Kikujunkielinen laulu raikuu, kun kymmenet kenialaisnaiset istuvat virkkaamassa kirkossa Karinden kylässä Nairobin liepeillä. Jokainen valmistaa omaa punaista tilkkuaan, mutta työn punainen lanka ja laulu ovat yhteisiä.
Naiset rakentavat yhteisötaideteosta You & I General Store, joka esitellään pian Suomessa, Kouvolan taidemuseossa osana Ars11-taidenäyttelyä.
Karinden naisten työhön ja tunnelmaan saa tuntumaa verkkovideosta, jonka ovat kuvanneet naisten kanssa työskentelevät suomalaiset tekstiilitaiteilijat ja yrittäjät Minna Impiö ja Mari Martikainen. Impiö on myös Kouvolan taidemuseon Ars 11 -näyttelysihteeri.
”Tilkuista rakennetaan kokemusten kioski, johon näyttelykävijät voivat pistäytyä sisään kuuntelemaan Karinden naisten puhetta ja laulua ja koskettamaan punaista maata”, Impiö kertoo.
Tarkoituksena on päästää näyttelyvieraat sisälle Karinden naisten arkeen, auttaa ymmärtämään vierasta kulttuuria edes vähän sen sijaan, että se esitettäisiin eksoottisena, toisena.
Eikä tämän edes pitäisi olla kovin vaikeaa. Kenialais- ja suomalaisnaisten elämässä on paljon samaa, Impiö sanoo.
Naisen työllistäminen auttaa koko perhettä
”Sekä Keniassa että Suomessa naiset tekevät lujasti töitä, mutta hoitavat myös lapsia ja kotityöt”, Impiö toteaa.
Erona on kuitenkin se, mitä naisten töistä maksetaan. Siinä missä suomalaisnaisten enemmistö tekee palkallisia töitä kodin ulkopuolella, moni kenialaisnainen tekee koti- tai muita epävirallisen sektorin töitä lähes tai täysin palkatta.
Kenialaisista joka viides elää noin eurolla päivässä, ja enemmistö köyhistä on naisia. Muutenkin naisten asema on heikko: noin joka viides nainen ei osaa lukea, ja yli puolet äideistä synnyttää ilman terveysammattilaisen apua, kertovat YK:n kehitysjärjestön UNDP:n ja Maailmanpankin tilastot.
Karinden naisista moni elää niukasti maatöillä. Virkkuutyöt ovat tarjonneet naisille lisäansioita, mikä on Impiön mukaan auttanut kokonaisia perheitä.
”Naiset ovat kertoneet käyttävänsä palkkansa esimerkiksi lasten kouluttamiseen.”
Karinden naisia ja muita kenialaiskäsityöläisiä työllistää myös Impiön ja Martikaisen Mifuko-niminen design-yritys. Se on pyörinyt vuodesta 2008, jolloin Impiö perheineen muutti Nairobiin – miehen työn perässä.
Kotirouvaksi äärimmäisen köyhyyden keskelle?
Nairobiin muuttaessaan Impiön oli omien sanojensa mukaan valittava ”kotirouvailu” tai itsensä työllistäminen. Kotiin jääminen oudoksutti, niin paljon ympärillä näkyi äärimmäistä köyhyyttä.
Keniassa rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on yksi maailman syvimmistä. UNDP:n mukaan yli 40 prosenttia kenialaisten tuloista kilahtaa kotitalouksien varakkaimman kymmenyksen taskuun, kun taas köyhin kymmenys saa alle prosentin kaikista tuloista.
Niinpä Impiö ja Martikainen päättivät yrittää, miten kenialaisten käsityöläisten työllistäminen onnistuisi. Vanhat opiskelukaverit olivat jo pitkään halunneet tehdä työtä, jossa saisi sekä toteuttaa itseään että hyödyttää muita, ja Impiön Nairobiin muutto tarjosi tilaisuuden.
Paikalliset käsityöammattilaiset näyttivät käyttävän kierrätysmateriaaleja luovasti, mutta tekevän samanlaisia tuotteita kuin kaikki muutkin, eivätkä he siksi tulleet toimeen. Suomalaisyrittäjät ”lisäsivät käsityöhön vähän designia” ja alkoivat tuoda tuotteita Suomeen.
Nyt Impiö ja Martikainen piirtävät Mifukolle tuotteita, jotka valmistetaan työpajoissa Keniassa, osa Ugandassa.
Jotta työpaja pääsee suomalaisyrityksen alihankkijaksi, pajan työolojen on oltava kunnossa ja työpäivien säällisen pituiset. Työntekijöille on maksettava alun perin riittävästi paikalliseen hintatasoon nähden – ja työtä on tehtävä Impiön sanoin ”hyvällä meiningillä”.
Mifuko työllistää nyt täyspäiväisesti seitsemän käsityöläistä Nairobissa, Mombasassa ja Machakosissa. Suomalaisyritys maksaa alihankkijoille jokaisesta tehdystä tuotteesta, ja osa alihankkijoista työllistää edelleen. Esimerkiksi Kiberan slummissa asuva Steve valmistaa suomalaisyrittäjille alumiinikoruja ja ostaa raaka-aineen paikallisilta katupojilta auttaakseen heitä kiinni elämänsyrjään.
Pitkää pinnaa ja punaista lankaa
Hyvästä tahdosta huolimatta yrityksen pyörittäminen vieraassa kulttuurissa ei aina suju kovin sutjakasti. Työ vaatii jatkuvaa oppimista paitsi yrittäjiltä myös alihankkijoilta.
Esimerkiksi käsityöläisten valmistamien laukkujen perinteiset laatukriteerit eivät päde, kun laukut myydään paikallisten torien sijaan pohjoisen designputiikeissa. Myös suomalaistavaratalojen tiukat tilausaikataulut ovat kenialaistyöpajoissa tuntematon käsite.
”Monet alihankkijoistamme ovat jua kali -työläisiä. Kun sataa, he soittavat, että tilaus myöhästyy”, Impiö kertoo. Jua kali on swahilia ja tarkoittaa polttavaa aurinkoa. Nimitystä käytetään metalli- ja puutyöläisistä, jotka työskentelevät usein taivasalla.
Silti yhteistyö pientuottajien kanssa on mifukolaisten mukaan palkitsevin tapa toimia: työn tuloksen näkee heti. Tietää, että työ auttaa alihankkijoita parantamaan elämänsä edellytyksiä.
Mutta eikö ole ristiriitaista puhua köyhien kenialaisten auttamisesta samaan aikaan, kun heidän valmistamansa design-tuotteet myydään suomalaisissa muotiputiikeissa jopa yli sadan euron hintaan?
”Ei, sillä meidän täytyy saada tästä myös oma elantomme”, Martikainen sanoo. Hinnoilla katetaan suunnittelu, paikalliset materiaalit, käsityöläisten palkka ja rahti Keniasta Suomeen. Esimerkiksi kenialainen canvas maksaa enemmän kuin Amerikasta tuotu.
Impiö ja Martikainen sanovat oppineensa ajattelemaan, ettei eettisessäkään yrittäjyydessä voi turhia tunteilla, vaikka kehitysmaan ympäröivä köyhyys kuinka ahdistaisi. Kahden naisen yritykseltä ei voi odottaa ihmeitä.
Tärkeintä on päivittäisestä työstä saatu toimeentulo, sekä kenialaisten että oma. Ja se, että työn punainen lanka säilyy yhteisenä ja työn lomassa on aikaa vaikka laulaa.