Kun maailman huomio kiinnittyy yksittäiseen katastrofiin ja apukoneisto pyörähtää käyntiin, puhutaan samalla suurista rahasummista. Tämän tietävät myös konfliktin osapuolet, sillä myös heille apukoneiston logiikka on tuttu.

Niin tuttu, että joitain konflikteja luodaan osin sen takia, että saataisiin apurahaa, väittää hollantilainen Linda Polman tuoreessa reportaasikirjassaan War Games – The Story of Aid and War in Modern Times.

Hollantilainen Polman on toimittaja, joka on raportoinut pitkään humanitaarisista katastrofeista. Teos on kerännyt maailmalla kehuja ja huomiota.

Kirja lähtee liikkeelle Ruandan kansanmurhan jälkeiseltä Goman pakolaisleiriltä Kongossa. Siitä tuli turvapaikka kansanmurhaan syyllistyneille hutuille. Kansanmurhan uhrit – tutsit– jäivät ilman apua, koska kaikki humanitaarinen apu keskitettiin Goman leirille.

Samalla hutu-armeija sai jälleen koottua rivinsä leirillä, mikä oli osittain syynä alueen sotien jatkumiseen.

Polman väittääkin, että humanitaarinen apu voi pahimmillaan pitkittää kriisejä, jopa olla niiden syynä.

Humanitaarisen avun asiantuntijat ovat olleet Polmanin kirjasta vähemmän innostuneita. He muistuttavat, että Polman on koonnut yksiin kansiin kymmenien vuosien epäonnistumiset, muttei kerro mitään siitä, mitä on tehty, jotta samoilta virheiltä vältyttäisiin jatkossa.

Jopa vaikutusvaltainen brittiläinen Overseas Develeopment Insitute -ajatushautomo (ODI) julkaisi vastineen Polmanin kirjan väitteisiin omassa julkaisusarjassaan toukokuussa.

”Polman antaa Ruandan kohdalla ymmärtää, että avun lopettaminen tai vetäytyminen saisi taistelevat osapuolet näkemään valon ja lopettamaan tappamisen. Todellisuudessa monimutkaiset kriisit ovat ennen kaikkea monimutkaisia sosiaalisia, poliittisia, etnisiä ja historiallisia ongelmia, joiden lomassa humanitaarinen apu on vain yksi lukemattomista kriisiin vaikuttavista tekijöistä”, vastineessa sanotaan.

Vallan puolella

”Ruandaan ja Goman pakolaisleiriin loppui avun viattomuus. Tai oikeastaan Biafraan”, sanoo Frank Johansson. Hän on Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja, ja kiinnostunut avun etiikasta. Niin kiinnostunut, että piti vuoden vapaata töistä ja kirjoitti aiheesta gradun.

Biafran sota Nigeriassa 1960-luvulla oli ensimmäinen humanitaarinen kriisi, joka toi nälän kuvat länsimaisiin olohuoneisiin.

Polmanin mukaan moni nälänhätänä tunnettu katastrofi on ollut enemmän ihmisen kuin kuivuuden tekosia. Rajoituksia sille, mille alueille maa sallii ulkopuolisten tuovan ruoka-apua, voidaan käyttää poliittisena aseena. Siten aseellisessa konfliktissa oleva maa voi käyttää apua hyväkseen pakottaessaan ihmisiä muuttamaan yhdeltä alueelta toiselle. Pakkomuuttojen politiikkaa on käytetty niin entisen Jugoslavian sodissa, Etiopiassa kuin Sudanissakin, Polman sanoo.

Polman ei ole avun kritiikkinsä kanssa suinkaan ensimmäisenä asialla, eivätkä hänen väitteensä ole humanitaarisen avun kritiikin piirissä erityisen omaperäisiä. Hän kuitenkin kirjoittaa monimutkaisista aiheista sujuvasti ja tuo keskustelun akateemisten julkaisujen sivuilta tavallisen lukijan ulottuville.

Kun humanitaarista apua arvostellaan, kritiikki koskee yleensä avun muotoja, tehokkuutta ja mahdollisia väärinkäytöksiä. Onnistumisista tai epäonnistumisista puhutaan usein talouden ja logistiikan termein. Frank Johansson kuitenkin muistuttaa, että apu jos jokin on poliittista.

”Jos apu olisi pelkkää logistiikkaa, se kannattaisi antaa Walmartin hoidettavaksi”, Johansson sanoo ja viittaa valtavaan amerikkalaiseen halpamarkettiketjuun.

Apurahoista päätettäessä politiikka näkyy selvästi. Siksi Afganistan ja Irak ovat viime vuodet saaneet ison osan länsimaisista apurahoista.

”Järjestöt ovat osa vallan järjestelmää. Niiden toiminta auttaa pitämään yllä nykyistä tilannetta”, sanoo Johansson.

Johansson viittaa kerta toisensa jälkeen brittiläisen kehityspolitiikan professorin Mark Duffieldin kirjoituksiin. Duffieldin mielestä niin humanitaarinen apu kuin kehitysapukin ovat osa turvallisuusteknologian jatkumoa, jolla pyritään lähinnä varmistamaan se, että nykytila jatkuu maailmassa. Että ”ylimääräiset” ihmiset – siis köyhät – pysyvät siellä missä ovatkin.

Järjestöille ajatus siitä, että ne ylläpitävät vallan rakenteita, on vieras, vastenmielinenkin. Ne kun mieltävät itsensä  mielummin heikkojen puolustajiksi.

”Avun kääntöpuolesta puhuminen ei tee kenestäkään suosittua. Mutta siitä pitäisi puhua paljon enemmän kuin nyt tehdään”, Johansson muistuttaa.

Huomiotalous

Humanitaarisessa avussa liikkuu valtavia summia rahaa. ODIn mukaan 18 miljardia dollaria vuonna 2008. Apu on myös iso työllistäjä: lähes 300 000 ihmistä tekee töitä humanitaarisen avun parissa.

Polman kuvailee kirjassaan humanitaarista apua usein termeillä, jotka ovat tuttuja talouselämää käsittelevistä uutisista. Järjestöt kilpailevat keskenään urakoista, siis toteutettavista apuhankkeista.

Siksi järjestöille on tärkeää näkyä mediassa. Mediahuomio takaa maineen – ja maine taas rahoituksen. Järjestöt kilpailevat niistä jatkuvasti. Kilpailu taas estää niitä olemasta liian kriittisiä ja puuttumaan avun rakenteiden ongelmiin.

Polmanin kirjaan vastineensa julkaissut ODI ei suinkaan ole eri mieltä kaikista Polmanin kirjan väitteistä. Kyllä, apu menee sinne, minne saa rahoitusta eikä aina sinne, missä on suurin tarve, vastine sanoo. Ja kyllä, järjestöjen välinen kilpailu on ongelma. Samalla ODI muistuttaa, että monia Polmanin esiin nostamista ongelmista on jo korjattu.

Millä oikeudella apua?

Auttamisen etiikka ja oikeutus ovat kysymyksiä, joita parikymmentä vuotta järjestöissä työskennellyt Johansson on pohtinut pitkään. Millä oikeudella me täällä päätämme auttaa niitä siellä?

Auttamisen motiiveista kirjoittaa paljon myös Polman. Yksi hänen raadollisimmista esimerkeistään liittyy Sierra Leoneen. Sen vuonna 2002 päättynyt sisällissota tuli kuuluksi harvinaisen julmista silpomisista. Kapinalliset leikkasivat viidakkoveitsillään uhriensa käsiä, jalkoja, korvia, neniä.

Sodan aikana amputoidut sierraleonelaiset asettuivat asumaan Murray Towniksi nimetylle leirille. Sinne suuntasivat myös kaikki maassa käyneet ulkomaiset vieraat, niin poliitikot, järjestöväki kuin mediakin. Apua, etenkin proteeseja tulvi leirille, paljon yli tarpeen.

Vuonna 2000 huomattiin, ettei leirillä näkynyt enää lapsia.

”Lähes kaikki lapsipotilaat ovat kadonneet. Heitä ovat vieneet apujärjestöt, joista kukaan ei ole aiemmin kuullut mitään”, leirin terveyskoordinaattori kertoi Polmanille.

Lapset olivat päätyneet ulkomaille, suurin osa Yhdysvaltoihin. Heistä tuli symboleita niin Sierra Leonen sodalle kuin auttajiensa hyvyydellekin. Yksi päätyi Oprah Winfreyn tv-ohjelmaan, toinen tapasi Clintonit. Heidän avullaan saatiin huomiota Sierra Leonelle – ja heidät ”pelastaneille” laupiaille samarialaisille.

Lasten vanhemmille valkeni vasta jälkikäteen, että luvatessaan, että lapset voi viedä hoitoon ulkomaille, he olivat samalla allekirjoittaneet myös paperin, jossa antoivat lapsensa adoptoitavaksi.

Lasten adoptiot ovat ääriesimerkki, mutta kaikkeen apuun liittyy aina vastuu.

”Meidän pitäisi tarkkaan miettiä, mitä seurauksia avulla on. Ei pitäisi kysyä, mitä apua minä voin antaa. Sen sijaan pitäisi kysyä, mitä voisin tehdä, että sillä toisella olisi paremmat mahdollisuudet”, Johansson sanoo.

Ja muistuttaa, että kolonialismin perintöä ei pääse kukaan karkuun.

”Hirvittävän helposti uskotaan, että kyllä me täällä tiedämme paremmin. Tämä on sellainen peikko, jota vastaan taistelen myös itsessäni jatkuvasti, päivittäin”, Johansson sanoo.

Kaiken kritiikin jälkeenkään Polman ei ehdota humanitaarisen avun lopettamista, vaan muistuttaa sen tärkeydestä. Ja kyseenalaistamisen tärkeydestä: vain siten avusta voidaan saada parempaa.

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.