”Se olisi sitten 10 000 frangia. Saatte opastetun kierroksen ja luvan kuvata niin paljon kuin haluatte”, tiukkailmeinen kalju mies ilmoittaa.

Hänet on helpompi kuvitella sekoittamaan drinkkejä rantabaariin kuin oppaaksi Togon hikiselle Lomén voodoo-torille.

En pidä siitä, että moskeijoihin tai kirkkoihin vaaditaan pääsymaksua. Sen pitäisi olla vapaaehtoista. Mutta että vielä pääsymaksu uskonnollisia fetissejä kauppaavalle torille!

Mutta kun tänne saakka on tultu, ei auta kuin tinkiä. Kaljupää saa lopulta kynittyä sinisilmäiseltä turistilta yli kymmenen euroa. Päätän antaa kameran laulaa.

Jo ensimmäisellä pöydällä on mielenkiintoisia myyntiartikkeleita: kuivattuja apinan päitä, irvisteleviä hyeenoita, sammakoita, rottia ja lepakoita, linnunkalloja, käärmeitä ja kilpikonnan kilpiä. Ilmassa leijuu äitelä akvaariokalanruokaa muistuttava haju. Päässä ja suussa tuntuvat entistä vahvemmin edellisiltana nautitut malarialääkkeet eli gin and tonic.

Kaljupää selittää, että osa fetissieläimistä on tarkoitettu poltettavaksi. Osa jauhetaan ja syödään. Ajatus jauhetusta apinan päästä saa aikaan närästystä. Seuraavassa pöydässä on tarjolla jos jonkinlaisia sarvia, antilooppia, kenties vesipuhvelia? Söpö gepardin tassu näyttää houkuttelevalta, samoin leopardin nahka. Mitäköhän tulliviranomaiset sanoisivat?

Torilla ei ole muita asiakkaita. Onkohan tämä ihan tavallinen kauppatori? ”Totta kai!” kaljupää vakuuttelee ja väittää, että monet ostavat esimerkiksi hyeenan pään poltettavaksi, sillä se suojelee kotia. Muilla kuivaelikoilla haetaan terveyttä tai talouden kohennusta. Asiakas saa kaupan päälle omiin tarpeisiin räätälöidyn poppakonstin.

”Entäs nuo voodoonuket?” osoitan puisia mies- ja naishahmoja, joilla on punaiset sulkapäähineet ja olkiset lannehameet. ”Ne ovat vain turisteja varten,” kaljupää tunnustaa häpeillen. Voodoonuket taitavat olla siis Hollywoodin keksintöä. Mikä pettymys.

Maailmani romahtamista paikkaa kaljupään ilmoitus: ”Pääset tapaamaan oikeaa voodoopappia.” Yritän esittää innostunutta ja seuraan opasta pieneen nurkkahuoneeseen. Siellä pönäkkä kiiltävään, mutta muuten arkiseen musta-punaiseen puseroon ja housuihin sonnustautunut keski-ikäinen mies odottelee suitsukkeineen. Nyt ollaan jo lähempänä ehtaa voodoomeininkiä.

Alttaria dominoi sarvipäinen hirviö, jolle pappi puhelee ja heiluttelee amulettejaan.

Pappi puhuu vain paikallista kieltä, joten kaljupää kääntää pyhää sanomaa. ”Hän aikoo esitellä muutaman esineen ja sitten voit lopuksi päättää, mitkä niistä haluat ostaa.”

Simpukoin koristeltu kaulakoru ei säväytä, ei myöskään litteä kivi, joka suojaisi minua matkoilla. ”Sinun kannattaisi ostaa rakkausamuletti”, kaljupää neuvoo.

Jos suihkautan puiseen pikkupakettiin lempihajuvettäni ja kosketan sillä seitsemään paikkaan vartalossani ja lausun seitsemän kertaa rakkaani nimen, hänestä tulee siippani.

Jos sillä saa kesäheilan, niin eiköhän pistetä ostoskoriin.

Haluan ehdottomasti nuo turisteille suunnatut voodoonuket. On sitä ennenkin ostettu turistikrääsää. Ja sitten kassalle. Voodoopappi mumisee ja huiskuttelee sarvihirviötä päin viuhkalla. Tämä on kieltämättä omalaatuisin hinnanmäärittelysessio, jonka olen nähnyt.

”Pappi sanoo 45 000”, kaljupää sanoo pokkana. Räjähdän nauruun, sillä hinta vastaa 80 euroa. Miesten ilmekään ei värähdä, pappi jatkaa huiskuttelua ja muminaa.

”Pappi sanoo, että henget vaativat korkeampaa hintaa, mutta hän vetosi niihin, joten hinta laski 30 000 frangiin”, kaljupää kääntää sen näköisenä, että hänelle oli luvattu provikkaa.

”Odottakaas kun konsultoin lompakkoani”, vastaan ja kaivan esille 10 000 frangia. Se kelpaa.