Keskustelu suomalaisesta miehestä nousi pinnalle Helsingin tammikuisen Docpoint-festivaalin myötä. Ensi-iltansa sai kaksi ansiokasta kotimaista uutuutta: Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro ja Visa Koiso-Kanttilan Miehen kuva. Dokumenteissa suomalaiset miehet näyttäytyvät tuntevina ihmisinä, jotka kertovat ajatuksiaan helpoiten saunassa – toisille miehille.

Dokumenttifestivaalin aikana Ylen aamu-tv omisti koko viikon pohdinnoille suomalaisen miehen ominaisuuksista ja omituisuuksista.

Kahden pienen pojan äitinä huomasin ärsyyntyväni keskustelun nurkkakuntaisuudesta, siitä että stereotypioita toistellaan kuin mitäkin mantraa. Toisaalta ilahduin, kun keskusteluissa todettiin suomalaisen miehen mallin olevan muuttumassa.

Minua askarruttaa, mikä on tämä myyttinen käsite suomalainen mies? Keneen häntä verrataan? Millainen on vertailukohta, nuo muut maailman miehet?

Onko suomalainen mies oikeasti sellainen, joka ei puhu eikä pussaa?

Erotan ihmisten välisessä kommunikaatiossa kaksi tasoa: arkipäiväisen jutustelun ja syvällisemmän keskustelun, jossa käsitellään esimerkiksi häpeän, pelon tai syyllisyyden tuntemuksia. Vaikuttaa siltä, että suomalaiset erehtyvät helposti pitämään puheliaita ja ulospäin suuntautuneita ihmisiä avoimina.

Kenties aito tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on kuitenkin kaikille maailmassa yhtä vaikeaa – tai helppoa?

Ero ei ole maantieteessä tai kulttuurissa, vaan yksilöissä. Kaikkialta löytyy perheitä, joissa äidit ja isät satsaavat nimenomaan tunnekasvatukseen – eli auttavat lapsiaan tunteiden nimeämisessä ja näyttämisessä. Ja ympäri maailman löytyy myös niitä perheitä, joissa tunteiden näyttäminen on monimutkaista.

Kenties kulttuuri näkyy kätkemisen tavoissa. Toisaalla jurpotetaan yksin metsässä ja toisaalla pidetään meteliä itsestä tai maailmasta – paljoakaan paljastamatta.

Kätkeminen on sitä, että tehdään mitä tahansa, ettei menetetä kasvoja. Miehen kunnia on miehen kunnia Alavudelta Algeriaan.