Tukeva ja kaljuuntunut vanhempi herra oli kotoisin Icasta, rannikolta Limasta etelään. Hän kertoi ajavansa vanhasta valkoisesta Toyotasta loihdittua taksia ”vain tänään”. Auto oli lainattu tuttavalta edellisenä iltana maksua vastaan. Aamukahdeksalta takana oli kuulemma puolen vuorokauden ajo.
Vuodatukset alkoivat miltei heti auton lähdettyä liikkeelle. Kuljettajan vaimo oli vakavasti sairas, eikä rahaa hoitoon ollut. Siis tällainen tapaus tällä kertaa.
Liikun Perun pääkaupungissa Limassa mieluiten taksilla. Kiivas kilpailu painaa hinnat naurettavan alas, ja kyyti on helppo napata lähes milloin ja missä tahansa. Kuljettajista saa lisäksi usein mielenkiintoista juttuseuraa.
Kahdeksan miljoonan ihmisen kaupungin katuja ruuhkauttaa yli 300 000 taksin armada, ja kaksi kolmesta taksista toimii pimeästi. Suurin osa Liman takseista onkin tavallisia henkilöautoja, jotka tunnistaa vain tuulilasin sisäpuolelle lätkäistystä taxi-merkistä. Samoin suurin osa kuljettajista ajaa taksia vain, koska muuta työtä ei ole.
Nyt tilanne kehittyi yhä kiusallisemmaksi. Seurasi puhelu sairaalasta, ja pian tämä tuiki tuntematon ihminen vierelläni itki rukoillen apua vuoroin ihmisiltä vuoroin jumalalta.
Yritin tasapainoilla myötätuntoisen kanssaihmisen ja perusepäluuloisen ulkomaalaisen roolien välimaastossa kallistumatta liikaa kumpaankaan. Lopulta päädyin kummalliseen Salomonin tuomioon. Päätin maksaa matkasta tuplahinnan, vaikka se olisikin kuulemma vain osa elintärkeisiin hoitoihin tarvittavasta summasta.
Perillä Callaossa kuljettaja sanoi, ettei pääsisi ilman papereita sisään lentokenttäalueelle. En jäänyt kiistelemään asiasta. Astuin ulos, maksoin matkan ja lausuin jonkin lohdulliseksi tarkoitetun toivotuksen. Kuljettajan kiitokset vaikuttivat vilpittömiltä.
Kävellessäni valtatien laitaa kohti lentokenttäalueen porttia mietin taksimatkan alkua ja muutamia epäilyttäviä seikkoja. Neuvotteluitta hyväksytty halpa maksu matkasta lentokentälle, hervottomasti sivulla roikkunut vasen käsi, johon penkin takana soiva puhelin äkkiä ilmestyi, kummallinen injektio, jota tarvittiin munuaisleikkausta varten. Selvä tapaushan tämä.
Sitten mietin sitä, kuinka moni kanssaihmiseni on terveydenhuollon ulottumattomissa vain siksi, että on sattunut syntymään paikkaan, jossa terveys vaatii maksukykyä. Mietin itkevänä tyrskivää aikamiestä, joka ventovieraan ihmisen kuullen rukoilee puhelimessa lääkäriltä myötätuntoa.
On hyvin paljon mahdollista, että mitään sairasta vaimoa ei ollut, sen paremmin kuin kylmästi rahastavaa tohtoriakaan. Kaikki oli varmasti vain huijausta. Vai oliko sittenkään?
Millä tässä kaikessa lopulta on merkitystä? Siinäkään tapauksessa, että jouduin uunotuksen kohteeksi, maksamani ylihinta ei suinkaan mennyt hukkaan. Sainhan sillä lähes tunnin kestäneen viimeiseen asti hiotun yksityisen, yhteiskuntakriittisen teatteriesityksen, joka todistettavasti herätti ajatuksia.
Niin, ja paljonko se maksoi? Kuusi euroa. Hyvän omantunnon olisin saanut kolmen kympin lisämaksusta.