Sain vihdoin vastauksen kysymykseen, jota olen pohtinut pitkään. Nimittäin siihen, näemmekö me värit samalla tavalla.
Tapasin pyöritellä kysymystä siinä iässä, jossa ihminen on filosofisimmillaan. Joskus kymmenen ja täysi-iän välillä. Yritin kovasti keksiä selitystä sille, miksi ystäväni piti niin erilaisista väreistä ja väriyhdistelmistä kuin minä. Aloin epäillä, että hänen täytyi nähdä ne eri tavalla.
Saamani vastaus kuuluu jotakuinkin näin: pirustako sen tietäisi. Jokainen kuitenkin oppii kutsumaan tomaattia punaiseksi. Vastauksen tarjoili neuropsykologian professori Chris Frith kirjassaan Making up the Mind. Siinä hän kertoo maallikollekin aukeavin sanakääntein siitä, mitä nykytutkimus tietää aivojemme ja ajattelumme kummallisuuksista.
Jo lukujen nimet ovat ihania. Vapaasti suomentaen vaikka näin: ”Kuinka käsityksemme maailmasta on fantasia, jolla on yhtymäkohtia todellisuuteen”. Ja: ”Miksi ihmiset ovat niin kivoja (jos heitä kohdellaan reilusti)”.
Frith kirjoittaa siitä, kuinka jokainen meistä muodostaa maailmasta oman kuvansa. Mallin, jossa on oma, hyvin toimiva sisäinen logiikkansa. Kun eri ihmisten mallit törmäävät, voi vähän rytistä.
Kun puhutaan vaikkapa terveydenhuollosta Suomessa, jokaisella suomalaisella on aiheesta henkilökohtaista kokemusta. Siksi suomalaisesta terveydenhuollosta keskustellaan usein aika monipuolisesti. Valituksiin vastataan asia-argumentein, keskustelu etenee.
Kun puhutaan kehitysyhteistyöstä, rytisee aina. Jokaisella tuntuu olevan siitä kohtalaisen varma mielipide. Ja lähes aina se mielipide on muodostettu muiden välittämien tietojen pohjalta. Tätä pohditaan sivuilla 14–21.
Omia ennakkokäsityksiä ei tarvitse haastaa, jos lukee vain sellaista tietoa, jonka tietää vastaavan – omia ennakkokäsityksiään. Pieni ravistelu voi välillä olla terveellistä.
Etenkin netin keskustelupalstoilla silkka kehitysapu-sana saa aikaan huutoa. Hyvä niin. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä.
Kuulijan vastuulla sen sijaan on arvioida, millä eväillä puhuja on mielipiteensä muodostanut ja kannattaako häntä uskoa.
Frith muistuttaa kerta toisensa jälkeen, että olemme hanakoita kursimaan pienistäkin faktanpalasista kokoon sellaisen maailman, joka vastaa omia ennakkokäsityksiämme. Jos kirjahyllyn alta näkyy häntä, emme näe häntää vaan kissan. Aivomme kuvittelevat kuvan valmiiksi.
Joskus on terveellistä tarkentaa katse yksityiskohtiin ja miettiä, muodostuuko niistä varmasti juuri se kuva, jolta kokonaisuus ensinäkemältä näyttää.
Värien kanssa sain vähän nieleskellä, kun ystäväni omalaatuinen värimaku tuli myöhemmin muotiin ja valtasi kadut. Ensin sattui silmiin, sitten siihenkin tottui.