Minulla oli hiljakkoin tilaisuus seurata suomalaisen mieskuoro Könsikkäiden esiintymistä. Kun kuuntelin heidän versiotaan 1930-luvulla sävelletystä englantilaisesta Morning has broken -laulusta, mieleni palasi 1980-luvun Keniaan. Lauloimme sitä koulussa – muun muassa silloin, kun vallankaappaus päättyi epäonnistumiseen.
Kun kuuntelin kuoroa vanhassa suomalaisessa puuhuvilassa, muistot tuosta oudosta päivästä Keniassa virtasivat mieleeni. Muistin äidin ja sukulaiset yrittämässä saada selville, mitä on tapahtumassa. Kapina oli nopeasti murskattu ja syylliset hoidettu tavalla, jolla diktaattori Daniel Arap Moi johti Keniaa seuraavat 20 vuotta – julmasti ja armottomasti.
1980-luvun Kenia oli myös Michael Jacksonin Kenia. Läntinen musiikki oli viimeisintä huutoa jälkikolonialistisessa maassa, jonka hallitus ei ymmärtänyt kulttuurivallankumouksen tarvetta. Me kasvoimme umpioituina paikalliseen musiikkiin. Mikään ei villinnyt meitä niin kuin Motown. Me emme kyseenalaistaneet sitä, me vain menimme mukaan rytmiin ja harjoittelimme moonwalkia.
Vuosikymmenen lopulla kuuntelimme Bob Marleyn vastarintamusiikkia, joka soveltui sulkeutuneeseen poliittiseen ympäristöön, jossa elimme. Moin brutaali hallinto oli tiukentunut entisestään, mutta vastarinta kasvoi. Seurauksena lisää katoamisia, kuolemia, poliittisia vankeja. Me pakenimme sitä musiikkiin ja hyräilimme Stand up for your rights suljettujen ovien takana. Ironiaa meiltä ei puuttunut.
Bob Marley kantoi meidät 1990-luvulle, mutta nigerialainen Fela Kuti afrobeateineen säesti Kenian nuorisoa vastarintaan, kun Mandela vapautettiin vankilasta 1990. Aina kun kuuntelen Felaa muistan Mandelan astumassa vapauteen, Winnie Mandela rinnallaan, käsi tuuletukseen kohonneena. Voi, miten tuon hetken toivo meitä kantoikaan.
Ensimmäiseen pop-konserttiini osallistuin Zimbabwessa, jossa esiintyi eteläafrikkalainen muusikko Chicco. Hänen musiikkinsa hyökkäsi suoraan apartheid-koneistoa vastaan. Toisin kuin Keniassa, Zimbabwessa protestimusiikki oli sallittua ja muusikot vastustivat imperialismia. Me tanssimme Brenda Fassien Black Presidentin tahtiin ja ulvoimme Miriam Makeban Soweto Bluesia. Autuaan optimistisina hoilotimme kovaan ääneen Tracy Chapmanin Talkin about a Revolutionia uudelle vuosituhannelle.
Äskettäinen konsertti Helsingissä tuli lähelle. Petri Laaksosen tulkitsema Täällä Pohjantähden alla edustaa parasta suomalaista perinnettä.
Rakastan musiikin universaalia voimaa, joka koskettaa meitä yli rajojen. Jos maailman johtajien pitäisi ennen toimeensa tarttumista viettää muutama viikko musiikkia kuunnellen, maailma olisi taatusti parempi paikka. Ainakin jos minä toimisin DJ:nä.
Kirjoittaja on Helsinki Afrikan Film Festivalin johtaja.