ZABOU CARRIÉRE

Géraldine istuu poliisikuulustelussa. Tenttaaminen vetää muut vakaviksi.

”Ulkomaalaisten säilöönottokeskuksen rakennustyöt ovat alkamassa. Aktivistit aikovat sitoa itsensä kaivinkoneisiin viivyttääkseen työtä. Lähtisitkö mukaan?”

Géraldine, Lydie ja Audrey ovat heti valmiita, Sébastien epäröi. Antoine miettii, mitä vaikutusta päivän myöhästymisellä oikeastaan on.

”Ei ehkä mitään, mutta protestin avulla voidaan herättää keskustelua asiasta, varsinkin jos lehdistö tulee paikalle”, sanoo ryhmää kouluttava Maud. ”Entäs jos kaivinkoneet sytytettäisiin tuleen?”

Tervetuloa kansalaistottelemattomuuden kurssille!

Parikymmentä osallistujaa pohtii, missä menee väkivallan raja ja mitä oma etiikka sallii. Tilanteet ovat kuviteltuja, mutta keskustelut pistävät vakaviksi. Mihin itse olisin valmis? Missä omat rajani nousevat vastaan?

Idea kursseista syntyi Greenpeacen entiselle kampanjapäällikölle Xavier Renoulle vuonna 2006. Perinteisen järjestömaailman tahmeuteen kyllästynyt Renou kaipasi jotain muuta kuin mielenosoituksia ja vetoomuksia, jotain näkyvämpää ja tehokkaampaa. Hän löysi kansalaistottelemattomuuden.

Renou oli vakuuttunut, ettei hän ollut ajatuksineen yksin. Hän suunnitteli ystävineen kurssin, joka toimisi kuin aktivistin työkalupakki. Kahden päivän aikana opitaan kokoustamaan tehokkaasti, vastustamaan väkivallattomasti poliisia, vastaamaan selkeästi toimittajille ja kirjoittamaan lehdistötiedote.

”Emme edusta mitään tiettyä asiaa, tarjoamme ainoastaan työkaluja”, Renou korostaa.

Osallistujat voivat halutessaan liittyä sähköpostitse ja kännykän välityksellä toimivaan rinkiin, jossa kuka tahansa voi tiedottaa tulevasta tempauksesta. Kyse voi olla yhtä lailla kodittomien talonvaltauksesta kuin turvapaikanhakijan tukemisesta poliisilaitoksella. Voi tulla tai olla tulematta.

”Ennen pitkää jokainen löytää asian, joka on omaa sydäntä lähellä.”

Vastustusta suoraan ja näkyvästi

Kahden ja puolen vuoden aikana on järjestetty lähes satakunta kurssia eri puolilla Ranskaa, yhä useammin suoraan kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen pyynnöstä. Tällä kertaa asialla on liikuntavammaisten järjestön (Association des paralysés de France, APF) paikallisosasto.

Kurssi on avoin kaikille. Mukaan on liittynyt APF:n työntekijöiden ja jäsenten lisäksi ”aktivismin veteraani”, viisikymppinen Lisa, eläkeläinen Philippe, joka määrittelee itsensä ”entiseksi anarkistiksi” sekä parikymppisiä maailmanparantamisen untuvikkoja, jotka eivät kuulu järjestöihin.

Kurssilla käytetään ainoastaan etunimiä ja ranskalaisista tavoista poiketen kaikkia sinutellaan.

Osallistujia yhdistää halu vaikuttaa, suoraan ja näkyvästi. ”Suora toiminta tarkoittaa sitä, että mennään sinne, missä asiat tapahtuvat”, Maud sanoo. Menemistä harkitaan aina tarkkaan: mikä on tavoite, miten se saavutetaan, mitkä ovat riskit ja mitä halutaan sanoa.

Jokaisella osallistujalla on roolinsa: mediapäällikkö vastaa toimittajien kysymyksiin, poliisin yhteyshenkilö huolehtii suhteista virkavaltaan, suojelusenkeli kantaa osallistujille juomista ja evästä.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin omien fyysisten ja psyykkisten rajojen tunteminen. Uhkarohkeus asettaa koko ryhmän vaaratilanteeseen”, Maud muistuttaa.

Ensimmäinen sääntö: pelko johtaa helposti väkivaltaan. Aktivistin on osattava pitää pää kylmänä, vaikka vastapuolen tunteet kuumenevat. Toinen sääntö: poliisia ei koskaan juosta karkuun, eikä käsiä pidetä koskaan selän takana. Kolmas sääntö: fyysistä kosketusta tulee välttää. Kireässä tunnelmassa hienovarainenkin hipaisu tuntuu helposti aggressiiviselta.

Kurssilaiset nyökyttelevät. Pyörätuolissa istuva Géraldine kirjoittaa sääntöjä muistiin. Hän ei miellä itseään aktivistiksi, mutta on kurkkuaan myöten täynnä yhteiskunnan syrjintää ja sääliä.

Jarrut päälle, lukolla kiinni

Iltapäivällä harjoitellaan poliisin väkivallatonta vastustamista. Kurssilaiset heittäytyvät vuoronperään lattialla kiemurteleviksi ankeriaiksi, joiden kantamiseen tarvitaan vähintään neljä aikuista.

Pyörätuolilaiset laittavat jarrut päälle ja kiljuvat, kun poliisia esittävä Maud yrittää etsiä jarrumekanismia. Neliraajahalvaantunut Marie-Antoinette kirvoittaa muilta kurssilaisilta aplodit: sähköistetty pyörätuoli painaa yli 150 kiloa, eikä sitä liikauteta millään, kun jarrut ovat päällä.

”Tehän olette uskomattomia aktivisteja!” Maud hehkuttaa. Marie-Antoinette hymyilee leveästi. Hän ei ole koskaan ajatellut, että pyörätuoli voisi olla aktivistin ase.

Vielä hankalamman tilanteen edessä poliisi on, kun kaksi pyörätuolilaista lukitsee kätensä metallisen putken sisälle. Ei auta kuin sahata putki poikki.

”Siihen kuluu monta tuntia ja lehdistö ehtii saamaan hyviä kuvia”, Maud selittää.

Vielä parempia kuvia saadaan, kun lukkiudutaan pyörän U-lukolla kaulasta kiinni. Kolme avainta mukaan: yksi paikalla olevan kaverin taskuun, yksi kauas tempauspaikalta – ja yksi alushousuihin.

”Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Jos teidän on syystä tai toisesta päästävä tilanteesta pois, teillä on oltava avain käsillä.”

Salapoliisileikkiä

Seuraavana aamuna sovelletaan opittua. Poliiseja esittävät kurssilaiset järjestäytyvät omaksi ryhmäkseen, aktivistit taas eristäytyvät suunnittelemaan sosiaaliviraston valtausta. Tarkoituksena on vaatia työkyvyttömien vammaisten saaman 680 euron kuukausiavustuksen korotusta ja herättää keskustelua vammaisten toimeentulosta.

Yksi ohjaajista hoitaa toimittajan virkaa ja kuvaa tempauksen. Toiset esittävät viraston turvallisuuspäällikköä ja tympääntyneitä toimihenkilöitä.

Ilmassa kihelmöi pientä jännitystä, vähän kuin lapsuuden salapoliisileikeissä. Sovittuun kellonaikaan harjoitus alkaa, aktivistit soluttautuvat asiakkaina virastoon ja eristävät virastopäällikön toimistoonsa. He ehtivät jopa antaa lausuntoja lehdistölle ennen kuin poliisit saapuvat paikalle.

Kaikkia naurattaa. Kun harjoitusta puretaan ryhmässä, poliiseja harmittaa, etteivät he ehtineet tehdä mitään.

Nauru hyytyy vähitellen, kun Maud istuttaa kurssilaisia vuoronperään poliisikuulusteluun. Fiktiivisyydestään huolimatta tilanne alkaa nopeasti stressata. Géraldine pysyy tyynenä kuin viilipytty, mutta Lydie ryhtyy väittelemään poliisin kanssa.

”Seis, seis”, Maud pysäyttää harjoituksen. Uusi sääntö: älä koskaan kuvittele olevasi vahvempi tai fiksumpi kuin poliisi.

”Te olette tehneet jotain laitonta, poliisilla on täysi oikeus kuulustella teitä. Kysymyksiin ei tarvitse vastata, mutta väitteleminen vain pahentaa asiaa. Tämä on pelkkä harjoitus, oikeassa tilanteessa jännitteet ovat kymmenkertaiset.”

Kärsivällisyys palkitaan

Parin viikon kuluttua kurssista Géraldine, Antoine, Sébastien ja Marie-Antoinette päättävät kokeilla, miltä oikea stressi tuntuu. Ryhmä aktivisteja vaatii maakuntahallinnolta toimivaa liikuntavammaisten kuljetusta, jota ei lakipykälistä ja lukuisista lupauksista huolimatta ole saatu.

Pyörätuolit valtaavat hallintorakennuksen pihan, seinää vasten levitetään banderolli. Leppoisa tunnelma kiristyy, kun pari virkamiestä ilmestyy selittämään, että valitettavasti kukaan ei voi ottaa aktivisteja vastaan. Paikallistelevision toimittaja kuvaa loputtomalta tuntuvaa selittelyä, Géraldinen tavallisesti tyyniltä kasvoilta kuultaa suuttumus.

”Me vaadimme vain lainmukaisia oikeuksia. Meidän on järjestettävä tempaus tullaksemme kuulluksi – ja sitten meille sanotaan, ettei kukaan muka voi ottaa meitä vastaan! Minähän en lähde tästä mihinkään!”

Kärsivällisyys palkitaan tunnin kuluttua. Maakuntaneuvoston puheenjohtaja kutsuu osan aktivisteista keskustelemaan, peittelee kiukkuaan kauniisiin sanakäänteisiin ja koreisiin lupauksiin ja hermostuu, kun aktivistit vaativat asiaa maakuntaneuvoston seuraavan kokouksen asialistalle.

”Minä en tällaisia ukaaseja kuuntele. Täällä neuvotellaan silloin, kun minä kutsun neuvottelun koolle, sillä siisti.”

Aktivistien kamera kuvaa. Parin viikon päästä video on netissä, sopivasti ennen seuraavaa tempausta: maakuntaneuvoston kokoukseen tunkeutumista. Pyörätuoliaktivisteista kuullaan vielä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009.