä 3,5 kilometrin kierrostani, he vetävät neljättä, kenties viidettä, samassa ajassa. Rennosti askeltaen, muikeasti hymyillen.

Näen heistä heti, että he ovat huippu-urheilijoita. Se jokin heissä on – ja se on erilaista kuin Suomessa näkemilläni urheilijoilla. Onko ero siinä, ettei heillä ole yliyrittämisen, suorittamisen ja pinnistämisen auraa kantapäillään? Sen tilalla heillä tuntuu olevan nautinto.

Nämä tyypit olivat niitä, jotka menestyivät Lontoon elokuisissa olympialaisissa. Tiirasin kisoja televisiosta ja en voinut kuin hämmästellä: mikä rentouden ja keskittymiskyvyn yhdistelmä!

Trinidad ja Tobago on kahden saaren muodostama valtio, kaksi kärpäsen kakan kokoista plänttiä kartalla. Saarivaltiossa asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Silti maa nappasi enemmän mitaleja (neljä) kuin vaikkapa Suomi (kolme), jonka väitetään olevan niin pieni maa, että siltä on turha odottaa suurta menestystä arvokisoissa. Että suomalaiset ovat epärealistisia ja kohtuuttomia, jos vaativat urheilijoiltaan kovempia tuloksia.

Niin vain 19-vuotias, muutaman vuoden yleisurheillut trinidadilaispoika Keshorn Walcott nappasi kultaa suomalaisten keihästoivojen nenän edestä. Palkintopallilla virnistellyt kaveri ei itsekään tainnut uskoa, että hänen rento leiskautuksensa johdatti hänet tälle korkeimmalle jakkaralle, vieläpä olympialaisissa.

Samaan läjään lasken trinidadilaisten lisäksi muutkin karibialaiset, erityisesti Jamaikan porukan.

Karibian saarilla vallitseva elämisen ja olemisen rentous näyttäisi olevan yleisurheilijoita tukeva lähtökohta. Usain Boltissa jos kenessä tämä näkyy: hemmo flirttailee kameroille ja kanssaihmisille aina ja joka paikassa, elää tässä ja nyt. Suorittamisen hetkellä keskittyy vain suoritukseensa. Voitettuaan nauttii voitostaan, ei jätä tilaisuudestaan milliäkään käyttämättä: Hei, urheilu on hauskaa! Viihdettä! Ja minä olen tämän shown tähti!

Boltin kintereillä kipittävä ­Yohan Blake taas vaikuttaa Boltin yli-innokkaalta pikkuveljeltä. Hän se vasta nautiskelija onkin. Tai oikeastaan nautiskelemisen oppipoika.

Sokerina pohjalla pinkoo vielä Jamaikan pikajuoksija Shelly-Ann Fraser-Pryce, herttileijaa, kukkasia tukassaan. Ja mikä hymy.

Kuvaa näistä lutusista jamaikalaisista hämmentää toki se, että sekä Blake että Fraser-­Pryce ovat jääneet kiinni dopingista ja saaneet kilpailukiellot; Blake vuonna 2009, Fraser-Pryce vuonna 2010.

Mutta tähänkin asiaan nämä saarelaiset tuntuvat suhtautuvan pelkällä olankohautuksella: eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Rentous, tuo maaginen juttu.

Siinä palkintojakkarallakin keihäsvoittaja Walcottin pojan jalat hytkyivät kalypson, socan tai minkä lie reggaetonin tahdissa.