Maailmanpankin ja muiden kehityspankkien toiminta yhdistetään usein tie-, energia- tai muihin suurhankkeisiin, jotka toetutetaan valtioiden kanssa. Tilanne on kuitenkin muuttumassa nopeasti.

”Rahavirrat ovat kääntyneet. Vielä kymmenen vuotta sitten 90 prosenttia kehityspankkien rahoituksesta meni julkiselle sektorille, nyt jo 70 prosenttia suunnataan yksityisille yrityksille”, linjaa Anders Lustgarten kehityspankkeja seuraavasta lontoolaisesta Bretton Woods Project -järjestöstä.

Kehitysyhteistyövaroista rahoitettavia kehityspankkeja ovat Maailmanpankin lisäksi alueelliset pankit kuten Aasian kehityspankki ja nykyään myös EU:n alainen Euroopan investointipankki.

Kehityspankit myöntävät yrityksille esimerkiksi korkotuettuja lainoja. Niillä rahoitetaan uuden tuotannon perustamista tai yhtiökauppoja, joita ei muuten välttämättä toteutettaisi liian suurten riskien vuoksi.

Toinen keskeinen rahoitusmalli ovat pääomasijoitukset. Aloitteleva yritys saa rahoitusta, kun kehityspankki ostaa osan sen osakekannasta. Kehityspankit myyvät osakkuutensa siinä vaiheessa, kun toiminta on päässyt jaloilleen.

Nopea suunnanmuutos

Vuoden 2008 finanssikriisin myötä yksityisten liikepankkien lainarahat tyrehtyivät. Se sai yritykset suuntaamaan katseensa kehityspankkeihin. Samalla laman tuomat paineet vähentää kehitysyhteistyömäärärahoja ajoivat rikkaita maita suosimaan yritysrahoitusta.

Yritysrahoituksen kasvun taustalla on Lustgartenin mukaan myös monia muita syitä.

”Kansalaisjärjestöjen pitkäjänteinen työ on saanut kehityspankkeja parantamaan ympäristö- ja muita normeja. Kasvaneiden vaatimusten kanssa painiville kehityspankeille on usein helpompaa ulkoistaa hankkeet yrityksille. Yhtiöt eivät välttämättä noudata korkeita laatuvaatimuksia. Niiden toiminnasta on vaikea saada tietoja.”

Osa muutoksesta selittyy Lustgartenin mukaan ideologialla.

”Yrityksiä halutaan tukea myös siksi, että markkinafundamentalistit uskovat yksityisen sektorin tuottavan automaattisesti parempaa kehitystä. Markkinauskoisia ei häiritse se, että monet yhteiskuntien ja ympäristön kannalta tuhoisimmista teoista on tehty yritysten toimesta.”

Aasian kehityspankin yksityisen sektorin osaston pääjohtaja Philip Erquiaga puolestaan puhuu edustamansa pankin osalta ”strategisesta päätöksestä.”

”Alueellamme vallitsee laaja konsensus tarpeesta kehittää infrastruktuuria. Puhutaan miljardeista dollareista. Yhteisymmärrys vallitsee myös siitä, että tällaisia summia ei voida rahoittaa vain valtioiden toimesta – tarvitaan myös yrityksiä”, Erquiaga sanoo.

Myös Kiinan ja muiden nousevien suurvaltojen ryntäys Afrikan luonnonvarojen kimppuun on vaikuttanut.

”Erityisesti EU:n oma kehityspankki eli Euroopan investointipankki on kasvattanut nopeasti yritysten lainoitusta vastatakseen kiinalaisten kilpailuun,” Lustgarten taustoittaa.

Rahat liikkuvat veroparatiisien kautta

Yritysrahoituksen kasvuun on liittynyt välittäjäyhtiöiden käytön kasvu. Yhä useampi euro kanavoidaan yksityisten pankkien, pääomasijoitusrahastojen ja heikosti säädeltyjen hedge-rahastojen kautta.

Nämä pankit ja rahastot sijoittavat käytännössä kehityspankkien varoja niiden puolesta. Kehityspankit asettavat kriteerejä rahojen käytölle, mutta käytännössä sijoituspäätöksistä vastaavat liikepankkien ja rahastojen sijoitusammattilaiset.

”Julkisten kehityspankkien linjauksista voidaan käydä poliittista kädenvääntöä, mutta välittäjäyhtiöiden tilanne on paljon ongelmallisempi. Välittäjäyhtiöiden raportointivelvollisuudet ovat usein minimaaliset, toiminta on salailevaa ja siitä on äärimmäisen vaikeaa saada tietoa”, Lustgarten kertoo.

Varoja sijoitetaan Lustgartenin mukaan usein rahastoihin joiden työntekijöillä ei ole asiantuntemusta kehitysyhteistyön tavoitteista tai toiminnasta.

”Jos pankit eivät itse pysty löytämään ja hallinnoimaan avoimesti tarpeeksi kehitysvaikutuksiltaan positiivisia hankkeita, niiden tulisi tehdä vähemmän.”

Pääomasijoitusrahastot sijaitsevat usein Mauritiuksella, Cayman-saarilla tai muissa veroparatiiseissa. Tätä on pidetty ongelmana kehityspolitiikan johdonmukaisuuden kannalta, sillä kehitysmaista virtaa vuosittain veroparatiiseihin merkittävä laittoman rahan virta.

”Ongelma on kooltaan merkittävä, sillä jo noin puolet nopeasti kasvavasta yritysrahoituksesta kanavoidaan välittäjäyritysten kautta”, Lustgarten linjaa.

Ristiriita on saanut esimerkiksi Norjan ja Ruotsin valtiot selvittämään, miten veroparatiisirahastojen käytöstä voitaisiin järkevästi luopua.

Aasian kehityspankki nosti ongelmat esille

Kaikki kehityspankit käyttävät veroparatiisirahastoja, mutta sijoitusten määrässä ja valvonnan tasossa on eroja. Aasian kehityspankki ADB toimii esimerkkinä.

ADB on investoinut 862 miljoonan yhdysvaltain dollarin verran varoja 59 pääomasijoitusrahastoon.

Sijoitustoiminta on yli kaksinkertaistunut vuoden 2003 jälkeen. Yhteensä rahastot sijoittavat yli 400 yritykseen.

ADB:n sisäisen arviointiyksikön vuonna 2008 tekemän tutkimuksen mukaan pankin mahdollisuudet vaikuttaa rahastojen toimintaan olivat rajalliset. Rahastojen ei tarvinnut raportoida mihin yrityksiin ja hankkeisiin rahoja käytetään.

Sijoitusten ”kehitysvaikutukset ovat jääneet epäselviksi ja niiden tuottavuus on ollut heikko”. Rahastoista valtaosa sijaitsee veroparatiiseissa.

”Raportin johtopäätökset olivat mielestämme osin epäreiluja. Esimerkiksi rahastosijoitusten odotuksia heikompaa tuottoa kritisoitiin, vaikka tarkasteluajanjakso sisälsi meistä täysin riippumattoman globaalin finanssikriisin”, vastaa Philip Erquiaga kritiikkiin.

Erquiaga kuitenkin toteaa, että raportti johti rahavirtojen ja kehitysvaikutusten parempaan seurantaan. Pankilla on Erquiagan mukaan nyt huomattavasti aiempaa tarkempi reaaliaikainen kuva rahastojen sijoituksista. Väliintuloja tehdään, jos rahastonhoitaja ei seuraa kehitystavoitteita.

”Meidän täytyy kuitenkin tasapainoilla julkisen tiedontarpeen ja investoijien laillisten oikeuksien välillä. Kansalaisjärjestöt ja journalistit saavat kuitenkin tietoa verkkosivujemme dokumenteista, vuosikokouksissa, sekä muita kautta”, Erquiaga selventää.