Hämmennyn. Onkohan pikkuinen kenties kuunnellut kotonaan kommentteja kielitaidottomista maahanmuuttajista? Vai onko kyse vain viattoman lapsukaisen spontaanista ihmettelystä?

Lapseni toisessa kotimaassa Dominikaanisessa tasavallassa ihmiset ihastelevat hänen verraten vaaleaa ihoaan ja suoria hiuksiaan. Suomalaiset aikuiset taas kehuvat hänen ”täydellistä rusketustaan” ja ”suklaasilmiään”. Kommentteja siivittää usein lallatus monikulttuurisuudesta hienona asiana.

Jokin minua tässä häiritsee: tapa kiinnittää korostetusti huomiota lapseni ”ihaniin” ja ”eksoottisiin” piirteisiin ja ylistää häntä maasta taivaisiin on mielestäni ristiriidassa monikulttuurisuuden periaatteiden kanssa. Tällä tavoin toimiva ihminen kun katsoo oikeudekseen määritellä, mikä on normaalia. Sen jälkeen hän onnittelee itseään kyvystään hyväksyä ja jopa ylistää erilaisia ihmisiä.

Kovin moni suomalainen tuskin uskaltaisi avoimesti tuijotella tuntematonta, aikuista maahanmuuttajaa. Lasta sen sijaan näyttää saavan katsoa ja ihailla mielin määrin. Ihmiset harjoittelevatkin erilaisuuden kohtaamista lapseni kanssa.

Kuitenkin he tuntuvat pääasiassa olevan kiinnostuneita omista reaktioistaan – eivät lapsestani.
Tästä syystä olenkin alkanut pitää suvaitsevaisuuden mittarina sitä, mihin erilaisuuden huomioija milloinkin kommenteillaan pyrkii. Kerrottuani naapurintytölle, että lapseni on vasta vuoden vanha eikä siksi vielä juurikaan puhu, nelivuotias ottaa hänet iloisesti leikkiinsä.

Hän jatkaa innokkaasti kyselemistään: mihin kellonaikaan siellä Santo Domingon kaupungissa syödään? Mitä lapset katsovat siellä televisiosta?

Nelivuotiaan ihonvärikysymyksen tarkoituksena onkin nähtävästi selvittää, kuinka parhaiten kommunikoida lapseni kanssa. Lapsi on vilpittömästi kiinnostunut vauvastani ja perheemme toisesta kulttuurista.

Tekopyhyyteen syyllistyy aikuinen, joka sanoo: ”Lapseni leikkii mielellään myös tuon teidän lapsen kanssa, kun mehän ollaan niin suvaitsevainen perhe.”