Hörhöt sittenkin oikeassa

Ekomuotiyrittäjäksi alkanut Jani Toivola juontaa lehdistötilaisuutta. Ollaan ekoviikolla, jonka on pistänyt pystyyn viestintätoimisto. Salin laitamilla kestävää toimintaansa esittelevät kierrätyskauppa, elektroniikkafirma ja Ikea.

Vielä kymmenen vuotta sitten ekotapahtumat vetivät paikalle vain vaihtoehtoväkeä. Nyt tänne tullaan näyttäytymään. Moni naama on tutumpi viihde- kuin kuluttajauutisista. Eko ei ole sukkahousuniksejä vaan catwalkille halajavaa glamouria.

Vaatteissa trendit vaihtuvat nopeasti, mutta muutos näkyy jähmeämmilläkin aloilla. Reilu kauppa täytti juuri kymmenen vuotta, ja on saanut vankan jalansijan perusmarketeissa. Öljy-yhtiöiden mainoksissa lehtivät puut ja autoesitteissä kukkii.

Tuulivoiman käyttö leimattiin 90-luvulla silkaksi haihatteluksi, mutta nyt uusiutuvista energianlähteistä ovat kiinnostuneita energiayhtiöt koosta riippumatta. Teleyhtiö Elisakin kokeilee tuuliturbiinia mobiiliverkkonsa tarvitseman sähkön lähteenä.

Vaihtoehtoihmiset ovat kummissaan. Kuinka ihmeessä ekoilusta tuli trendi, joka kelpaa sekä liikemiehille että naistenlehtien kansiin?

Filosofi Maija-Riitta Ollila on tutkinut laumoja. Siis sitä, millaisiin laumoihin me ihmiset tapaamme päätyä, ja miten me niissä toimimme.

”Jos laumoille haluaa asian perille, sen pitää olla yksinkertainen ja erottuva. Siihen pätevät samat periaatteet kuin brändin luomiseen.”

Ympäristöongelma on monimutkainen kimppu, josta yksi osa – ilmastonmuutos – on lyönyt itsensä läpi ihmisten tietoisuuteen. Viestinnän kielellä sitä kutsutaan kärjeksi.

Ilmastonmuutoksen brändäyksen viimeisteli Nicholas Stern vuonna 2006 julkaistulla ilmastoraportillaan. Stern ymmärsi varoitella, että ellei jotain pian tehdä, talouskasvusta leikkautuu ilmastonmuutoksen takia 20 prosenttia.

”Kärjen on oltava helppo, jotta se menee läpi. Ihmislajin tuho ja muut pikkuseikat eivät ihmisiä kiinnostaneet, mutta Stern vei ilmastonmuutoksen vaikutukset talouden puolelle. Se sai näkyvyyttä ja kuuluvuutta”, Ollila sanoo.

Logoallergia leviää

Helsingin sanomissa tyylipoliisi kehottaa valitsemaan aurinkolasit, joissa ei ole näkyviä logoja. Vain hetki siten kaupat olivat pullollaan sankoja, joissa logo ja linssi kilpailivat siitä, kumpi on kookkaampi.

Nyt näyttävät logot viestivät mautonta ökyilyä, ajan henkeä kuunteleva valitsee ekoilun ja köyhäilyn. Samalla moni itseään vähän vaihtoehtoisena pitänyt kokee kummia: logoallergikosta tulee vahingossa trendikäs, kirpparivaatteita suosivasta reppanan sijaan näkemyksellinen edelläkävijä.

Miten ajatukset ja elämäntavat siirtyvät marginaalista trendeiksi ja valtavirraksi?

”Uusille ideoille tarvitaan karismaattinen puolestapuhuja, joka henkilöi sitä, mistä aiheessa on kysymys”, filosofi Ollila sanoo.

Puolestapuhujat harvoin ottavat ajaakseen asiaa, joka on vielä aivan uusi ja äärimmäinen. Mutta kun jokin asia on ollut osa arkea – edes marginaalissa – niin kauan, että se on saanut keskustelussa legitiimin aseman, voi puolestapuhuja ottaa asian omakseen ilman pelkoa hörhöksi leimautumisesta.

Palataan taas laumoihin. Niillä on tärkeä rooli siinä, miten ajatukset leviävät.

Laumalla tarkoitetaan ihmisryhmiä, joilla on jonkinlainen yhteys toisiinsa. Laumoja voi muodostua niin suvun, työn kuin vaikkapa virtuaalimaailman kautta. Laumatta ei ihmisistä ole oikein kukaan ja moni meistä kuuluu löyhästi useampaankin laumaan.

”Laumaan vetoavat karismaattiset johtajat, mutta jokainen lauma määrittele itse sen, mitä se pitää karismaattisena.”

Siksi ennalta on vaikea sanoa, mitkä asiat milloinkin nousevat pinnalle.

Talous kiilaa, taas

Mitä tulee mieleen sanasta jalanjälki? Ei enää paljaat varpaat rantahiekassa, vaan netistä löytyvät laskurit, joilla voi naputella esiin oman syyllisyyskertoimensa. Lasillisesta maitoa syntyy 200 litran vesijalanjälki, pohjoisessa ilmastossa hengissä pysymisestä sellainen hiilijalanjälki, että hirvittää.

Juuri kun ympäristöasiat ovat alkaneet vaikuttaa arjen valintoihin, paikalle kaasuttaa talouskriisi ja yrittää kiilata ohi. Ihmisiä kannustetaan kuluttamaan urakalla.

”Lauma-ajattelussa olennaista on se, että tähän hetkeen liittyvä pelko tehoaa paremmin kuin tulevaisuuteen liittyvä houkutin”, Ollila sanoo.

Ihmislajia vaivaa myös paha taipumus likinäköisyyteen. Oman lisämausteensa kollektiiviseen taittovirheeseen tuo aikapers-pektiivi, Ollila muistuttaa.

Suurinta osaa ihmisistä kiinnostaa vain nykyhetki. Tähän ryhmään mahtuu suurin osa poliitikoista: heidän kun kannattaa tehdä mieliksi juuri tämän hetken äänestäjille. Ollilan mielestä se on vaarallista.

”Tulevaisuuden sukupolvilla ei ole äänitorvia. On pelottavaa, miten vähän yhteiskunta ja demokraattinen päätöksenteko reagoivat tulevaisuuteen.”

Vastakkain ovat kaksi asiaa: halut ja tarpeet. Niiden välistä ristiriitaa on ehditty pohtia jo jokusen vuosituhannen ajan.

”Platon pelkäsi, että kun ihmiset voivat demokraattisesti toteuttaa kaikkia halujaan, ei tehdä eroa todellisten tarpeiden ja mielivaltaisten halujen välillä. Ei Platon tätä aivan turhaan märehtinyt”, filosofi sanoo.

Sekä-että -maailma

Tulevaisuudentutkija Olli Hietanen summaa nykyhetken trendin kahteen sanaan: sekä että. Hietanen on kehitysjohtaja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa, joka on osa Turun kauppakorkeakoulua.

Jokaiselle trendille löytyy vastatrendi, vastakohdat kärjistyvät, eikä punaista lankaa enää löydy. Kun teesi ja antiteesi vetävät tarpeeksi kovaa vastakkaisiin suuntiin, jossain vaiheessa ristiriidasta kuoriutuu synteesi, jotain uutta.

Tulevaisuudentutkimus ei tarjoile totuuksia, vaan skenaarioita siitä, mihin suuntaan asiat voivat kulkea. Hietasella onkin neljä selitystä sille, miksi ympäristöajattelu on siirtynyt valtavirtaan.

Vaihtoehto yksi: todistusaineistoa on tarpeeksi, asia alkaa olla kiistattomasti totta. Ennenkin on tehty järkiperäisiä suunnanmuutoksia, kun tutkimustulokset ovat olleet tarpeeksi vahvoja.

Toisessa skenaariossa Hietanen lyö pöytään globalisaation ja Kiina-kortin. Talouden painopiste on siirtymässä Aasiaan. Jotta länsimaiden kilpailuasema säilyy, pitää löytää jotain, jossa pärjäämme Aasiaa paremmin: ympäristönsuojelu. Ilmastonmuutoksen painotuksessa olisi siis kyse raadollisesta kauppapolitiikasta, oman kilpailukyvyn ylläpidosta.

”Kolmas skenaario on vielä raadollisempi ja ihmeellisempi. Uskon itse, että valistuksen aika on päättymässä”, Hietanen sanoo.

Viimeiset pari sataa vuotta vallalla on ollut teknologian ja bisneksen voittokulkuna näkynyt kapitalismin ja tieteellisen ajattelun liitto. Sen Hietanen veikkaa tulleen tiensä päähän. Ihmiset siirtyvät pois tiedosta kohti tunteita ja arvoja. Ei ole enää väliä sillä, onko joku totta, kunhan se on kivaa. Länsimaissakin on suorittamisen rinnalle noussut leppostelu. Mystiikka, vaihtoehtohoidot ja henkisyys ovat nousussa.

Se neljäs vastaus ympäristöherätykseen on kysymys: ”Kuka on väittänyt, että kestävä kehitys on muodissa?”, Hietanen kysyy.

Vuoden 2000 jälkeen kestävää kehitystä mittaavat tilastot ovat itse asiassa menneet huonompaan suuntaan, ympäristöyksikön tutkijat tulevaisuudentutkimuskeskuksessa ovat laskeneet.

Keksi uusi lammaspaisti

Helsinkiläinen ekokauppa Ruohonjuuri piti pitkään majaansa VR:n nyt jo edesmenneiden makasiinien kyljessä. Kauppa asiakkaineen näytti ja tuoksui vaihtoehtoiselta. Muutama vuosi sitten Ruohonjuuri muutti Kampin ostoskeskuksen naapuriin. Kauppa on usein täynnä, ja asiakaskunta näyttää samalta kuin viereisessä kauppakeskuksessa.

Kampin kauppakeskuksesta, kuten kymmenistä muistakin Suomessa, löytyy Body Shopin liike. Se oli 1980-luvulla Suomeen rantautuessaan idealistinen hippiketju, jonne sai kiikuttaa tyhjät purnukat uudelleen täytettäväksi. Nyt luonnonkosmetiikka on valtavirtaa ja ketjun omistaa kemikaalijätti L’Oreal.

Samalla kun vaihtoehtoisena alkaneet yritykset lähenevät valtavirtaa, kulutuskulttuurin hautajaisiin riittää tulijoita. Tuoreessa Olimme kuluttajia -pamfletissa Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen tarjoilevat neljä näkymää siihen, miltä maailma viidentoista vuoden päästä näyttää. Skenaarioista ensimmäisessä muutoksia ei tehdä ja kulutuskulttuurin sijaan valmistaudutaan hautamaan koko maapallo.

Kolme muuta vaihtoehtoa uskovat ihmisen kykyyn kääntää kehityksen suuntaa joko paikalliselta tai globaalilta tasolta tulevan sääntelyn kautta.

Miten ihmiset oikein saa uskomaan, että muutos on tarpeen?

”Meillä on kaksi mahdollisuutta, sopia tai sotia. Aina ennen on valittu sotiminen, joten minkä takia me nyt valitsisimme sopimisen?” Maija-Riitta Ollilla pohtii. Ja pehmentää: ”Toisaalta nyt on myös paljon uutta ajattelua, paljon ihmisiä, jotka näkevät tilanteen, jossa olemme ja toimivat sen mukaan.”

Jos omista lähtökohdista lähtevää toimintaa ei synny, tulos on totalitarismi. Ja se ei ole kivaa, Ollila muistuttaa, oli totalitarismin suunta mikä tahansa.

Ollilla peräänkuuluttaa elämyksellisyyden tärkeyttä. Nyt kaikki – ja päättäjät aivan erityisesti – tuijottavat vain oman laumansa arvoja. Virikkeet, joita toisten ihmisten todellisuuksista voisi saada, torjutaan täysin. Jos haluaa itse muuttua, kannattaa hakeutua toisenlaiseen laumaan katsomaan, miten toisellakin tavalla voi elää.

”Se on tuhannen taalan kysymys, miksi joku haluaa muuttaa laumaansa ja elämäntapaansa. Usein siihen tarvitaan omasta tahdosta riippumaton tutustuminen toisenlaisiin maailmoihin.”

Uusiksi kannattaisi laittaa myös käsitykset siitä, mikä oikein onkaan idealismia ja haihattelua: oma tämän hetken hyvinvointi vai koko maapallon tulevaisuus?

”Minua kiukuttaa raivon partaalle se, että kokonaisuuden edun huomioon ottamista pidetään idealismina. Mielestäni se, että pystyy uskomaan kaiken pysyvän ennallaan – se jos jokin on perin idealistinen maailmankatsomus”, Ollila sanoo.

Parasta, mitä ihminen voi tulevaisuuden eteen tehdä, olisi pohtia ja kokeilla, millainen voisi olla houkutteleva tulevaisuuden elämänmuoto. Niin tulevilla sukupolvilla voisi olla edes pieni mahdollisuus, Ollila sanoo.

”Ihminen ei yksinkertaisesti toimi niin, että hän luopuisi jostain, ellei pysty kuvittelemaan muuta tilalle.”

Helluntaisaarnaajalta lainatulla esimerkillä Ollila vääntää asian vielä rautalangasta: miten saa koiralta luun pois? Annetaan sille lammaspaisti.

Hörhöille on siis jatkossakin tilausta. Lammaspaisteja sopisi kehitellä useampaakin sorttia.

Talous on tänään tätä mieltä

Ympäristöajattelu ja vihertävä kuluttaminen eivät suinkaan ole ainoa ala, jolla ennen marginaalisena räyhäyksenä pidetyt ajatukset pulpahtelevat pintaan yllättävissä paikoissa. Taloutta koskevat totuudet ovat muuttuneet nopeasti ja nousun vuosina parjatusta taloustieteilijä John Maynard Keynesistä tuntuu nyt löytyvän ratkaisu lähes kaikkiin ongelmiin.

Lobbausta ja vallankäyttöä seuraavat järjestöt ovat pitkään pitäneet meteliä siitä, että talouseliitti ja poliittiset päättäjät ovat keskenään liian hyvää pataa. Erityistä närää on herättänyt pyöröoveksi nimetty ilmiö, jossa politiikan eliitti siirtyy poliittisen uransa jälkeen suoraan elinkeinoelämän pariin.

Samasta aiheesta kirjoittaa Simon Johnson The Atlantic -lehden toukokuun numerossa. Johnsonin mukaan rahoitussektori on saanut itselleen Yhdysvalloissa niin suuren jalansijan, että siitä on muodostunut oligarkia, harvainvalta, jonka etuihin eivät poliittiset päättäjät halua kajota. Talouden ja politiikan liiton on sinetöinyt hyvin rasvattu pyöröovi Wall 
Streetin ja Washingtonin välillä. Se varmisti, että rahoitusala sai tehokkuuden nimissä toimia lähes ilman ulkoista sääntelyä. Vauhtisokeuden seurauksia maksetaan nyt ympäri maailmaa.

Taasko yksi hörhö vallanpitäjiä mollaamassa? Ei suinkaan: Johnsonia ei pinttyneinkään arvostelija voi kuitata vaihtoehtoisen talousnäkemyksen edustajaksi. Johnson toimi vuodet 2007-2008 Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n pääekonomistina ja on nyt professorina arvostetussa MIT-yliopistossa.

Johnson näkee Yhdysvaltain nykytilanteessa kaikki samat merkit, jotka IMF:lle ovat tulleet tutuiksi siirtymätalouksien romahduksista.

”Maat ovat ajautuneet epätoivoiseen taloudelliseen tilanteeseen yleensä samasta syystä: eliitti ottaa hyvinä aikoina liikaa riskejä. Siirtymätalouksien hallitukset ja heidän liittolaisensa yksityissektorilta muodostavat yhtenäisen oligarkian, joka johtaa maata kuin voittoa tuottavaa yritystä, jonka osakkeenomistajia he itse ovat”, IMF:n entinen pääekonomisti lataa. PL.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Salsan uudisraivaaja

SERGIO MEJÍA

vox.jpgRokkitähteydestä pienestä saakka haaveillut Sergio Mejía päätyi kiertämään maailmaa salsan kanssa.

Kolumbialaisteini kuuntelee c-kasetilta Led Zeppeliniä ja haaveilee rokkitäh-teydestä. Miten siistiä olisikaan kiertää maailmaa, soittaa ja täyttää lavoja! Nuorukainen vinguttaa aikansa raskaita kitarariffejä ja lähtee bänditreeneihin.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sergio Mejía on 33-vuotias mies, jolla on lempeät silmät ja sympaattinen hymy. Hän istuu risti-istunnassa bogotalaisen kerrostalohuoneiston lattialla ja hörppii teetä kuuluisaksi tulleen yhtyeensä nimikkomukista. Jutustelua seuraa vieressä bändin videokuvaaja Julian Velandia.

Mejían elämä rullaa unelmain rataa. Hänen bändinsä La-33 on juuri lähdössä Euroopan-kiertueelle, johon lukeutuu toukokuinen esiintyminen Maailma kylässä -festivaalilla Helsingissä. Bändi hurmaa ihmisiä ympäri maailmaa ja vetää keikkasaleja pullolleen. Kriitikot kumartavat ja kakkoslevy nappasi Grammy-ehdokkuuden.

Tässä kaikessa on silti jotakin hämärää. La-33 soittaa Kolumbian tämän hetken kenties hehkutetuinta salsaa. Mitä 1980-luvun rokkiteinille tapahtui?

Sergio Mejían sormi osoittaa pohjoiseen. Kun hän opiskeli vuosituhannen vaihteessa musiikkia Kanadan Montrealissa, alkoivat silmät nähdä lähelle.

”Aloin kaivata juuriani ja lähestyä kotimaatani, kuumuutta. Opin arvostamaan Kolumbian kauniita asioita, kuten musiikkia ja salsaa”, Mejía kertoo.

Palattuaan hän kasasi veljensä kanssa salsaorkesterin. Sergio Mejía tarttui bassoon ja bändin ohjaksiin, pikkuveli Santiago Mejía pianon koskettimiin. Mukaan houkuteltiin tuttuja muusikoita.

”Olimme 12 nuorta rokkaria, jotka ryhtyivät soittamaan salsaa. Kukaan ei uskonut, että osaisimme.”

Maaginen luku

Sergio Mejían käsissään pitelemä La-33:n musta nimikkokuppi muuttuu lämmetessään punakuvioiseksi. Punaviivat piirtävät katumaiseman: kerrostaloja, autoja ja ihmisvilinää.

Kaikki alkoi kadulta. Syrjäiseltä, uinuvalta pätkältä Bogotán katua numero 33. Se sijaitsee Teusaquillon vanhassa, englantilaistyylisessä kaupunginosassa.

Mejíoiden koti sijaitsi kadun varrella, kun La-33 syntyi vuonna 2001. Veljesten vanhempien 1990-luvulla hankkimasta, 500-neliöisestä entisestä nunnaluostarista kasvoi pian yhtyeen treenikämppä ja toimisto.

”Orkesterin nimi viittaa sekä sen urbaaniin soundiin että synnyinpaikkaan. Katu kuuluu lyriikoissa, urbaaneja ääniä matkivissa soittimissa ja ajoittain aggressiivisessa soundissa”, Mejía kuvaa.

Sittemmin luku 33 on osoittautunut maagiseksi.

”Se tulee vastaan joka paikassa. Nousin metrosta Chicagossa, kun edessäni oli rakennus nimeltä 33. Usein kun avaan kaljapullon, korkin alapuolella on numerosarja 33. Lisäksi täytin tänä vuonna 33.”

Nykyään 33-kadun alkukodissa työskentelee ammattimainen bändi tai oikeastaan brändikoneisto. La-33 työllistää 12 muusikon lisäksi 15 henkilöä miksaajasta graafikkoon ja verkkosuunnittelijaan. Mejíoiden äiti on yhtyeen valokuvaaja. Insinööri-isä on avustanut verkkosivujen toteutuksessa.

Vanhemmat asuvat yhä 33-talossa. Sergio Mejía sinnitteli siellä viime vuoteen asti, kunnes muutti vaimonsa kanssa muutaman korttelin päähän – saman kadun varrelle. Rauhallinen pikkukatunäkymä vaihtui 12. kerroksesta siintävään liikennehärdelliin, mutta mielenrauha palasi.

”Jos asuisin toimistolla, en lepäisi koskaan. Työ ja vapaa-aika menisivät sekaisin, elämästä tulisi pelkkää työtä ja täystuho”, Mejía sanoo.

Salsarajat paukkuivat

”Loistavaa musiikkia.” ”He ovat neroja.” ”Puhdasta, klassista perussalsaa.” ”Ammattitaitoinen orkesteri”.

Kolumbiassa La-33:sta on vaikea kuulla poikkipuolista sanaa. Yhtye vaikuttaa lumonneen kaikki, jotka sen urbaania katusalsaa ovat kuulleet.

Bändin juuret kietoutuvat 1970-luvun New Yorkin latinoyhteisöjen ja Puerto Ricon salsaan ja latin jazziin. La-33 viritti ne 2000-luvun taajuudelle.

”Adoptoimme genren juuret ja kehitimme oman tyylimme. Musiikkimme on yhdistelmä klassista, akateemista salsaa sekä populaaria, baareissa ja kaduilla soitettavaa salsaa. Siinä on paljon värejä ja makuja Bogotásta”, Mejía selvittää.

Kolumbiassa kuumahenkinen salsa yhdistetään yleensä läntiseen ja lämpimään Calin kaupunkiin. Viileällä, vuorten ympäröimällä Bogotálla ei ennen La-33:a katsottu olevan mitään tekemistä genren kanssa.

”Kukaan ei uskonut, että osaisimme tehdä tasokasta salsaa. Moni muusikko sanoi, että salsa kuuluu joko kuubalaisille tai Kolumbian calilaisille. Meidän oli rikottava monia rajoja”, Mejía naureskelee.

Salsaväen tietoisuuteen La-33 ponnisti Vaaleanpunaisen pantterin tunnussävelmän mamboversiollaan La Pantera Mambo. Yhtyeen yllätykseksi biisi pesiytyi soittolistoille ympäri maailmaa.

Mikäli debyyttilevy La-33 ei jo sitä tehnyt, viimeistään vuonna 2007 julkaistu kakkoslevy Gozalo vakuutti konservatiivisimmatkin salserot.

”Ihmiset kuulivat musiikissamme jotain erilaista, mikä viehätti heitä. Perinteiset salsalaulajat ääntävät kuin costeñot, rannikon asukkaat. Laulajiemme bogotalaisaksentti on uutta salsassa.”

Nyt La-33 luotsaa uutta, urbaania salsan aaltoa Latinalaisessa Amerikassa. Bogotáan on levinnyt yhtyeen vanavedessä varsinainen salsayhtyebuumi.

”Me olemme kuin Bogotán leima, musiikillinen symboli. Ihmiset ostavat levyjämme tuliaisiksi kaupungista. Se on suuri ylpeydenaiheemme.”

Kolumbialaisorkesteri aikoo tulevaisuudessa levittää salsansa sanomaa kaukaisiin maailmankolkkiin, kuten Intiaan, Kiinaan ja Afrikkaan. Samalla Mejía haluaa raikastaa Kolumbiaan liittyviä väkivaltaisia mielikuvia.

”Monet ajattelevat yksinomaan, että Kolumbia on vaarallinen maa. Tämä on kuitenkin upea paikka asua. Ilmasto on monipuolinen ja ihmiset osaavat nauttia elämästä.”

Isähahmo ja välien selvittelijä

Sergio Mejían kännykkä soi vähän väliä. ”Valitettavasti biisejämme ei vielä ole soittoääninä”, mies virnistää.

Tyynenoloinen ja herkästi hymyilevä johtaja puhuu puhelimeen rauhallisella äänellä. Hän koordinoi harjoituksia, järjestelee tapaamisia ja säveltää. Mejía pitelee yhtyeensä kaikkia lankoja käsissään.

Lisäpuuhaa poikii siitä, että La-33 tuottaa musiikkinsa itse. Yhtye valmistelee parhaillaan kolmatta levyään, joka julkaistaan loppuvuonna.

”Käytännössä olen tekemisissä La-33:n kanssa heräämisestäni nukkumaanmenoon asti. Heijastan siihen ideani, se on elämäni.”

Kahdeksassa vuodessa La-33:sta on tullut Mejíalle perhe. Vaimokin on yhtyeen entinen laulaja. Mejía on joukkonsa itseoikeutettu isähahmo, joka paitsi johtaa, myös kuuntelee ja sovittelee tusinan ihmisen tarpeita.

Viime vuonna La-33 vietti yhdessä 70 päivää, mikä tekee viidesosan koko vuodesta. Se ei aina ole yksinkertaista.

”On opittava suvaitsemaan toisten oikkuja. Joka kerta hitsaudumme enemmän yhteen. Sitä vastoin Bogotássa keikkailu on helppoa. Kokoonnumme soittamaan, mutta emme ole aina yhdessä”, Mejía sanoo.

”Roolini on vaativa ja mutkikas myös siksi, että minun täytyy olla hyvä esimerkki. Jos jotkut jäsenet vaikkapa riitelevät, heidät täytyy saada sopimaan.”

Vaikka nuori rokki-Mejía haaveili kiertue-elämästä ja menestyksestä, kaikki tapahtui lopulta puolivahingossa, rakkaudesta musiikkiin.

Salsa merkitsee Mejíalle nautinnon kastiketta, joka koostuu hauskanpidosta, ymmärryksestä, tekemisestä, kunnioituksesta, maukkuudesta ja ilosta.

”Tarkoitus ei ollut perustaa mitään näin isoa. Ajatuksena oli vain soittaa. Mutta tästä tulikin elämäntapa.”

”On huvittavaa, että minulla menee musiikin saralla hyvin, ja että päädyin kiertämään maailmaa salsan kanssa.”

Salsailon sanansaattaja

Hiljaa haastattelua seuranneella videokuvaaja Julian Velandialla on salainen missio. Hän himoitsee yhtyeen MySpace-sivustolle bändin tulevan Suomen keikan videomainosta.

”Ajattelimme, että pätkä olisi hauska saada suomeksi. Voisitko sanoa jotakin sellaista, että ’älä missaa tätä keikkaa’?” kuvaaja maanittelee.

Mejíakin tarttuu muistilehtiöönsä. ”Miten sanotaan suomeksi hyvä meininki?” hän kysyy.

Euroopassa bändi on soittanut neljästi aikaisemmin, mutta Pohjoismaihin se matkaa ensi kertaa. Mejía leikkii ajatuksella, että Suomeen tulisi takatalvi. Hän tutustui lumeen Kanadassa, mutta bändin muut jäsenet eivät ole koskaan nähneet sitä.

”Eniten toivon, että musiikkimme saa ihmiset hyvälle tuulelle. Kauneinta on kohdata uusi yleisö ja saada se nauttimaan”, Mejía miettii.

”Viestimme on, että elämästä tulee nauttia maksimaalisesti. Ongelmia tulee aina, mutta jokainen hetki on korvaamaton.”

Kunnon lavashow on Sergio Mejíalle kunnia-asia. Rokkari elää miehessä yhä, etenkin lavalla. Lisäksi La-33 käyttää samoja soittimia kuin Mejía aikoinaan rokissaan, kuten timbaaleja sekä conga- ja bongorumpuja.

”Lavalla hypimme ja pogoamme kuin rokkarit. Haaste on luoda jotain, joka kiinnittää katseet”, Mejía kertoo.

”Euroopassa salsa yhdistetään yleensä tanssiin. Kolumbiassa monet katsovat salsabändejä ja säästävät levyt tanssille. Mielestäni on parempi, että yleisö katsoo meitä kuin tanssii. Muuten tunnen oloni radioksi.

La-33 Maailma kylässä -festivaalilla 
Helsingissä su 24.5 klo 16.30-17.30, 
savanni-lava. Katso myös Matti Ripatin 
arvio La-33:n Gozalo-levystä sivulla 42.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Partasuut ja pukumiehet

Runsas vuosikymmen sitten seisoskelin Lontoon Hyde Park -puiston kulmassa, jossa jokainen halukas saa huutaa suunsa puhtaaksi. Taleban-asuinen happokielinen partasuu oli päästänyt pahimpia höyryjä jo useita minuutteja, kun yleisöstä kuului kommentti:

”Kuulutko sinä kivi-, kasvi- vaiko eläinkuntaan?”

Hyde Parkin turpakäräjillä törmäsi kerta toisensa jälkeen jumalasta juopuneisiin partasuihin ja vastapuoleen – pukumiehiin, jotka kyseenalaistivat edellisten ihmisyyden.

Eurooppalaista päivänpolitiikkaa seuratessa tuntuu siltä, että pukumies ja partasuu ovat onnistuneet kloonaamaan itsensä ja tulleet samalla tyystin riippuvaisiksi toisistaan.

”Kaikki muslimit ovat äpäröitä.” (Kevin Quinn, British First Party -puolue)

”Homoseksuaalisuus on tarttuva sairaus ja vaaraksi yhteiskunnalle.” (Imaami al Moumni, Hollanti)

”Me muutamme teidät.” (Mullah Krekar, Norja)

”Islamofobia on velvollisuutemme.” (Filip Dewinter, belgialainen Vlaams Belang-puolue)

”Jos jumala suo, Britannia on islamilainen kolmessakymmenessä vuodessa.” (Shahid Malik, Britannian työväenpuolue)

”— sotilaspoliittisena liikkeenä islam rakentuu itse asiassa täysin kunniakoston kulttuurin konseptin varaan.” (Jussi Halla-Aho, kaupunginvaltuutettu)

”Äärioikeisto on nousemassa Suomessa valtaan. Se näkyy tänä päivänä jo hallituspolitiikassa.” (Abdullah Tammi, Suomen islamilainen puolue)

Suututan sekä partasuut että pukumiehet sanomalla, että todellinen uhka eurooppalaiselle demokratialle ei synny muslimeista saatikka islamia kritisoivista poliitikoista. Varsinainen huolenaihe piilee aikamme partasuita ja pukumiehiä yhdistävissä piirteissä. Molemmat kalastavat kannattajia paisuttelemalla symboleja ja kontekstualisoimalla asioita uudelleen.

Työelämän ja talouden mullistukset ovat jättäneet jälkeensä suunnattomasti kaunaa ja turhautuneisuutta. Jokainen hitusenkaan karismaa omaava poliitikko ja uskonnollinen johtaja tajuaa, että sanomasta ei saa tehdä turhan vaikeaa, ja että ihmisille on annettava ainesta henkilökohtaisiin fantasioihin.

Jos sosiologi Richard Sennett seisoisi Hyde Parkissa hän paasaisi ihmisille, että poliittisista ja uskonnollisista toimijoista on muodostunut brändejä, ja että yhteiskunnallisten keskustelujen ohjaaminen muistuttaa yhä enemmän mainontaa.

Ennen kuin Sennettin ääni hukkuisi vastalausemyrskyyn hän huutaisi sormi pystyssä:

”Demokratian perusedellytys on, että ihmiset jaksavat ottaa hitusen selkoa siitä, kuinka maailma toimii!”

Kirjoittaja on antropologi ja 
islamin tutkija Helsingin yliopistossa.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009

Kulttuuripalat

Äidin perintö: vaiettu historia

Intialaistaustaisen, Nairobissa lapsuutensa viettäneen ja Yhdysvaltojen Oaklandiin päätyneen performanssitaiteilija Shailja Platelin elämä on täynnä kierrettä, jota määrittää paljolti siirtomaahistoria. Monologissaan Migritude: When Saris Speak Platel kietoutuu äidiltään perinnöksi saamiinsa sareihin ja luotaa brittiläisen imperiumin vaiennettuja tarinoita, naiskohtaloita.

Migritude on Platelin itsensä luoma termi, joka sisältää käsitteet migrant (maahanmuuttaja), attitude (asenne) ja negritude (tummuus). Platelin mukaan termi viittaa maahanmuuttajasukupolveen, joka ei tunne tarvetta vaieta suojellakseen itseään.

Useita palkintoja työstään saanut Platel puhuu siirtolaisen kokemuksesta täydellisellä brittiaksentilla. Hienostunut tyyli ja olemus haastavat kuulijan – joku saattaa kokea ne jopa vieraannuttavina. Kahdeksantoista sari-kankaan avulla Platel käsittelee toiseutta, purkaa osiin niitä siirtolaisen identiteetin piirteitä, jotka muuttuvat tai katoavat toisen kulttuurin dominonoivan vallan alla. AV.

Shailja Platel Maailma kylässä 
-festivaalilla Helsingissä 
la 23.5. klo 15.45, Mekong-lava.

Samosa suomalaistui

Millaiseksi muotoutuu uussuomalaisen ruokavalio kaukana entisestä kotimaasta? Mitä vanhasta jää jäljelle ja mitä uutta otetaan tilalle? Otetaanko mitään? Mitä syödään vaikkapa suomalais-vietnamilaisessa tai suomalais-somalialaisessa perheessä?

Keittokirjassa Sieltä missä pippuri kasvaa viisi pääkaupunkiseudulle päätynyttä uussuomalaista kutsuu keittiöönsä ja kertoo kokkailun lomassa tarinansa. Loistoidea! Syöminen jos mikä yhdistää ihmisiä.

Hoa, Marta, Yusuf, Irina ja Fatha edustavat Suomen suurimpia maahanmuuttajaryhmiä: vietnamilaisia, chileläisiä, kurdeja, venäläisiä ja somalialaisia. Heidän elämäntarinoidensa välityksellä päästään kurkkaamaan niin Suomen siirtolais- ja pakolaishistoriaa kuin maailmanpoliittisia tapahtumia.

Reseptien ja kunkin keittiön perusraaka-aineiden lisäksi kirja on mainio opas erilaisiin tapakulttuureihin. Niin ikään se listaa etniset ruokakaupat eri puolilta Suomea. Ilahduttava lisä on kirjan raikas kuvitus ja graafinen ilme, josta vastaavat Uzi Varon ja Sasha Huber Saarikko, uussuomalaisia hekin. AV.

Elina Huhta ja Anna Talasniemi (toim.): Sieltä missä pippuri kasvaa – löytöretkiä uussuomalaiseen 
keittiöön. Schildts.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Keskusteluja vankisellissä

Argentiinasta on lähtöisin ehkä enemmän kansainvälisesti tunnettuja kirjailijoita kuin mistään muusta Latinalaisen Amerikan maasta. Nyt muutamien Jorge Luis Borgesin, Julio Cortázarin ja Ernesto Sábaton teosten lisäksi voi suomeksi lukea Manuel Puigin – jonkinlaisena kulttiklassikkonakin mainetta niittäneen – romaanin Hämähäkkinaisen suudelma. Aiemmin Puigilta on suomennettu vain Särkyneen sydämen tango vuonna 1978.

Seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi hallituksen vainoamaksi joutunut Puig (1932-1990) viimeisteli Hämähäkkinaisen suudelman maanpaossa Meksikossa. Vuonna 1976, samaan aikaan Argentiinan verisen sotilasvallankaappauksen kanssa, ilmestynyt teos joutui maassa kiellettyjen kirjojen listalle.

Hämähäkkinaisen suudelman päähenkilöt ovat argentiinalaisvankilassa saman sellin jakavat vallankumouksellinen Valentín ja alaikäiseen kohdistuvasta haureudesta tuomittu homoseksuaali Molina.

Puigin postmoderniksi määritellyssä romaanissa ei ole lainkaan ulkopuolista kertojaa, vaan se rakentuu kokonaan dialogin varaan. Osan päähenkilöiden välisestä puheesta muodostavat elokuvat, joiden yksityiskohtaisilla juonikuvauksilla Molina viihdyttää itseään ja sellitoveriaan.

Romaanin loppuosa koostuu tiedustelupalvelun selonteosta, jossa raportoidaan Molinan tekemisiä vankilasta vapautumisen jälkeen. Lisäksi Puig selostaa uuvuttavan pitkien ja tieteellisten alaviitteiden muodossa jälkifreudilaisia homoseksuaalisuus-teorioita, jotka päällisin puolin vaikuttavat muusta romaanista täysin irrallisilta.

Kyseessä on siis melkoinen tyylien ja kerrontatapojen sekamelska. Puig onkin tunnettu tavastaan yhdistää ”korkeaa” kirjallisuutta – esimerkkinä juuri erilaiset kerronnalliset kokeilut – ja populaarikulttuuria, tässä tapauksessa elokuvien juoniselostuksia ja tunteellisia boleroita, joiden sanoja Molina Valentínille hyräilee.

Hämähäkkinaisen suudelma ei ole kuitenkaan pelkkä kirjallinen kokeilu, vaan erinomaisen hyvin toimiva romaani. Sekä Valentín ja Molina henkilöinä että heidän suhteensa kehittyvät tavalla, jota on kiintoisaa seurata.

Samalla Hämähäkkinaisen suudelma on myös yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Vankiselli ja taustalla häilyvä kidutuksen uhka tukahduttavan, väkivaltaisen, poliittisen järjestelmän äärimmäisinä ilmentyminä täydentävät tehokkaasti Valentínin näkemyksiä vallankumouksellisen toiminnan välttämättömyydestä.

Teoksen keskeisin yhteiskunnallinen sanoma liittyy kuitenkin seksuaaliseen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon, jota tuodaan esiin toisaalta alaviitteissä kommentoitujen teorioiden kautta, toisaalta juonen ja keskustelun tasolla. Taustalla on moderni ajatus ihmisestä pohjimmiltaan biseksuaalisena olentona. Niin ikään romaani näyttää, kuinka keinotekoisia stereotyyppiset sukupuoliroolit ovat.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Asekauppaa ja kehitysyhteistyötä

Suomen kehitysmaihin suuntautuvasta asekaupasta on julkaistu nyt tilastotietoja ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen.

Ulkoasiainministeriö tiedotti Suomen ETYJ:n puheenjohtajuuskaudella pienasekampanjastaan. Tiedotteessaan se korosti laillisesta kaupasta laittomaan kauppaan päätyvien aseiden ”heikentävän turvallisuutta ja haittaavan sotien jälkeistä jälleenrakennustyötä” sekä olevan yhteydessä terrorismiin.

Suomen asekauppakumppaneihin kuuluu kuitenkin maita, joissa vallitsee sisäinen konflikti. Konflikteissa laillisia aseita päätyy helposti laittomiksi.

Kampanjaa edeltäneenä seitsemänä vuotena ministeriö antoi vientiluvan satojen miljoonien arvoisille puolustustarvikekaupoille, yli miljardille siviilikäyttöön tarkoitetulle patruunalle ja lähes miljoonalle aseelle. Myös kehitysmaihin.

Suomen suurin puolustustarvikekaupan kehitysmaa-asiakas oli Egypti. Suomi teki Egyptin kanssa kehitysyhteistyötä vuosina 1977-2007. Kauden kuuden viimeisen vuoden aikana Egyptille annettu virallinen kehitysapu oli lähes 27 miljoonaa euroa. Samalla ajanjaksolla maahan myytiin puolustustarvikkeita noin 10 miljoonalla.

Muita merkittäviä kehitysmaa-asiakkaita olivat Jordania, Turkki, Marokko ja Malesia. Puolustustarvikkeita vietiin kaikkiaan 20:een kehitysmaahan yhteensä noin 17 miljoonan euron arvosta. Se oli 4,2 prosenttia Suomen vuosien 2001-2007 koko kaupasta. Tiedot selviävät huhtikuussa julkaistusta Sadankomitean Suomen asekauppa -selvityksestä.

Mikä on eettisesti hyväksyttävää?

Valtaosa kehitysmaihin suuntautuvasta kaupallisesta puolustustarvikeviennistä suuntautui keskitulotason maihin. Vähiten kehittyneistä maista kaupallista vientiä oli ainoastaan Bangladeshiin ja Etiopiaan.

Sisäasianministeriön vientiluvan alaisia siviilikäyttöön tarkoitettuja aseita (16 763 kpl) on viety 18:aan kehitysmaahan sitten vuoden 1998. Patruunoita vietiin 23:een kehitysmaahan noin 20 miljoonaa kappaletta vuoden 2000 jälkeen. Niistä yli kaksi miljoonaa päätyi konflikteista kärsiviin Intiaan, Kolumbiaan ja Peruun.

Suomen asevientipolitiikka on tasapainoilua puolustus- ja kauppapolitiikan sekä kehitys- ja ihmisoikeuspolitiikan välillä. Nyt aseteollisuus ja vastaavat ministeriöt ovat valmistelemassa vienninedistämisstrategiaa. Luonnoksen mukaan kehitetään ”ulkoasiainministeriön virkamiesten aktiivista osallistumista puolustusteollisuuden kansainväliseen toimintaan. Asiaa painotetaan sotilasasiamiesten ja diplomaattien jatkokoulutuksessa”.

Asekauppaan ja kehitysyhteistyöhön käytetyt varat asetetaan usein vastakkain. Tämä ei kuitenkaan ole nollasummapeliä, jossa toiseen käytetyt varat ovat automaattisesti poissa toisesta. Enemmän kyse on siitä, mikä nähdään eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävänä.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Sovinnon tiellä

MERJA HANNIKAINEN

sovinto.jpgKeba Ansumana Sabally valmistuu vapaaehtoiseksi sovittelijaksi monikulttuuriselta sovittelukurssilta.

Pääkaupunkiseudulla lisääntyvä kulttuuristen taustojen kirjo heijastuu väistämättä myös rikosasioihin. Muun muassa maahanmuuttajataustaisten nuorten osallisuus rikoksissa on viime vuosina kasvanut. Helsingin sovittelutoimiston kurssilta valmistuu toukokuussa ensimmäistä kertaa rikos- ja riita-asioiden vapaaehtoissovittelijoita monikulttuuriseen sovittelutyöhön.

”Edellytetään, että sovittelijoita olisi kaikista ihmisryhmistä. Ja Helsingissä ihmisryhmiä on paljon”, sanoo Helsingin sovittelutoimiston johtava sovitteluohjaaja Kirsi Marttinen.

Yleisimpiä sovitteluun tulevia rikoksia ovat vahingonteot, pahoinpitelyt ja näpistykset. Rikosasioille, joissa on mukana nuoria maahanmuuttajia, on tyypillistä asianosaisten runsaslukuisuus.

”Porukkatappeluita, koulukiusaamisjuttuja”, Marttinen listaa.

Marttisen mielestä sovittelun perusajatus on se, ettei konflikteja viedä pois ihmisten luota, vaan ihmiset ratkaisevat ne itse. Ratkaisuun pääseminen edellyttää luottamuksellista ilmapiiriä. Kun rikosasian osapuolten kulttuuriset taustat ovat erilaiset, luottamuksen saavuttamista helpottaa sovittelija, johon maahanmuuttajataustainen henkilö voi samaistua. Valtakulttuurista poikkeava sovittelija voi tarjota vertaistukea ja toimia kulttuurisena tulkkina herkkävireisessä tilanteessa.

Marttinen toivoo, että maahanmuuttajat saisivat tietoa sovittelun mahdollisuudesta.

”Rikostutkinnassa poliisin kuuluu kysyä, haluavatko osapuolet sovitella, ja kertoa mitä sovittelu on. Asianosaisen olisi tärkeä ymmärtää sovittelun merkitys siinä vaiheessa. Kansalaisella on myös oikeus ottaa itse yhteyttä sovittelutoimistoon. Tätä mahdollisuutta maahanmuuttajataustaiset käyttävät hyvin harvoin.”

Sovittelija ei puutu ratkaisuun

Alkuvuodesta monikulttuurisen sovittelukurssin oppilaat harjoittelivat oikeiden rikostapausten sovittelua kokeneiden sovittelijoiden kanssa. Tositoimiin pääsi myös helsinkiläistynyt inkerinsuomalainen Svetlana Korpelainen, 42.

”Jokainen sovittelutilanne on erilainen, koska osapuolet ja riidan aiheet vaihtelevat. Etukäteen ei voi valmistautua täydellisesti”, Korpelainen kertoo.

Ennen kohtaamista rikosasian osapuolten kanssa sovittelija tutustuu poliisin esitutkintapöytäkirjoihin ja informoi asianosaisia sovittelun etenemisestä. Tapaamisessa on mukana osapuolten lisäksi kaksi sovittelijaa. Jos osapuolet eivät ole täysi-ikäisiä, mukana ovat myös vanhemmat. Yhä useammin sovittelutilanteessa tarvitaan myös tulkkia. Sovitteluun liittyvää viranomaiskieltä voi olla vaikea ymmärtää kohtalaisellakin kielitaidolla.

”Sovittelijat saavat koulutusta toimintaan tulkin kanssa. Ykkössääntö on, että aina puhutaan asiakkaalle, ei tulkille”, Marttinen sanoo.

Kulttuurienvälisyys vaatii sovittelulta usein enemmän aikaa. Sovittelutilanteessa kulttuuristen merkitysten erot saattavat näkyä esimerkiksi käsityksissä vanhemmuudesta.

”Alaikäisten lasten vanhemmat saattavat olla kärkkäämpiä sovittelemaan lastensa puolesta. On kuitenkin tärkeää, että asianomaiset sopisivat keskenään, eivät vanhemmat”, Marttinen sanoo.

Joskus jopa osapuolten käsitykset oikeasta ja väärästä saattavat poiketa toisistaan. Sovittelija ei silti saa ryhtyä tilanteessa tuomariksi. Hän aloittaa keskustelun kertomalla kokoontumisen syistä ja sovittelijan roolista. Sen jälkeen äänessä ovat lähinnä asianomaiset. Sovittelijan tehtäväksi jää varmistaa se, että pysytään asiassa.

”Hyvä sovittelija osaa pitää langat käsissään ja seurata keskustelua. Mutta hän ei puutu osapuolten valitsemaan ratkaisuun. Se on aika hieno raja, että osaa olla tuomatta mielipidettään mukaan keskusteluun. Ratkaisun pitää tulla ihmisiltä itseltään”, Svetlana Korpelainen pohtii.

”Koko elämä on sovitteluprosessi”

Suomessa 20 vuoden ajan asunut ghanalaissyntyinen Keba Ansumana Sabally, 45, on myös kohta valmis vapaaehtoissovittelija. Ghanassa opettajana työskennellyt Sabally opiskelee parhaillaan oppisopimuskoulutuksessa nuoriso-ohjaajaksi. Sovittelijana oppimiaan taitoja hän soveltaa varmasti myös tulevassa ammatissaan. Saballyn mielestä elämä on kokonaisuudessaan sovitteluprosessi.

”Sovittelemme joka paikassa, töissä, kotona. Emme vain itse kiinnitä huomiota siihen. Täällä asiaa on oppinut katsomaan erilaisen linssin läpi.”

Keskusteluyhteyden puuttuminen voi Saballyn mukaan kärjistää kulttuurisista eroista johtuvia konflikteja ja aiheuttaa väärinymmärryksiä.

”Ihmisillä on usein valmiita ennakkoluuloja, jotka keskustelun ja kuuntelemisen avulla saadaan laukeamaan.”

Sovittelua Sabally pitää oikeudenkäyntiä tehokkaampana keinona ratkaista konflikteja. Kasvokkain kohdatessaan ihmiset voivat paremmin ymmärtää tekojensa seuraukset.

Maahanmuuttajataustaiselle rikosasian päättyminen sovintoon voi olla arvokasta myös siksi, että vakavammissa rikoksissa rikosrekisterimerkintä voi vaikeuttaa kansalaisuuden tai oleskeluluvan saamista. Kirsi Marttisen mukaan tämä tekee maahanmuuttajataustaisen henkilön edunvalvonnasta sovittelutilanteessa tärkeää.

”Suomalainen asianomainen saattaa ymmärtää, että tällaisessa tilanteessa on mahdollista yrittää toisen rahallista kiristämistä. Sovittelussa kumpikaan ei saa hyötyä tilanteesta enempää kuin laki sallii. Sovittelijoiden tehtävänä on puuttua tilanteeseen, jos esitetyt korvausvaatimukset eivät ole reiluja.”

Maanläheisesti, vailla hierarkioita

Monesta muusta Euroopan maasta poiketen Suomessa sovittelijat tekevät työtään vapaaehtoisesti. Niin ikään sovittelu kuuluu Suomessa kaikenikäisille. Esimerkiksi Norjassa sovitellaan vain alaikäisiä, ja sovittelu on viranomaistoimintaa.

”Myös riidan osapuolet tulevat paikalle omasta halustaan. Olemme kaikki siinä mielessä tasavertaisia. Se edistää avoimuutta sovittelutilanteessa”, Sabally sanoo.

Marttinen on samaa mieltä.

”Luottamuksellisuus syntyy sovittelutoiminnan maanläheisyydestä, hierarkioiden puuttumisesta.”

Parhaimmillaan sovittelutilanne päättyy hyvässä hengessä rikoksentekijän anteeksipyyntöön ja molempien osapuolten hyväksymään ratkaisuun. Lievien asianomistajarikosten kohdalla sovittelu päättää oikeusprosessin, jos asianomistaja on luopunut rangaistusvaatimuksestaan. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä tekee lopullisen ratkaisun syytteen nostamisesta tai nostamatta jättämisestä. Mahdollisten korvausten maksua seuraa sovittelutoimisto.

Uusista sovittelijoista sovintoon pääseminen tuntui tietysti hienolta.

”Siitä jäi tunne, että olen tehnyt jotain hyödyllistä ja hyvää”, Sabally sanoo.

Vapaaehtoista ja maksutonta

Vuonna 2005 astui voimaan laki rikos- ja riita-asioiden sovittelusta, joka takaa jokaisen oikeuden sovittelupalveluihin. Sovittelulla tarkoitetaan ”maksutonta palvelua, jossa rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä kohdata toisensa luottamuksellisesti, käsitellä rikoksesta sen uhrille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja sekä pyrkiä omatoimisesti sopimaan toimenpiteistä niiden hyvittämiseksi.”

Viime vuonne Helsingin sovittelutoimistoon tuli 1 047 rikostapausta. Näistä noin puolet saatiin soviteltua. Sovittelualoitteen voi tehdä poliisi, syyttäjä tai jutu osapuolet itse. Sovittelu on vapaaehtoista, ja kumpikin osapuoli voi halutessaan keskeyttää prosessin missä vaiheessa tahansa.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Kitaristi, valitse elämä!

Maailmanmatkaajana joutuu usein tilanteeseen, jossa käteen työnnetään kitara ja pyydetään esittämään jokin suomalainen laulu. Tilanne voi käydä kiusalliseksi, jos siihen ei ole varautunut.

Muutama vuosi sitten pääsin toimittajana vierailemaan Paraguayn maattomien maatyöläisten leirillä, jonka nämä uhkarohkeasti olivat pystyttäneet suurmaanomistajaeverstin tiluksille.

Käveltiin punasavisella maalla, kahlattiin tulvatasankojen yli, kuunneltiin vakavia puheita, syötiin keitettyä everstin lehmää. Sitten kaksi miestä kaivoi esiin kitaransa. He lauloivat korkealta, kovaa ja mollissa. Laulut kertoivat epätoivoisesta rakkaudesta.

Kun kitara tämän jälkeen ojennettiin minulle, iltanuotiokitaristin selkäydinreaktio oli vetäistä Juicen Syksyn sävel. Se missä “elämä on kuolemista” ja “jos itken niin itken muuten vaan”. Paraguaylaiset eivät tietenkään ymmärtäneet sanoja, mutta nyökkäilivät vakavina ja keskittyneinä.

Minulla kävi tuuri, sillä monesti Syksyn sävel on väärä valinta. Paraguayn maattomat ymmärsivät melankolian päälle, mutta useimmissa lämpimien maiden kulttuureissa juhlimiseen ei kuulu synkistely. Ja useimmat suomalaiset kappaleet ovat perin juurin synkkiä.

Muutaman kerran Espanjassa olen onnistunut saamaan juhlissa antikliimaksin perinteisillä kappalevalinnoilla. “Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain”, “ei haihdu tuska milloinkaan” ja niin pois päin. Katseet laskevat alas käärimään sätkiä, tytöt nuokkuvat ja jonkin tekosyyn varjolla poistutaan kohteliaasti huoneesta.

Mollivoittoisissa kappaleissa on sekin ongelma, että vaikka ne kuulostaisivat levyltä hienolta, b-luokan iltanuotiokitaristin tulkitsemina ne laahaavat ja kiekuvat.

Monet suomalaiset – useimmiten ensimmäisiä kertoja maailmalla matkaavat nuoret miehet – kuvittelevat olevansa hauskoja, kun vetäisevät juhlissa rehvakkaasti Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan. Tommi from Turmiola, you know, unemployment, booze, axe and family, he selittävät innoissaan. Ulkomaalaisten on vaikea ymmärtää, mitä hauskaa tai hienoa on perheväkivallassa ja alkoholismissa.

Onneksi löysin lopulta ratkaisun. Se on Irwinin Las Palmas. Alkuspiikkinä kannattaa kertoa, että yleensä suomalaiset laulut ovat synkkiä: niissä haikaillaan menetettyä nuoruutta, kadutaan nuorena tehtyjä virheitä ja odotetaan kuolemaa. Paitsi tässä laulussa, jossa kovasti työtä paiskinut suomalainen tulee onnelliseksi ostettuaan bungalowin Las Palmasista – ja rakastuttuaan tummasilmäiseen kanariansaarelaiseen. Tämä tarina on helpompi kääntää ulkomaankielelle kuin se, että “leivästä jää reikä leipojan käteen” tai “tienä on vain pitkospuut”.

Komorien saariin kuuluvalla Mayottella opettajapariskunnan juhlat olivat jo hieman väsähtäneet, kunnes espanjalainen Nacho-ystäväni vaati, että minun pitää esittää Las Palmas. Sitten vaan kitara käteen ja laulamaan: “Ooo, ooo, ooo Las Palmas, helmaas aina jään”. Kaikki soinnut ovat duurissa. Se saa ihmiset iloiselle mielelle. Menevissä kappaleissa ketään ei häiritse, vaikkei aivan nuotissa pysyisikään. Jo toisessa kertosäkeessä opettajat villiintyivät laulamaan mukana aina kun sanottiin “ooo Las Palmas” ja halusivat lopuksi kuulla kertosäkeen uudestaan ja uudestaan.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Lyhyet palat

Hyvä sade, 
parempi ruoka

Maailma. Huhtikuussa kasvamassa olleista maailman sadoista odotettiin tavanomaista huonompaa 11 maassa, selviää YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n varhaisen varoituksen tietokannasta. Välittömän ruoka-avun tarpeessa oli 31 valtiota.

Kun Suomessa vasta valmistaudutaan kasvukauteen, monissa lämpimissä maissa korjataan jo ensimmäistä vuoden sadoista. Se, riittääkö tänä vuonna ruokaa reilulle kuudelle miljardille ihmiselle, riippuu paljon, paitsi rahasta ja politiikasta, myös säästä.

Vain murto-osalla maailman viljelysmaista on käytössä kastelujärjestelmät. Satojen onnistumista määrittääkin pitkälti se, saadaanko sadetta sopiva määrä. Viljelyksille ovat turmioksi niin liika kuin liian vähäinenkin vesi.

Läheskään kaikki huonoista sadoista kärsivät maat eivät tarvitse ruoka-apua. Vaikka kuivuus uhkaa Kiinassa talvivehnän satoa, maa pärjää hyvin omillaan. Samoin suuri viljantuottaja Argentiina, joka kärsii jo toista vuotta jatkuvasta kuivuudesta.

Ruoka-apua tarvitsevat vuodesta toiseen ne maat, joissa konfliktit ovat vaikeuttaneet elämää jo pitkään. PL.

Siirtolaiset palaavat Bangladeshiin

Bangladesh. Kotimaahansa palaavat siirtolaiset ovat kevään kul-uessa olleet tavallinen näky Bangladeshin pääkaupungin Dhakan lentokentällä. Bangladeshin työministeriö kertoo, että noin 13 000 ulkomailla työskennellyttä bangladeshilaista lähetettiin takaisin kotimaahansa tammi- ja helmikuussa.

Bangladeshilaisten työläisten irtisanomiset ulkomailla ovat kova isku maan taloudelle. Ulkomailla työskentelevien rahalähetykset muodostavat maan keskuspankin mukaan noin kymmenen prosenttia Bangladeshin bruttokansantuotteesta.

Valtaosa yli kuudesta miljoonasta bangladeshilaisesta siirtotyöläisestä työskentelee rakennusalalla, etenkin arabimaissa. Pelkästään Saudi-Arabiassa heitä työskentelee noin 2,2 miljoonaa. Talouskriisi on kuitenkin vähentänyt työvoiman tarvetta rajusti.

Myös kaakkoisaasialainen Malesia päätti maaliskuussa peruuttaa 55 000 maassa työskentelevän bangladeshilaisen viisumit. Male
siassa työskentelee yli 400 000 bangladeshilaista.

”Jos tämä jatkuu kauan, pelkään, että Bangladesh ajautuu suureen sosiaaliseen ja taloudelliseen kriisiin”, Bangladesh Association of International Recruiting Agenciesin johtaja Ghulam Mustafa totesi YK:n uutistoimistolle IRIN:ille.

Bangladeshin hallitus on pyytänyt Malesiaa arvioimaan viisumipäätöksensä uudelleen. JR.

Libanonilaislehti rikkoo tabuja

Libanon. Uusi libanonilainen aikakauslehti Jasad, ’vartalo’, käsittelee muun muassa homoseksuaalisuutta, itsetyydytystä ja julkkisten seksikokemuksia.

Lehden painokset myytiin nopeasti loppuun Libanonissa. Lehteä tilataan ahkerasti muuallekin arabimaailmaan, eniten Saudi-Arabiaan.

”Erityisesti meidän naisten täytyy lakata kohtelemasta kehojamme jonain sellaisena, mitä pitää hävetä”, lehden perustaja Joumana Haddad sanoi libanonilaiselle The Daily Star -lehdelle.

Libanonilaisten naisjärjestöjen johtaja Aman Kabbara Shaarani on vaatinut lehden kieltämistä. Hän on vedonnut asiassa islamilaisiin ja kristittyihin uskonnollisiin johtajiin sekä Libanonin hallitukseen. Joulukuussa Hizbollah-liikkeen edustajat yrittivät sulkea lehden esittelypisteen Beirutin kirjamessuilla.

Haddadin mielestä arabimaailmassa on tilausta Jasadille. ”Miksi kohtelisimme arabimaailmaa kuin alaikäistä?” hän kysyy. JR.

Kuka hyötyy Ghanan öljystä?

Ghana. Viime joulukuussa valittu uusi presidentti John Atta Mills on luvannut ohjata häämöttävät öljyrikkaudet maansa kehitykseen ja yhteiseen hyvään.

Öljy on alkuhuuman laannuttuakin kuuma puheenaihe länsiafrikkalaisessa Ghanassa. Maa pyrkii lähivuosina kasvattamaan öljynvientiä merkittävästi. Kriittiset kommentaattorit kuitenkin toppuuttelevat öljyintoa, sillä tuotanto saadaan vauhtiin vasta vuosien saatossa. Lisäksi tuotannon jäljet pelottavat. Afrikkalaisessa kontekstissa öljyvarallisuus on usein johtanut laajaan korruptioon ja väärinkäytöksiin.

Presidentti Millsin hallitus on kuullut vetoomukset vastuullisesta öljypolitiikasta, sillä öljylähteiden hyödyntämisen valmisteluista tiedotetaan jo nyt avoimesti. Maassa on kuitenkin jo kiistelty raaka-aineen hinnoittelusta. Maan tulevaisuuteen vaikuttaa väistämättä myös öljyn kysyntä ja maailmanmarkkinahinta. Esimerkiksi Opecissa on arvioitu öljyn kysynnän putoamisen vähentävän myös tuotantoa.

Markus Palmén

Siviilien ja sotilaiden raja hämärtyy Afganistanissa

Afganistan. Nato-joukot hämärtävät rajaa sotilaiden ja siviilitoimijoiden välillä Afganistanissa. Näin toteaa 11 Afganistanissa toimivaa kansainvälistä järjestöä tuoreessa raportissaan.

Järjestöt ja Nato tekivät vuonna 2008 sopimuksen, jonka piti selventää sotilaallisten ja humanitaaristen toimijoiden roolijakoa. Raportin mukaan sopimus ei ole pitänyt.

”Emme ole nähneet mitään eroa paikan päällä”, Matt Waldman Oxfamin Kabulin toimistosta sanoi uutistoimisto Irinille. Brittiläinen kansalaisjärjestö Oxfam osallistui raportin laatimiseen.

Naton jälleenrakennusjoukoilla on omia kehityshankkeita Afganistanissa. Järjestöt vaativat, että kehityshankkeet jätetään järjestöjen vastuulle. Niiden mielestä sotilasjohtoinen kehitys on pitkällä aikavälillä kestämätöntä.

Yhdysvaltain jälleenrakennusjoukkojen vuosittaiset resurssit ylittävät Afganistanin vuosittaisen terveys- ja koulutusbudjetin, järjestötsanovat.

Raportin mukaan Yhdysvaltain ja Ranskan joukot hämärtävät siviilien ja sotilaiden erottelua myös käyttämällä valkoiseksi maalattuja kulkuneuvoja, joita ei ole merkitty sotilasajoneuvoiksi. YK ja kansalaisjärjestöt käyttävät yleisesti vastaavia ajoneuvoja. JR.

Kiina epäröi 
Afrikan hankkeitaan

Afrikka. Talouskriisi on hidastanut Kiinan rynnistystä Afrikkaan. Esimerkiksi Guineassa kiinalaiset ovat peruneet suunnitelman rakentaa miljardin Yhdysvaltain dollarin arvoisen padon, joka tuottaisi vesivoimaa.

”Pato ei ole lahja, vaan sijoitus”, Kiinan Guinean suurlähettiläs Huo Zhengde sanoi New York Timesille.

Kiina on viime vuosina sijoittanut satoja miljardeja dollareita Afrikkaan. Monet Afrikan maat ovat suhtautuneet Kiinan sijoituksiin myönteisesti, sillä niihin ei ole liitetty samankaltaisia ehtoja kuin länsimaiden tekemiin sijoituksiin tai kehitysapuun. Kiinalaiset öljy-yhtiöt ovat tehneet yhteistyötä Sudanin kanssa Darfurin konfliktista huolimatta.

Talouskriisi on ajanut monet Kiinalta lainoja ottaneet Afrikan maat hankalaan asemaan. Lainoja on usein otettu raaka-aineita vastaan. Kun raaka-aineiden hinnat laskevat, maat eivät välttämättä pysty maksamaan lainojaan takaisin suunnitellusti. Kongon demokraattisessa tasavallassa on käymässä näin.

”Kongolaisilla on niin suuri luottamus kiinalaisiin, että he ovat kääntäneet selkänsä länsimaille”, brittiläisen Rights and Accountability in Development -järjestön johtaja Patricia Feeney sanoi.

Kiinan ja Afrikan välinen kauppa oli vuonna 2008 arvoltaan sata miljardia dollaria. JR.

Uutta toivoa delfiinille

Bangladesh. Bangladeshin rannikolta on löytynyt tuhansia uhanalaisia iravadindelfiinejä. Yhdysvaltalaisen Wildlife Conservation Societyn (WCS) tutkijat löysivät melkein 6 000 delfiiniä Bengalinlahdelta ja Sundarbans-mangrovemetsän makean veden alueilta.

Nyt löydetty delfiinikanta on tunnetuista kannoista ylivoimaisesti suurin. Tutkijoiden mukaan aiemmin on löydetty vain hieman yli sadan yksilön kantoja. Kaakkois-
Aasiaa halkovassa Mekong-joessa elää noin 130 iravadindelfiiniä ja indonesialaisessa Mahakam-joessa melkein sata yksilöä.

”Löytö antaa meille toivoa, mutta tämä laji on edelleen erittäin haavoittuvainen”, Howard Rosenbaum WCS:stä sanoi Guardianille.

Kalastus ja ilmastonmuutos uhkaavat iravadindelfiinejä. Delfiinejä kuolee kalastajien verkkoihin. Ilmastonmuutoksesta johtuva meren pinnannousu pienentää makean veden alueita, joilla delfiinit elävät.

Burmaa halkovan Irrawaddy-joen mukaan nimetty delfiinilaji elää Etelä- ja Kaakkois-Aasian suurissa joissa. Iravadindelfiinit kasvavat noin 2,3 metrin pituisiksi ja ovat läheistä sukua niin sanotuille tappajavalaille. Delfiiniserkut ovat kuitenkin lempeämpää sorttia. JR.

Itsemurhat alas Sri Lankassa

Sri Lanka. Sri Lankan itsemurhaluvut ovat puolittuneet kymmenessä vuodessa.

Itsemurhien lukumäärä on laskenut vuodesta 1995, mutta se on silti erittäin korkea, srilankalainen lääkäri Sudath Samaraweera sanoi uutistoimisto IRIN:lle. Sri Lankassa tehdään noin 21 itsemurhaa vuodessa sataatuhatta ihmistä kohden.

Itsemurhan yritys oli 1990-luvun puoliväliin asti rangaistava teko Sri Lankalla. Henkensä riistämisessä epäonnistunut ihminen joutui sairaalahoidon jälkeen oikeuden eteen. Samaraweeran mukaan se, ettei itsemurha ole enää rikos, on vähentänyt siihen liittyvää häpeää.

Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että sisällissota lisää itsemurhia. Sri Lanka on käynyt sisällissotaa 1980-luvun alkupuolelta lähtien.

WHO:n mukaan Aasiassa tehdään yli puolet maailman kaikista itsemurhista. Sri Lankan lisäksi itsemurhaluvut ovat erityisen synkkiä Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Japanissa. JR.

Hiv vauhdittaa tuberkuloosia

Maailma. Joka neljäs tuberkuloosikuolema maailmassa liittyy hiviin, Maailman terveysjärjestö WHO selvittää. Määrä on kaksikertainen aiempiin arvioihin verrattuna.

Hiv-tartunnan saaneilla todettiin vuonna 2007 yli miljoona uutta tuberkuloositartuntaa. Raportin mukaan valtaosa hivin ja tuberkuloosin yhteisinfektioista esiintyy Afrikassa, joista kolmannes Etelä-Afrikassa. Tuberkuloosi onkin hiv-positiivisten tavallisin kuolinsyy Afrikassa.

WHO:n mukaan hiv-tartunta nostaa tuberkuloositartunnan vaaran jopa 20-kertaiseksi verrattuna ihmisiin, joilla ei ole hiviä. Hiv heikentää ihmisen immuunijärjestelmää ja siksi tuberkuloosi tarttuu helpommin.

Raportin mukaan tuberkuloosipotilaiden hiv-testaaminen on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina. Tämän ansiosta yhä useam-
mat ihmiset saavat lääkityksen tartuntoihinsa. WHO huomauttaa kuitenkin, että lääkkeille vastustuskykyiset tuberkuloosin muodot muodostavat uuden uhkan. JR.

Kenia juurii korruptiota pariskuntia erottamalla

Kenia. Valtion virastoissa työskentelevien pariskuntien on Keniassa pian päätettävä, kumpi jää ja kumpi jättää työnsä. Kenian hallitus on päättänyt vähentää korruptiota kieltämällä pariskuntia työskentelemästä samoissa virastoissa.

Hallituksen mukaan nimenomaan samoissa virastoissa työskentelevien pariskuntien suuri määrä aiheuttaa eturistiriitoja ja lisää korruptiota. Niinpä naimisissa olevilla tai yhdessä asuvilla, samoissa virastoissa työskentelevillä pariskunnilla on syyskuun loppuun asti aikaa päättää, kumpi heistä jää työhön. Määräys koskee Kenian valtiovarainministeriön alaisia virastoja, kuten keskuspankkia ja eläkevirastoa.

Päätös on saanut tuoreeltaan kritiikkiä. ”Eturistiriidat ja korruptio eivät johdu pariskunnista. Korrup-tioon syyllistyvät ne, joilla on valtaa organisaatioidensa ulkopuolella ja jotka pystyvät vaikuttamaan organisaatioiden toimintaan”, kommentoi Kenian työnantajajärjestön puheenjohtaja Patrick Obath Daily Nation -lehdelle.

Korkean tason poliitikkojen korruptiota pidetään yhtenä Kenian kehityksen suurimpana esteenä. Alkuvuodesta Kenian hallituksen esimerkiksi epäiltiin myyneen tonneittain kotimaan markkinoille tarkoitettua maissia ulkomaille, koska maissista sai ulkomailla kalliimman hinnan.

Noin kymmenen miljoonaa kenialaista kärsii parhaillaan nälänhädästä.

Anna-Kaisa Hiltunen

Suomalaisrekat 
eläkepäivillä Boliviassa

Bolivia. Boliviassa matkaavia suomalaisia ovat hämmentäneet tutuin kotimaisin merkein varustellut rekka-autot. Cochabamban viidakoissa liikkuu Kiitolinjan autoja. Uyunin suolajärvellä voi hämmästyä suolalastia kuljettavaa Finnforestin rekkaa.

Tullihallituksen mukaan käytettyjen rekka-autojen vienti kasvoi viime vuonna 16 prosenttia. Kaupankäynnin arvo on jo yli 4,4 miljoonaa euroa. Suomesta suoraan Boliviaan päätyi eläkepäiviään viettämään 300 rekka-autoa.

Käytettyjen rekka-autojen vienti Boliviaan alkoi vuonna 2004. Suomen La Pazin kunniakonsuli Johnny Gelernterin mukaan vienti alkoi vetää, koska Bolivian lainsäädännössä sallittiin tuolloin käytettyjen rekkojen tuonti.

Boliviassa raskas tavaraliikennekalusto eroaa muista Etelä-Amerikan maista. Muualla kalusto on amerikkalaista, mutta presidentti Evo Moralesin kiristettyä kauppasuhteita Yhdysvaltoihin on muunmaalaisten merkkien kysyntä kasvanut. Vienti Suomesta kaksinkertaistui vain vuosi sen jälkeen, kun Morales oli astunut virkaansa vuonna 2006.

”Rekkoja tuodaan kaikista Pohjoismaista. Yksi syy saattaa olla kohtuullinen hinta verrattuna uusiin”, Gelernter arvioi.

Petri Torkkel Volvo Finlandilta kertoo keskimääräisen hinnan liikkuvan noin 10 000-20 000 eurossa. Torkkelin mukaan käytettyä kuljetuskalustoa viedään myös Göte-borgissa toimivien välittäjien kautta.

Pohjoismaalainen kalusto soveltuu hyvin Bolivian ylätasangolle, Altiplanolle. ”Kysyntää on erityisesti rautajousisille, mutta myös ilmajousisia viedään”, Torkkel sanoo. Rautajousiset ovat helpompia korjata ja kestävät paremmin Bolivian huonokuntoisia teitä.

Jarmo Pykälä

Tyhmä kysymys: Toimiiko maa ilman valuuttaa?

Palstalla kysytään kysymyksiä, jotka mietityttävät, mutta joita ei muualla kehtaisi esittää.

Hyperinflaatiosta kärsinyt Zimbabwe ilmoitti huhtikuussa pistävänsä oman valuuttansa tauolle ainakin vuodeksi ja ottavansa käyttöön Yhdysvaltain dollarin ja Etelä-Afrikan randin. Mitä käytännössä tarkoittaa, että maa luopuu omasta valuutastaan?

Kansantaloustieteen emeritusprofessori Pekka Ahtiala vastaa:

”Omasta valuutasta luopuminen on hyvin harvinaista. Rahallahan on kolme tehtävää. Se on arvon mitta, maksuväline sekä mittari, jolla määritellään tulevien maksujen kuten lainojen arvo.

Jos jokin maa ei onnistu pitämään inflaatiotaan kurissa, ihmiset reagoivat tilanteeseen muuttamalla omaa toimintaansa. Vaikka maan oma valuutta säilyy yhä maksuvälineenä, tavaroiden hinta saatetaan ruveta määrittelemään esimerkiksi dollareissa. Näin kävi Israelissa kymmenisen vuotta sitten.

Zimbabwen tapauksen tekee erityisen poikkeukselliseksi se, että maassa on luovuttu oman valuutan käytöstä myös maksuvälineenä.

Oma raha on yhteiskunnassa keskeinen instituutio. Kun se poistuu, poistuu samalla mahdollisuus raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan. Toisaalta Zimbabwen oloissa kyse ei ole suuresta menetyksestä, sillä hintatason hallinta oli muutenkin jo mennyt.

Jos maa luopuu oman valuuttansa käytöstä, lainoja koskevat riskit muuttuvat. Lainan todellista hintaa eivät enää määritä korko- ja inflaatiotaso, vaan valuuttakurssien muutokset. Se asettaa uusia riskejä sekä lainan antajalle että ottajalle. Seurauksena on usein rahoitusmarkkinoiden jäätyminen.” PL.

Kuukauden kamppis: Asiaa, hullut seikkailijat!

Vaikuttamistyö on järjestömaailman uusi hitti. Minkä kaiken puolesta maailmalla kampanjoidaan?

Sadat järjestöt käyttävät vuosittain aikaa, vaivaa ja rahaa lisätäkseen ihmisten tietoisuutta eriarvoisuudesta, köyhyydestä, huumeista ja monesta muusta ongelmasta. Silti niillä on kroonisesti pulaa tukijoista.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö ihmisiä kiinnostaisi. Tänä keväänä parhaiten kuvaa kehitysmaista ja globaaleista ongelmista välittää Subilla esitettävä Madventures-matkailuohjelma. Kolmannen tuotantokauden avausjakso keräsi 327 000 katsojaa.

Ensi silmäyksellä sarja on pelkkää äijäilyä ja sekoilua maailman eri kolkissa; kahden miehen reppureissaamista turistivirtojen ulkopuolella.

Ohjelmassa on nähty kuitenkin elämää muun muassa kambodzalaisella kaatopaikalla ja brasilialaisessa favelassa. On puhuttu Tiibetin vapauden puolesta, ennakkoluuloista ja köyhistä lapsista. Juuri niistä asioista, joista monet järjestöt paasaavat. Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin karisma puree alle kolmekymppisiin, ja eritoten nuoriin miehiin. Juuri heitä on yleensä vaikea aktivoida kehitysasioissa. Hyvä hyvä, hullut seikkailijat! KV.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Toivon varassa

”Eikö tuo vaivaa sinua?” ulkomainen turisti kysyi osoittaen liikennevalojen lähellä kerjäävää lasta.

Kyllä vaivaa! Väittelen jatkuvasti itseni kanssa siitä, luoko rupiani elämänikäisen kerjäläisen, täyttääkö se hänen mahansa päiväksi vai ruokkiiko se kerjäläismafiaa. Mutta liikennevalot eivät salli moista pohdintaa.

Onneksi elokuvat sallivat. Elokuvat herättävät keskustelua, pitävät ääntä. Slummien miljonääri kertoo mumbailaisesta pojasta, joka voittaa miljoonia visailuohjelmassa kärsittyään sitä ennen kovasta elämästä köyhyydessä.

Meitä intialaisia ei tietenkään tarvitse muistuttaa slummien todellisuudesta. Näemme joka päivä hökkelikyliä kiiltävien pilvenpiirtäjien varjossa. Köyhyys on kuin ikuinen avohaava, jonka hyväksymme vastentahtoisesti. Samalla ruokimme avuttomuuden, syyllisyyden, kiukun tai välinpitämättömyyden tunteita – riippuen siitä, miten iso taistelukenttä oma elämämme on.

Slummien miljonääri saa monet meistä hurraamaan, kyynikoista piittaamatta. Ei vain siksi, että elokuva toi Oscar-palkintoja ja huomiota intialaisten lahjakkuudelle. Elokuva kertoi, että kurjuudesta huolimatta elämästä voi selvitä. Elokuvassa esiintyvät slummilapset saivat tekijöiltä oman säätiön ja paremman koulutuksen.

Totta on sekin, että Mumbain katuja vaeltaa yksinään yhä satoja muita lapsia, kodittomina, prostituution uhkaamina, nälkäisten jengien hyväksikäyttäminä. Tarvitaan aikaa ja hyvää hallintoa, että heidät saadaan pois viemäreistä. Onneksi tai valitettavasti olemme oppineet luottamaan selviytyjien sitkeyteen – köyhillä ei juuri ole muitakaan vaihtoehtoja – ja toivoon.

Elokuva tarjosi juuri sitä: vähän toivoa. Ja huomiota. Katsojat länsimaissa reagoivat kurjuuteen pahoinvoinnilla. Brittiläinen mies kirjoitti Intian pääministerille ja kysyi, sokeutetaanko tai vammautetaanko lapsia todella kerjäämisen vuoksi. Juuri tämä tietoisuus voisi ehkä tuoda ratkaisuja ja vetää lapsia sentin tai pari ulos katuojasta.

Toivottavasti kuvat kärsimyksestä koskettavat yhä useampia ihmisiä ja vaivaavat heitä kunnes he tarttuvat toimeen. Toivottavasti se kääntää kylmän valon niiden ylle, jotka ovat vastuussa nykytilanteesta.

Muuttuuko slummilapsen elämä yhtäkkiä? Toimiiko elokuva hyvänä haltiakummina heiluttaen taikasauvaa ja pyyhkien kyyneleet pois? Ei.

Mutta se auttaa unelmoimaan. Se auttaa slummin lasta hylkäämään slummielämän luomat uskomukset siitä, ettei tietä ulos ole. Se auttaa näkemään töryn yli.

Ja koska ihmisluonto on mitä on, jos vain yksikin lapsi pääsee ylös, hän vetää mukaansa muita.

Mutta ensin toivon, että useampi kuin yksi ihminen tarttuu lapsen kurkottavaan käteen.

Kirjoittaja on Mumbaissa asuva 
intialainen runoilija ja aktivisti.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Tilaa Maailman Kuvalehti