Yhdysvaltain maaseudulla syntynyt bluegrass jos mikä on leimallisesti valkoisten miesten musiikkia. Jos kuitenkin kaivellaan musiikkityylin juuria riittävän syvältä eli 1900-luvun alusta ja 1800-luvulta, huomataan rotuerottelun tulleen maa­jussien musiikkiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi banjon soittajat 1800-luvulla olivat järjestään mustia, ja he varmasti ovat jättäneet omat aina Afrikkaan asti viittaavat jälkensä myös bluegrassiin. Tästä ammentaa Amerikan syvästä etelästä kotoisin oleva mustaihoinen bluegrass-yhtye Carolina Chocolate Drops. Sen viides albumi yhdistää häikäisevästi unohdetun perinteen löytämisen ja uuden luomisen. Jo bändin edellinen levy, Genuine Negro Jig, voitti vuosi sitten Grammyn folk-sarjassa, mutta uutuus ylittää senkin. Vuodessa Carolina Chocolate Drops on yhden perustajajäsenen soolouralle lähtemisen jälkeen kasvanut triosta tarpeen vaatiessa neljä- tai viisihenkiseksi ja siinä samalla avautunut yhä laveammalle, mutta linjakkaan juurevalle tyylikirjolle. Itse asiassa siitä ei enää pitäisikään puhua pelkästään bluegrass-yhtyeenä, vaikka Dom Flemonsin, Rhiannon Giddensin ja Hubby Jenkinsin soitinarsenaalin banjot, viulut, mandoliinit, kitarat, lusikat ja sen sellaiset vahvasti kytkeytyvätkin juuri siihen. Uutta soundia sen sijaan edustavat muutamissa kappaleissa – samoin kuin kiertueella – vierailevat beatboxaaja Adam Matta ja sellisti Leyla McCalla. Molemmat sekä istuvat bändisointiin että rikastavat sitä komeasti. Viulisti, banjonsoittaja ja laulaja Rhiannon Giddens on saanut klassisen laulukoulutuksen, mutta se ei kuulu hänen äänestään mitenkään muuten kuin ehkä voimana. Klassinen kaunolauluhan kuulostaa muissa musiikinlajeissa yleensä vain kamalalta, mutta Giddens on ihmeellisesti onnistunut vapautumaan sen maneereista ja koko äänenmuodostustavasta.