Valtionjohtajien ja poliitikkojen puhetapaan on luultavasti aina sisältynyt kiertelyä ja mielistelyä. Nämä ominaisuudet ovat saaneet seurakseen myös vastuun välttelyn.

Raskauttavinta viimeksi mainitussa on se, että sitä käytetään, kun puhutaan vakavista ja monimutkaisista asioista.

Vastuuta välttelevää kieltä käytetään tyypillisesti silloin, kun poliitikkoa vaaditaan vastaamaan vaikkapa siihen, miten päästöjä ja kulutusta saadaan supistettua tai miten kaupasta tehtäisiin reilumpaa. Vastaus kuuluu kärjistetysti näin: Jokainen voi omassa elämässään harkita asioita. Vaikuttaa voi esimerkiksi ostopäätöksillään.

Ja koska poliitikot punnitsevat sanansa tarkoin, viesti todennäköisesti uppoaa suosiolliseen maaperään. Tukiryhmät, kuten teollisuus ja kuluttajat, huokaavat helpotuksesta. Ehtoja ei tiukenneta, hintoja ei nosteta. Ei laadita uusia veroja. Saattaapa moni kuulija tuntea itsensä tärkeäksikin: minun pienillä ratkaisuillani on merkitystä!

Ovatko kaikki siis tyytyväisiä?

Ne, jotka vaativat poliitikolta vastausta ongelmaan, eivät ole.

Monissa yhteiskunnallisissa ongelmissa kun voidaan nimetä syyllisiä. Ja poliitikon tehtävänä olisi kantaa vastuuta.

Jos kaupankäynti on kehitysmaiden köyhille epäreilua, kuluttajan toivotaan ostavan reilumpia tuotteita.

Jos eläimiä kasvattava tila kurittaa eläimiä, kuluttajan toivotaan muuttuvan kasvissyöjäksi.

Näin ollen vastuu on kuluttajalla. Syyllisiä ei edes etsitä.

Poliitikolla olisi selkärankaa, jos hän toteaisi, että kaupan epäreiluuteen puututaan kauppapolitiikalla. Tai että eläinten voinnista vastaa tilan pitäjä – ja lopulta lainsäätäjä.

Aktiivista kansalaisuutta kunnioittaen julistan: vastuu ei ole meillä!