Siivosin pari iltaa kaappeja television asiaohjelmien säestyksellä. Löysin monta reikäistä sukkaa ja virhettä.

Virheet eivät olleet kaapissa vaan maailmassa.

Kun asiaohjelmia nauttii yliannoksen, huomaa kuinka tarkkaan ne toistavat samaa kaavaa.

On ongelma. On ihminen, joka kärsii ongelmasta. Etsitään syyllinen. Tivataan syylliseltä – virkamieheltä, poliitikolta tai yrityksen edustajalta – miksi vääryys sallitaan. Lopuksi todetaan, että tämä vääryys pitää korjata.

Ja sama uudestaan. Vääryys, uhri, syyllinen, vaatimus. Samalla vääryyttä vastaan taistelevan kutrien yllä leijuu jotain keltaista ja hohtavaa: sädekehäähän siihen asetellaan.

On kuin yhteiskunnan suurimmaksi hyveeksi olisi noussut se, että löytää tuoreen vääryyden. Ähäkutti, täällähän on virhe!

Seuraavana aamuna hämmästyin sitä, että aurinko nousi. Illan vääryysannos oli ollut niin musertava, että maailman olisi luullut luikkivan häntä koipien välissä galaksin nurkkaan häpeämään. Silti maankuori oli yhä paikoillaan ja jääkaapissa maitoa.

Kokonaisuudet ovat hankalia, ikäviä ja usein tylsiä. Mitä lyhyemmiksi uutiset pitää puristaa, sen rankemmin pitää kärjistää. Ja sen vähemmän jää tilaa kertoa ja ymmärtää sitä sotkuista ja sekavaa vaikutusten verkostoa, josta maailma on kursittu kasaan.

Yksittäistä ongelmaa on helppo paheksua ja vaatia sen korjaamista. Totta kai vääryyksiin pitää tarttua, mutta todellisia muutoksia saa aikaan vain, jos ymmärtää katsoa myös sitä, millaisen palapelin osa kyseinen vääryys on.

Juu, maailmassa on virheitä, paljon virheitä. Mutta myös ratkaisuja.

Ikkunat pesin radion säestyksellä. Ero oli valtava.

Kun yhtä asiaa puidaan kolmen minuutin sijaan kokonainen tunti, mahtuu mukaan myös todellisuuden monimutkaisuus. Maailma ei koostukaan uhreista ja syyllisistä, selitykset eivät olekaan helppoja.

Radion välityksellä maailma näytti yhtä aikaa tutummalta ja kirkkaammalta.