Ari Ijäs

Perussa syntynyt Willy Ortiz on saavuttanut karatessa seitsemännen danin mustan vyön. Hän on myös perustanut oman liittonsa, Suomen Shotokan karate-do -liiton.

Nyt jännittää. Olen viimeksi nähnyt Willy Ortizin yli kymmenen vuotta sitten. Menin silloin viimeistä kertaa karateharjoituksiin Tampereen Hämeenpuistossa sijaitsevaan Nääshalliin.

Maan alle väestönsuojaan rakennettu halli on monien kamppailulajiseurojen koti Tampereella. Sokkeloisen hallin perukoilla on budosali 2, Tampereen Shotokan karateseuran harjoittelupaikka eli dojo.

Muistan hyvin, kuinka astelin kolme kertaa viikossa askeettisen salin puiselle lattialle, kumarsin tavan mukaan sekä salille että senseille – opettajalle. Monesti tunsin samaa aavistuksen pelokasta jännitystä, jota tunnen nyt lähestyessäni Ortizin kotia esikaupunkialueella Tampereen Tohlopissa.

Mielen täyttävät muistot miehestä, joka piiskasi karateharrastajat eli karatekat aina äärirajoille saakka. Verbaalinen höykytys oli välillä armotonta. Jos keskittyminen herpaantui, Ortiz haukkui harrastajan maan rakoon kaikkien edessä. Kaikki harrastajat nuorista pojista aikuisiin naisiin saivat kuulla kunniansa suomeksi ja englanniksi; välillä mukana taisi olla jokunen letkautus espanjaksikin, Ortizin äidinkielellä.

Sain monesti kuulla olevani hidas, tyhmä tai lihava. Se oli kova paikka ujolle ja ylipainoiselle murrosikäiselle pojalle.

Silti menin dojolle uudestaan ja uudestaan, melkein viiden vuoden ajan.

Ortizilla oli ilmiömäinen kyky herättää taisteluhenkeä. Erityisen kovan treenin aikana tunnelma dojolla läheni hurmosta, täydellistä omistautumista. Siinä oli jotakin huumaavaa, koukuttavaa.

Karate on tunnetta

”Jokaisessa karateliikkeessä täytyy olla mukana tunnetta – muuten harjoittelu on hengetöntä. Kaikki hyvät karatekat ovat tunteellisia ihmisiä”, Ortiz sanoo rivitalokotinsa olohuoneessa.

Viisivuotias tytär katsoo televisiota olohuoneen sohvalla; toimittajaa ujosteleva kaksivuotias käväisee välillä vilkaisemassa, mitä oikein tapahtuu.

”Perinteiset kamppailulajit voivat viedä uusille tuntemisen tasoille.”

Karatesalin tiukkailmeinen sensei vaikuttaa dojon ulkopuolella rennolta mieheltä.

Hän muistaa minut hyvin. On yllättävää, ja aavistuksen mairittelevaa, miten positiivisesti Ortiz suhtautuu.

Ortiz on hädin tuskin vanhentunut. Ei millään uskoisi, että hän täyttää pian seitsemänkymmentä. Olisiko se tiukan treenin ansiota?

”Karate auttaa ylläpitämään elämänlaatua ja pysymään aktiivisena. Lisäksi käyn kuntosalilla, tanssin ja juoksen. Haluan pysyä nuorena, ja karate mahdollistaa sen.”

Ortizin lapsiperhearki on tyypillisempää häntä huomattavasti nuoremmille miehille.

”Sanon aina alkeiskurssilaisille, että ei tarvitse käyttää rahaa ryppyvoiteisiin – karate ajaa saman asian.”

Maailma oli nähtävä

Elämä kuljetti Ortizin lapsuuden Perusta Yhdysvaltojen kautta Suomeen. Pohjois-Perussa syntyneen Ortizin perhe asui vaatimattomissa oloissa maan pääkaupungissa Limassa.

”Kysyin kerran isoäidiltäni, miksi olemme köyhiä. Hän vastasi, että Jumala on määrännyt niin. Jäin ihmettelemään, miksi juuri minun pitää olla köyhä. Sanoinkin isoäidille, että ehkä köyhyys jää hänen kohtalokseen, mutta ei minun.”

Ortizilla oli pienestä pitäen palava halu nähdä maailmaa. Se tuli liki lukemalla Selecciónia eli Valittuja Paloja.

”Tajusin, että Peru on vain pieni osa maailmaa. Halusin nähdä kaiken!”

Unelma alkoi olla lähempänä, kun hän 13-vuotiaana muutti setänsä kanssa Los Angelesiin. Nuorukainen kävi koulua ja teki sekalaisia töitä.

Tarve itsensä puolustamiselle tuli vastaan varsin pian. Itäisessä Los Angelesissa oli paljon kahnauksia latinojen, mustien ja valkoihoisten välillä. Oli pakko oppia tappelemaan, jotta pystyi kulkemaan koulumatkan rauhassa.

20-vuotiaana Ortiz pääsi kosketuksiin toisenlaisen taistelemisen kanssa Yhdysvaltain armeijassa. Rekrytointijulisteessa luki houkuttelevasti: ’See the world’.

Ja sitähän nuori mies halusi. Ortiz ajatteli, että armeija rahoittaisi hänen matkustamistaan, jos hän liittyisi siihen muutamaksi vuodeksi. Näin ei käynyt, mutta armeijan ansiosta hän näki sentään hieman Keski-Amerikkaa – asemapaikka oli nimittäin Panama.

Taisteluhenki koukutti

Ensimmäinen kipinä karateen syntyi juuri armeijassa. Sotilaille kamppailulajeja opettanut upseeri oli perinteisen karaten harrastaja, joka suositteli New Yorkin karateseuraa.

Juuri ennen Vietnamin sodan syttymistä Ortiz kotiutui armeijasta. Kierrettyään ympäri Yhdysvaltoja hän muutti New Yorkiin. Muistot kaupungista tuovat leveän hymyn Ortizin kasvoille. ”New York oli hauska: paljon kauniita naisia, jotka kaipasivat nuoren miehen seuraa.”

Hauskanpidon ja hanttihommien lisäksi Ortiz opiskeli bisnestä iltaisin New Yorkin yliopistossa. Ja löysi karaten.

Ortiz muistaa selvästi ensi hetken New Yorkin karateseuran dojolla, joka sijaitsi vilkkaan kadun varrella. Sisällä salissa kaikki kaupungin häly hälveni.

Ei ollut tilaa muulle kuin keskittyneelle, intensiiviselle harjoittelulle. Perinteisen karaten tiukka kurinalaisuus ja taisteluhenki tekivät vaikutuksen.

Ortiz oli koukussa – hän alkoi harjoitella seitsemänä päivänä viikossa.

”Tunsin vahvasti, että jonain päivänä haluan myös opettaa karatea.”

Kuria bambukepillä

Karate on määritellyt Ortizin elämää lähes viisi vuosikymmentä. Se, mikä alussa oli vain hienostunut tapa voittaa tappelu, on nyt jotain paljon kokonaisvaltaisempaa. Ortiz opettaa perinteikästä Shotokan karatea, joka sai alkunsa 1900-luvun alussa Japanissa, Okinawan saarella.

Suoraviivaisen ja aggressiivisen Shotokanin tavoitteena on päihittää vastustaja yhdellä iskulla. Harjoittelu koostuu perustekniikoista ja katoista eli liikesarjoista, jotka simuloivat taistelutilanteita.

Niiden rinnalle on viime vuosikymmeninä tullut myös kilpakarate. Suurelle yleisölle juuri kilpakarate lienee tutuinta – siinä kaksi karatekaa ottaa kehässä mittaa toisistaan.

Ortizin nuoruudessa New Yorkin karateseurassa harjoittelu oli toisinaan varsin brutaalia. Opettajana toimi yksi kuuluisimmista japanilaisista valmentajista, Masataka Mori.

Kun Mori aloitti valmentamisen, oppilaita oli 150. Heistä suuri osa lopetti parissa viikossa. Mori kirjaimellisesti piiskasi oppilaitaan voimien äärirajoille, apunaan bambukeppi.

”En pitänyt opetuksesta silloin, enkä pidä siitä nyt. Omia oppilaitani pyrin motivoimaan puhumalla, en lyömällä.”

Vaikka Ortizin opetustyyliin ei kuulu fyysinen kuritus, jotain Morin tyylistä on kuitenkin iskostunut häneen.

Maassa maan tavalla?

Suomeen – aluksi Poriin – Ortizin toi nainen. Ortiz tapasi ensimmäisen suomalaisen vaimonsa New Yorkissa. Pariskunta asui välillä Yhdysvalloissa, välillä Perussa. Vaimo ehdotti, että pari muuttaisi Suomeen, ja Ortiz suostui.

Porissa suurimmat ongelmat liittyivät kieleen. Harva puhui englantia ja suomen oppiminen vei aikaa.

”Ihmiset olivat hieman huvittuneita minusta. Muutamaa romania lukuun ottamatta olin kaupungin ainoa asukas, jolla oli näin tummat hiukset.”

Yllättäen Ortiz törmäsi suurimpiin ennakkoluuloihin karaten parissa. Suomen karateliitto opetti tuolloin pelkästään kilpakaratea.

”Sanoin, että haluaisin harjoitella ja opettaa perinteistä karatea. Karateliiton valmentaja kirjoitti minulle kirjeen, jossa totesi: maassa maan tavalla, tai maasta pois. Se jos mikä motivoi minua perustamaan oman seuran.”

Ortiz perusti ensimmäisen oman karateseuransa Poriin vuonna 1975. Samalla hän toi perinteisen karaten Suomeen.

Kun Porin seura oli saatu alkuun, Ortiz laajensi toimintaa vuonna 1979 Tampereelle.

”Aluksi harjoittelimme Ratinan stadionin pukuhuoneessa. Nostimme penkit sivuun, jotta olisi tilaa harjoitella.”

Viisitoista vuotta sitten Tampereen Shotokanin kotipaikaksi vakiintui Nääshalli.

Unelma toteutui

Pienen perulaispojan haave maailman näkemisestä toteutui. Ortiz on päässyt matkustamaan ympäri maailmaa. ”Kun monta vuotta sitten palasin vähäksi aikaa Peruun, isäni ihmetteli, miksi asuin vuokralla. Monet Yhdysvalloissa asuneet perulaiset ostivat talon Limasta. Sanoin, ettei minulla ollut rahaa taloon, mutta olin nähnyt Japanin ja Kiinan ja osasin kolmea kieltä.”

”Ja nyt on se talokin”, Ortiz hymyilee.

Karatessa Ortiz on saavuttanut kaiken mahdollisen. Hänen vyöarvonsa on seitsemäs dan, seitsemännen asteen musta vyö.

”Japanin karateliitto on myöntänyt tämän arvon vain noin kymmenelle ihmiselle Euroopassa.” Suomalainen vaatimattomuus ei ole jättänyt jälkiä Ortiziin; hän esittelee saavutuksiaan ylpeästi. Ortiz huomauttaa, että noista kymmenestä huippukaratekasta hän on ainoa, joka on perustanut oman liittonsa – Suomen Shotokan karate-do -liiton – ja ainoa, joka on kirjoittanut karatesta kirjoja.

Ortiz on valmentanut vuosien varrella satoja karateharrastajia. Jotkut, kuten hänen poikansa Olli Ortiz, ovat kasvaneet maailmanluokan kilpailijoiksi. Eikö karate koskaan kyllästytä?

”Vain kerran olen miettinyt lopettamista vakavissani. Olin treenannut karatea pari vuotta, ja minulla oli ruskea vyö. Valmentaja rääkkäsi minua niin paljon, että jätin harjoittelun kahdeksi kuukaudeksi. Mutta sitten törmäsin treenikaveriini, joka ihmetteli, minne olin kadonnut. Palasin dojolle muutamassa päivässä.”

Haastattelun jälkeen oloni on hämmentynyt – ja huojentunut. Leppoisa juttutuokiomme Ortizin kotona osoitti, että hän on ihmisenä paljon muutakin kuin sensei.

”Dojolla on oltava tiukka, muuten kuri lipsuu. Dojon ulkopuolella on varaa hymyillä”, hän sanoo.