Kahdeksanvuotias Lalu tonkii lähes päivittäin roskapönttöjä ja kaatopaikkoja. Hän ei etsi ruokaa, mutta bonuksesta sekin käy, jos sattuu löytämään puoliksi syödyn omenan tai pari. Hän etsii rääsyjä, mutta ei pelkästään niitä. Hän metsästää myös muovia, vaatteita, metallinkappaleita, pahvilaatikoita ja suurta joukkoa erilaisia asioita, joita ihmiset huolettomasti heittävät menemään joka päivä. Hän on roskisdyykkari ja etsii saalistaan aamuvarhain, heti kun roskat tuodaan ulos roskalaatikoihin ja jätekeskuksiin. Hän myy löytönsä kabaadi wallalle slummissa lähellä Vasndharaa.

”V anhempani tulivat Damohista, Madhya Pradeshista. Kävin koulua toiselle luokalle, mutta sitten minun täytyi keskeyttää”, 10-vuotias Savita kertoo.

Nyt hän työskentelee kotiapulaisena ja ansaitsee 700 rupiaa eli noin 11 euroa kuukaudessa, lisänä perheen surkeisiin tuloihin. Hän elää vanhempiensa ja nuorempien sisarustensa kanssa slummissa lähellä Vaishalia.

Kuusivuotias Pinky ilmestyy kuin tyhjästä Ferozshahin ja Kastruba Gandhi Margin kiireiseen risteykseen. Matkaa Intian parlamenttitaloon on vain 900 metriä. Hän alkaa pestä autojen etulaseja ja moottoripyörien tuulisuojia ja pyytää työstään pientä rahallista korvausta. Pinkyn äiti istuu jalkakäytävän reunalla ja kurtistaa kulmiaan, kun näkee meidän puhuvan tyttärelleen, joka ryntää punaisiin valoihin seisahtuneiden autojen ja moottoripyörien luo. Isosisko makaa kuumeisena äidin vieressä.

Kolmetoistavuotias Montu on kotoisin köyhtyneestä kylästä Saharsan alueelta, josta perinteisesti virtaa lapsityöläisiä Delhiin. Hän työskentelee kioskiapulaisena Rafi Margilla, vain kivenheiton päässä parlamenttitalosta. Kioskissa myydään muun muassa tupakkaa, lassia, pikkuleipiä ja nuudeleita. Montu ansaitsee kuukaudessa 2000 rupiaa eli noin 30 euroa. Hän nukkuu työnantajansa toisessa kioskissa Red Crossilla, parlamenttitalon vieressä.

Fareed on 9-vuotias ja hänen vanhempansa tulivat Delhiin Hardoista, Uttar Pradeshista. Isä on rakennustyöläinen Ramprastha Greenin rakennustyömaalla. Fareed asuu yhdessä vanhempiensa ja kahdeksan sisaruksensa kanssa kuuden neliönmetrin hökkelissä. Oven saa lukkoon, mutta mökistä puuttuvat ikkunat ja ilmanvaihto. ”En pidä siitä, että leirillä asuvien aikuisten ja lasten täytyy paskoa ulkona. ’Kotini’ katto vuotaa, eikä meille ole toimitettu pressuja talveksi ja sadekaudeksi. Lähistöllä ei ole julkisia kouluja, eikä meidän vanhemmillamme ole rahaa yksityiskoulujen maksuihin. Meidän pitää joko pysyä kotona tai leikkiä ulkona päiväkaudet”, hän kertoo.

Vanhempien ahdinko ajaa lapset töihin

Äärimmäinen köyhyys sysää monet lapset Pinkyn, Montun, Fareedin, Surajin, Aslamin, Istiyaqin ja Savitan tavoin lapsityöläisten joukkoon, vanhempiensa taloudellista taakkaa jakamaan. Meno jatkuu ennallaan, vaikka vuonna 2006 Intian parlamentti kielsi lasten työllistämisen. Kielto laajensi lapsityötä säätelevää lakia vuodelta 1986.

Parlamentti hyväksyi lasten oikeutta maksuttomaan ja pakolliseen koulutukseen koskevan lakiesityksen 2. elokuuta 2009 ja vahvisti sen 1. huhtikuuta 2010, mutta edelleenkään lapset eivät pääse kouluun. Sen sijaan he täyttävät Delhin jättiläismäisen takapihan hikipajat. Ja samaan aikaan maa laukkaa kolmannesta maailmasta kohti ensimmäistä, talous kasvaa ryskyen, osakemarkkinat pauhaavat ja autojen ja raudan määrä kasvaa.

”Delhissä ainakin puoli miljoonaa 7-12 -vuotiasta lasta tekee työtään pakon edessä. Heidän työolosuhteensa ovat kurjia ja he saavat vain minimimäärän kansalaiselle kuuluvista palveluista”, sanoo Rakesh Senger lapsityötä vastustavasta Pelastakaa lapsuus -liikkeestä.

”Pojista lähes jokainen tekee työtä aamuseitsemästä yli puolen yön. Koko aikana heillä on vain kaksi taukoa, lounas ja päivällinen”, Senger kertoo.

Tehtaissa, nahkatöissä, kirjontapajoissa ja ruokaloissa työskentelevistä lapsista 99 prosenttia on tuotu Biharista. Lapsityöläisten huipputuotantoalueita ovat Sitamarhi, Madhubani, Muzaffarpur ja Kishanganj. Huoltajille tarjotaan 500 rupian ennakkomaksu ja heille vakuutetaan, että lapset pääsevät ammatilliseen koulutukseen. Lisäksi heille kerrotaan, että lapset eivät voi ensimmäisen kolmen vuoden aikana lähettää rahaa kotiin, koska he ovat koulutettavina, mutta valmistumisen luvassa on hyvät rahat.

”Vanhemmat suostuvat, koska he janoavat lapsilleen lähtöä pois kodin köyhyydestä ja asettumista Delhiin, niin sanotusti maailmanluokan kaupunkiin”, Senger kertoo.

Myös köyhistä maaseudun peräkylistä – Biharin lisäksi Chhattisgarhista, Jharkhandista, Madhya Pradeshista, Orissasta, Uttar Pradeshistä, Länsi-Bengalista ja naapurimaista, kuten Nepalista ja Bangladeshista – tulevat muuttajat laittavat lapsensa töihin. Maaseudun ahdinko ajaa heidät siirtolaisiksi. Suurin osa heistä on maattomia työläisiä tai sateiden arvaamattomasta tulosta riippuvaisia pienviljelijöitä.

”On häpeällistä, että vielä vuosi koulupakkolain voimaantulon jälkeenkään me emme ole edenneet lupausten täyttämisessä alkua pidemmälle”, toteaa Ambarish Rai, lain toteutumista seuraavan foorumin puheenjohtaja.

”Toinen asia, joka ei ole hallinnassa on lapsityö. On olemassa lapsityön kielto- ja säätelylaki, jolla säädellään lasten tekemää työtä, ja samaan aikaan koululain mukaan alle 14-vuotiaiden on käytävä koulua. Mitään merkkiä näiden kahden lain yhteensovittamisesta ei ole havaittavissa”, Rai lisää.

”Ongelma on siinä, että lapsityötä ja lasten jäämistä koulutuksen ulkopuolelle käsitellään harvoin yhdessä yleisen köyhyyden ja työttömyyden kanssa”, kommentoi Demokratian ja kestävän kehityksen instituutin johtaja Rajendra Ravi.

”Jos unohdetaan sosiaalisten toimintaryhmien, kansalaisjärjestöjen, kampanjoiden ja hallituksen toimielinten hyvät tarkoitukset pelastaa lapset vaarallisilta aloita, jäljelle jää vielä yksi kysymys: Onko epäinhimillistäminen edennyt niin pitkälle, että vanhemmat joutuvat alistamaan lapsensa kuormajuhdan asemaan muutaman ruuanmurun takia”, Ravi jatkaa.

Pääpaino lapsityöläisyyden poistamisessa pitäisi siis olla pikemminkin vanhempien taloudellisen aseman parantamisessa kuin lapsityössä sinänsä. Onnellisen lopputuloksen saavuttamiseksi tärkein taistelu lapsityötä vastaan on perheiden talouden kohentuminen.

Mutta on myös aiheellista kysyä, voiko aiemmat lupauksensa pettänyt hallitus ylipäätään soveltaa uskottavasti ihmisoikeuksia, työtä ja ympäristöä koskevia säädöksiään uusliberaalissa taloudessa.