Lyhyet palat

Hyvä sade, 
parempi ruoka

Maailma. Huhtikuussa kasvamassa olleista maailman sadoista odotettiin tavanomaista huonompaa 11 maassa, selviää YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n varhaisen varoituksen tietokannasta. Välittömän ruoka-avun tarpeessa oli 31 valtiota.

Kun Suomessa vasta valmistaudutaan kasvukauteen, monissa lämpimissä maissa korjataan jo ensimmäistä vuoden sadoista. Se, riittääkö tänä vuonna ruokaa reilulle kuudelle miljardille ihmiselle, riippuu paljon, paitsi rahasta ja politiikasta, myös säästä.

Vain murto-osalla maailman viljelysmaista on käytössä kastelujärjestelmät. Satojen onnistumista määrittääkin pitkälti se, saadaanko sadetta sopiva määrä. Viljelyksille ovat turmioksi niin liika kuin liian vähäinenkin vesi.

Läheskään kaikki huonoista sadoista kärsivät maat eivät tarvitse ruoka-apua. Vaikka kuivuus uhkaa Kiinassa talvivehnän satoa, maa pärjää hyvin omillaan. Samoin suuri viljantuottaja Argentiina, joka kärsii jo toista vuotta jatkuvasta kuivuudesta.

Ruoka-apua tarvitsevat vuodesta toiseen ne maat, joissa konfliktit ovat vaikeuttaneet elämää jo pitkään. PL.

Siirtolaiset palaavat Bangladeshiin

Bangladesh. Kotimaahansa palaavat siirtolaiset ovat kevään kul-uessa olleet tavallinen näky Bangladeshin pääkaupungin Dhakan lentokentällä. Bangladeshin työministeriö kertoo, että noin 13 000 ulkomailla työskennellyttä bangladeshilaista lähetettiin takaisin kotimaahansa tammi- ja helmikuussa.

Bangladeshilaisten työläisten irtisanomiset ulkomailla ovat kova isku maan taloudelle. Ulkomailla työskentelevien rahalähetykset muodostavat maan keskuspankin mukaan noin kymmenen prosenttia Bangladeshin bruttokansantuotteesta.

Valtaosa yli kuudesta miljoonasta bangladeshilaisesta siirtotyöläisestä työskentelee rakennusalalla, etenkin arabimaissa. Pelkästään Saudi-Arabiassa heitä työskentelee noin 2,2 miljoonaa. Talouskriisi on kuitenkin vähentänyt työvoiman tarvetta rajusti.

Myös kaakkoisaasialainen Malesia päätti maaliskuussa peruuttaa 55 000 maassa työskentelevän bangladeshilaisen viisumit. Male
siassa työskentelee yli 400 000 bangladeshilaista.

”Jos tämä jatkuu kauan, pelkään, että Bangladesh ajautuu suureen sosiaaliseen ja taloudelliseen kriisiin”, Bangladesh Association of International Recruiting Agenciesin johtaja Ghulam Mustafa totesi YK:n uutistoimistolle IRIN:ille.

Bangladeshin hallitus on pyytänyt Malesiaa arvioimaan viisumipäätöksensä uudelleen. JR.

Libanonilaislehti rikkoo tabuja

Libanon. Uusi libanonilainen aikakauslehti Jasad, ’vartalo’, käsittelee muun muassa homoseksuaalisuutta, itsetyydytystä ja julkkisten seksikokemuksia.

Lehden painokset myytiin nopeasti loppuun Libanonissa. Lehteä tilataan ahkerasti muuallekin arabimaailmaan, eniten Saudi-Arabiaan.

”Erityisesti meidän naisten täytyy lakata kohtelemasta kehojamme jonain sellaisena, mitä pitää hävetä”, lehden perustaja Joumana Haddad sanoi libanonilaiselle The Daily Star -lehdelle.

Libanonilaisten naisjärjestöjen johtaja Aman Kabbara Shaarani on vaatinut lehden kieltämistä. Hän on vedonnut asiassa islamilaisiin ja kristittyihin uskonnollisiin johtajiin sekä Libanonin hallitukseen. Joulukuussa Hizbollah-liikkeen edustajat yrittivät sulkea lehden esittelypisteen Beirutin kirjamessuilla.

Haddadin mielestä arabimaailmassa on tilausta Jasadille. ”Miksi kohtelisimme arabimaailmaa kuin alaikäistä?” hän kysyy. JR.

Kuka hyötyy Ghanan öljystä?

Ghana. Viime joulukuussa valittu uusi presidentti John Atta Mills on luvannut ohjata häämöttävät öljyrikkaudet maansa kehitykseen ja yhteiseen hyvään.

Öljy on alkuhuuman laannuttuakin kuuma puheenaihe länsiafrikkalaisessa Ghanassa. Maa pyrkii lähivuosina kasvattamaan öljynvientiä merkittävästi. Kriittiset kommentaattorit kuitenkin toppuuttelevat öljyintoa, sillä tuotanto saadaan vauhtiin vasta vuosien saatossa. Lisäksi tuotannon jäljet pelottavat. Afrikkalaisessa kontekstissa öljyvarallisuus on usein johtanut laajaan korruptioon ja väärinkäytöksiin.

Presidentti Millsin hallitus on kuullut vetoomukset vastuullisesta öljypolitiikasta, sillä öljylähteiden hyödyntämisen valmisteluista tiedotetaan jo nyt avoimesti. Maassa on kuitenkin jo kiistelty raaka-aineen hinnoittelusta. Maan tulevaisuuteen vaikuttaa väistämättä myös öljyn kysyntä ja maailmanmarkkinahinta. Esimerkiksi Opecissa on arvioitu öljyn kysynnän putoamisen vähentävän myös tuotantoa.

Markus Palmén

Siviilien ja sotilaiden raja hämärtyy Afganistanissa

Afganistan. Nato-joukot hämärtävät rajaa sotilaiden ja siviilitoimijoiden välillä Afganistanissa. Näin toteaa 11 Afganistanissa toimivaa kansainvälistä järjestöä tuoreessa raportissaan.

Järjestöt ja Nato tekivät vuonna 2008 sopimuksen, jonka piti selventää sotilaallisten ja humanitaaristen toimijoiden roolijakoa. Raportin mukaan sopimus ei ole pitänyt.

”Emme ole nähneet mitään eroa paikan päällä”, Matt Waldman Oxfamin Kabulin toimistosta sanoi uutistoimisto Irinille. Brittiläinen kansalaisjärjestö Oxfam osallistui raportin laatimiseen.

Naton jälleenrakennusjoukoilla on omia kehityshankkeita Afganistanissa. Järjestöt vaativat, että kehityshankkeet jätetään järjestöjen vastuulle. Niiden mielestä sotilasjohtoinen kehitys on pitkällä aikavälillä kestämätöntä.

Yhdysvaltain jälleenrakennusjoukkojen vuosittaiset resurssit ylittävät Afganistanin vuosittaisen terveys- ja koulutusbudjetin, järjestötsanovat.

Raportin mukaan Yhdysvaltain ja Ranskan joukot hämärtävät siviilien ja sotilaiden erottelua myös käyttämällä valkoiseksi maalattuja kulkuneuvoja, joita ei ole merkitty sotilasajoneuvoiksi. YK ja kansalaisjärjestöt käyttävät yleisesti vastaavia ajoneuvoja. JR.

Kiina epäröi 
Afrikan hankkeitaan

Afrikka. Talouskriisi on hidastanut Kiinan rynnistystä Afrikkaan. Esimerkiksi Guineassa kiinalaiset ovat peruneet suunnitelman rakentaa miljardin Yhdysvaltain dollarin arvoisen padon, joka tuottaisi vesivoimaa.

”Pato ei ole lahja, vaan sijoitus”, Kiinan Guinean suurlähettiläs Huo Zhengde sanoi New York Timesille.

Kiina on viime vuosina sijoittanut satoja miljardeja dollareita Afrikkaan. Monet Afrikan maat ovat suhtautuneet Kiinan sijoituksiin myönteisesti, sillä niihin ei ole liitetty samankaltaisia ehtoja kuin länsimaiden tekemiin sijoituksiin tai kehitysapuun. Kiinalaiset öljy-yhtiöt ovat tehneet yhteistyötä Sudanin kanssa Darfurin konfliktista huolimatta.

Talouskriisi on ajanut monet Kiinalta lainoja ottaneet Afrikan maat hankalaan asemaan. Lainoja on usein otettu raaka-aineita vastaan. Kun raaka-aineiden hinnat laskevat, maat eivät välttämättä pysty maksamaan lainojaan takaisin suunnitellusti. Kongon demokraattisessa tasavallassa on käymässä näin.

”Kongolaisilla on niin suuri luottamus kiinalaisiin, että he ovat kääntäneet selkänsä länsimaille”, brittiläisen Rights and Accountability in Development -järjestön johtaja Patricia Feeney sanoi.

Kiinan ja Afrikan välinen kauppa oli vuonna 2008 arvoltaan sata miljardia dollaria. JR.

Uutta toivoa delfiinille

Bangladesh. Bangladeshin rannikolta on löytynyt tuhansia uhanalaisia iravadindelfiinejä. Yhdysvaltalaisen Wildlife Conservation Societyn (WCS) tutkijat löysivät melkein 6 000 delfiiniä Bengalinlahdelta ja Sundarbans-mangrovemetsän makean veden alueilta.

Nyt löydetty delfiinikanta on tunnetuista kannoista ylivoimaisesti suurin. Tutkijoiden mukaan aiemmin on löydetty vain hieman yli sadan yksilön kantoja. Kaakkois-
Aasiaa halkovassa Mekong-joessa elää noin 130 iravadindelfiiniä ja indonesialaisessa Mahakam-joessa melkein sata yksilöä.

”Löytö antaa meille toivoa, mutta tämä laji on edelleen erittäin haavoittuvainen”, Howard Rosenbaum WCS:stä sanoi Guardianille.

Kalastus ja ilmastonmuutos uhkaavat iravadindelfiinejä. Delfiinejä kuolee kalastajien verkkoihin. Ilmastonmuutoksesta johtuva meren pinnannousu pienentää makean veden alueita, joilla delfiinit elävät.

Burmaa halkovan Irrawaddy-joen mukaan nimetty delfiinilaji elää Etelä- ja Kaakkois-Aasian suurissa joissa. Iravadindelfiinit kasvavat noin 2,3 metrin pituisiksi ja ovat läheistä sukua niin sanotuille tappajavalaille. Delfiiniserkut ovat kuitenkin lempeämpää sorttia. JR.

Itsemurhat alas Sri Lankassa

Sri Lanka. Sri Lankan itsemurhaluvut ovat puolittuneet kymmenessä vuodessa.

Itsemurhien lukumäärä on laskenut vuodesta 1995, mutta se on silti erittäin korkea, srilankalainen lääkäri Sudath Samaraweera sanoi uutistoimisto IRIN:lle. Sri Lankassa tehdään noin 21 itsemurhaa vuodessa sataatuhatta ihmistä kohden.

Itsemurhan yritys oli 1990-luvun puoliväliin asti rangaistava teko Sri Lankalla. Henkensä riistämisessä epäonnistunut ihminen joutui sairaalahoidon jälkeen oikeuden eteen. Samaraweeran mukaan se, ettei itsemurha ole enää rikos, on vähentänyt siihen liittyvää häpeää.

Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että sisällissota lisää itsemurhia. Sri Lanka on käynyt sisällissotaa 1980-luvun alkupuolelta lähtien.

WHO:n mukaan Aasiassa tehdään yli puolet maailman kaikista itsemurhista. Sri Lankan lisäksi itsemurhaluvut ovat erityisen synkkiä Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Japanissa. JR.

Hiv vauhdittaa tuberkuloosia

Maailma. Joka neljäs tuberkuloosikuolema maailmassa liittyy hiviin, Maailman terveysjärjestö WHO selvittää. Määrä on kaksikertainen aiempiin arvioihin verrattuna.

Hiv-tartunnan saaneilla todettiin vuonna 2007 yli miljoona uutta tuberkuloositartuntaa. Raportin mukaan valtaosa hivin ja tuberkuloosin yhteisinfektioista esiintyy Afrikassa, joista kolmannes Etelä-Afrikassa. Tuberkuloosi onkin hiv-positiivisten tavallisin kuolinsyy Afrikassa.

WHO:n mukaan hiv-tartunta nostaa tuberkuloositartunnan vaaran jopa 20-kertaiseksi verrattuna ihmisiin, joilla ei ole hiviä. Hiv heikentää ihmisen immuunijärjestelmää ja siksi tuberkuloosi tarttuu helpommin.

Raportin mukaan tuberkuloosipotilaiden hiv-testaaminen on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina. Tämän ansiosta yhä useam-
mat ihmiset saavat lääkityksen tartuntoihinsa. WHO huomauttaa kuitenkin, että lääkkeille vastustuskykyiset tuberkuloosin muodot muodostavat uuden uhkan. JR.

Kenia juurii korruptiota pariskuntia erottamalla

Kenia. Valtion virastoissa työskentelevien pariskuntien on Keniassa pian päätettävä, kumpi jää ja kumpi jättää työnsä. Kenian hallitus on päättänyt vähentää korruptiota kieltämällä pariskuntia työskentelemästä samoissa virastoissa.

Hallituksen mukaan nimenomaan samoissa virastoissa työskentelevien pariskuntien suuri määrä aiheuttaa eturistiriitoja ja lisää korruptiota. Niinpä naimisissa olevilla tai yhdessä asuvilla, samoissa virastoissa työskentelevillä pariskunnilla on syyskuun loppuun asti aikaa päättää, kumpi heistä jää työhön. Määräys koskee Kenian valtiovarainministeriön alaisia virastoja, kuten keskuspankkia ja eläkevirastoa.

Päätös on saanut tuoreeltaan kritiikkiä. ”Eturistiriidat ja korruptio eivät johdu pariskunnista. Korrup-tioon syyllistyvät ne, joilla on valtaa organisaatioidensa ulkopuolella ja jotka pystyvät vaikuttamaan organisaatioiden toimintaan”, kommentoi Kenian työnantajajärjestön puheenjohtaja Patrick Obath Daily Nation -lehdelle.

Korkean tason poliitikkojen korruptiota pidetään yhtenä Kenian kehityksen suurimpana esteenä. Alkuvuodesta Kenian hallituksen esimerkiksi epäiltiin myyneen tonneittain kotimaan markkinoille tarkoitettua maissia ulkomaille, koska maissista sai ulkomailla kalliimman hinnan.

Noin kymmenen miljoonaa kenialaista kärsii parhaillaan nälänhädästä.

Anna-Kaisa Hiltunen

Suomalaisrekat 
eläkepäivillä Boliviassa

Bolivia. Boliviassa matkaavia suomalaisia ovat hämmentäneet tutuin kotimaisin merkein varustellut rekka-autot. Cochabamban viidakoissa liikkuu Kiitolinjan autoja. Uyunin suolajärvellä voi hämmästyä suolalastia kuljettavaa Finnforestin rekkaa.

Tullihallituksen mukaan käytettyjen rekka-autojen vienti kasvoi viime vuonna 16 prosenttia. Kaupankäynnin arvo on jo yli 4,4 miljoonaa euroa. Suomesta suoraan Boliviaan päätyi eläkepäiviään viettämään 300 rekka-autoa.

Käytettyjen rekka-autojen vienti Boliviaan alkoi vuonna 2004. Suomen La Pazin kunniakonsuli Johnny Gelernterin mukaan vienti alkoi vetää, koska Bolivian lainsäädännössä sallittiin tuolloin käytettyjen rekkojen tuonti.

Boliviassa raskas tavaraliikennekalusto eroaa muista Etelä-Amerikan maista. Muualla kalusto on amerikkalaista, mutta presidentti Evo Moralesin kiristettyä kauppasuhteita Yhdysvaltoihin on muunmaalaisten merkkien kysyntä kasvanut. Vienti Suomesta kaksinkertaistui vain vuosi sen jälkeen, kun Morales oli astunut virkaansa vuonna 2006.

”Rekkoja tuodaan kaikista Pohjoismaista. Yksi syy saattaa olla kohtuullinen hinta verrattuna uusiin”, Gelernter arvioi.

Petri Torkkel Volvo Finlandilta kertoo keskimääräisen hinnan liikkuvan noin 10 000-20 000 eurossa. Torkkelin mukaan käytettyä kuljetuskalustoa viedään myös Göte-borgissa toimivien välittäjien kautta.

Pohjoismaalainen kalusto soveltuu hyvin Bolivian ylätasangolle, Altiplanolle. ”Kysyntää on erityisesti rautajousisille, mutta myös ilmajousisia viedään”, Torkkel sanoo. Rautajousiset ovat helpompia korjata ja kestävät paremmin Bolivian huonokuntoisia teitä.

Jarmo Pykälä

Tyhmä kysymys: Toimiiko maa ilman valuuttaa?

Palstalla kysytään kysymyksiä, jotka mietityttävät, mutta joita ei muualla kehtaisi esittää.

Hyperinflaatiosta kärsinyt Zimbabwe ilmoitti huhtikuussa pistävänsä oman valuuttansa tauolle ainakin vuodeksi ja ottavansa käyttöön Yhdysvaltain dollarin ja Etelä-Afrikan randin. Mitä käytännössä tarkoittaa, että maa luopuu omasta valuutastaan?

Kansantaloustieteen emeritusprofessori Pekka Ahtiala vastaa:

”Omasta valuutasta luopuminen on hyvin harvinaista. Rahallahan on kolme tehtävää. Se on arvon mitta, maksuväline sekä mittari, jolla määritellään tulevien maksujen kuten lainojen arvo.

Jos jokin maa ei onnistu pitämään inflaatiotaan kurissa, ihmiset reagoivat tilanteeseen muuttamalla omaa toimintaansa. Vaikka maan oma valuutta säilyy yhä maksuvälineenä, tavaroiden hinta saatetaan ruveta määrittelemään esimerkiksi dollareissa. Näin kävi Israelissa kymmenisen vuotta sitten.

Zimbabwen tapauksen tekee erityisen poikkeukselliseksi se, että maassa on luovuttu oman valuutan käytöstä myös maksuvälineenä.

Oma raha on yhteiskunnassa keskeinen instituutio. Kun se poistuu, poistuu samalla mahdollisuus raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan. Toisaalta Zimbabwen oloissa kyse ei ole suuresta menetyksestä, sillä hintatason hallinta oli muutenkin jo mennyt.

Jos maa luopuu oman valuuttansa käytöstä, lainoja koskevat riskit muuttuvat. Lainan todellista hintaa eivät enää määritä korko- ja inflaatiotaso, vaan valuuttakurssien muutokset. Se asettaa uusia riskejä sekä lainan antajalle että ottajalle. Seurauksena on usein rahoitusmarkkinoiden jäätyminen.” PL.

Kuukauden kamppis: Asiaa, hullut seikkailijat!

Vaikuttamistyö on järjestömaailman uusi hitti. Minkä kaiken puolesta maailmalla kampanjoidaan?

Sadat järjestöt käyttävät vuosittain aikaa, vaivaa ja rahaa lisätäkseen ihmisten tietoisuutta eriarvoisuudesta, köyhyydestä, huumeista ja monesta muusta ongelmasta. Silti niillä on kroonisesti pulaa tukijoista.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö ihmisiä kiinnostaisi. Tänä keväänä parhaiten kuvaa kehitysmaista ja globaaleista ongelmista välittää Subilla esitettävä Madventures-matkailuohjelma. Kolmannen tuotantokauden avausjakso keräsi 327 000 katsojaa.

Ensi silmäyksellä sarja on pelkkää äijäilyä ja sekoilua maailman eri kolkissa; kahden miehen reppureissaamista turistivirtojen ulkopuolella.

Ohjelmassa on nähty kuitenkin elämää muun muassa kambodzalaisella kaatopaikalla ja brasilialaisessa favelassa. On puhuttu Tiibetin vapauden puolesta, ennakkoluuloista ja köyhistä lapsista. Juuri niistä asioista, joista monet järjestöt paasaavat. Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin karisma puree alle kolmekymppisiin, ja eritoten nuoriin miehiin. Juuri heitä on yleensä vaikea aktivoida kehitysasioissa. Hyvä hyvä, hullut seikkailijat! KV.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Kun maailma oli vaiti

MILKA ALANEN

chima.jpg”Kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä”, Chimamanda Ngozi Adichelle sanoo.

Kun Chimamanda Ngozi Adichie kirjoitti lapsena ensimmäisiä ”kirjojaan”, niissä seikkaili aina valkoihoinen englantilainen, joka söi omenaa. Nigerian yliopiston läheisyydessä Nsukkassa kasvanut tyttö rakasti kirjoja ja sai luettavansa yliopiston kirjastosta.

”Kaikki mitä luin oli englantilaista, joten ajattelin, että romaanissa on aina oltava omenaa syövää englantilainen”, Adichie naurahtaa.

Noista ajoista on kauan. Vastikään suomennetussa romaanissaan Puolikas keltaista aurinkoa 31-vuotias Adichie tarttuu omenan sijaan sellaiseen järkäleeseen kuin 1960-luvun Nigeria – ja Biafran sota.

Biafran aikaan

Nigeria itsenäistyi 1960 ja oli Adichien romaanin sanoin ”niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa”. Nigeriassa asuu 300 erilaista etnistä ryhmää. Koko kansasta igboja on noin 18 prosenttia, siis muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä. Adichie on yksi heistä.

Biafran tasavalta syntyi igbojen jouduttua joukkomurhan kohteeksi. Biafra irtosi Nigeriasta toukokuussa 1967. Nigeria piti Biafraa kauppasaarrossa ja aloitti pian sotatoimet. Biafran alue tuhoutui täysin, ja igbot kärsivät nälänhädästä. Biafran tasavalta lakkasi olemasta tammikuussa 1970.

”Synnyin seitsemän vuotta sodan jälkeen, ’sodan varjossa’. Sota näkyi ympärilläni, vanhemmissani”, Adichie kuvaa. Hän kyseli ja kyseli sodasta. ”Minulle sanottiin, että en voi kirjoittaa Biafrasta, että olen liian nuori.”

Adichie tutki ja kirjoitti silti, ja samat ihmiset kiittivät myöhemmin romaanista. Kiittivät siitä, että se sai itkemään.

Romaanin taustalla on neljä vuotta työtä. Adichie vaikuttaakin juuri niin päämäärätietoiselta, että hänen voi uskoa pystyneen romaanijärkäleen työstämiseen. Ennen kaikkea hän halusi kysyä, mitä ihmisille tapahtui Biafran aikaan.

”Afrikan sodat nähdään vain sen ihmisjoukon kautta, jotka ampuvat. Oli tärkeä kirjoittaa kirja arjesta, ihmisistä, jotka rakastavat, pettävät, tekevät ruokaa, jatkavat ihmisenä oloa sodan aikana.”

Romaani kietoo yhteen kolmen henkilön tarinat. On maaseudulta kotoisin oleva palvelijapoika Ugwu, kaunis ja varakas Olanna – ja tietysti: englantilainen Richard, joka kokee olevansa afrikkalainen. Romaani piirtää myös kuvaa uuden kirjan synnystä, teoksesta nimeltään Maailma oli vaiti kun me kuolimme.

”Idea Afrikasta”

Adichie opiskeli ensin lääketiedettä Nigeriassa, mutta lähti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, politiikkaa, luovaa kirjoittamista.

Esikoisromaani Purple Hibiscus ilmestyi 2003 ja maineikkaan Orange Prizen voittanut Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow sun) vuonna 2006.

Nykyään Adichie asuu puolet vuodesta Yhdysvalloissa, puolet Nigeriassa, mutta korostaa olevansa nigerialainen. Hän kirjoittaa englannin kielellä. Nigerian englannilla tietysti, Adichie hymyilee.

Hän muistaa, miten Iso-Britannian entisessä siirtomaassa englannin kieli oli jo lapsuudessa sivistyksen symboli. Koulussa rangaistiin, jos käytti muita kieliä.

”Mutta kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä.”

Adichien mielestä ihmisillä on ”idea Afrikasta”. Mantereesta, johon mennään auttamaan ja josta kirjoittavat vain ulkopuoliset.

Kieltä suurempi kipupiste on kuva. Kuva Biafrasta, kuva Nigeriasta, kuva Afrikasta. Kuva tiivistyy sotaan ja yhteen suureen sotivaan Afrikkaan. ”Jokaisella sodalla on oikeus olla omansa, tulla nähdyksi itsenään.”

Biafran sota jatkui 1970-luvulle asti. Vähintään miljoona ihmistä kuoli – mutta maailmalle Biafra merkitsi ja merkitsee yhä anonyymia nälkiintyneen lapsen kuvaa.

Yksi lettipäinen tyttö

Puolikas keltaista aurinkoa on tavattoman kaunis kirja. Juuri tässä kauneudessa piilee romaanin voima: se puhuu kovista ajoista vailla naiviutta, mutta niin, että teos todella tuntuu.

Romaanin kenties koskettavin kohta tunkeutuu anonyymien Biafra-kuvien taakse: Olanna matkustaa junassa itkevien, huutavien ihmisten seassa. Hänen vierellään istuva igbo-nainen raottaa junan tungoksessa kalebassi-astiaansa. Siellä on pienen tytön pää, letitetyt hiukset.

Kalebassinainen sulki astiansa. ”Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä”, hän sanoi. Minun tytölläni oli niin paksu tukka.”

Olanna jää ajattelemaan litistyneitä lettejä. Hän miettii sitä, miten äiti siveli ensin lapsensa tukkaan öljyä ja jakoi sen sitten osiin puukammalla. Ja sitä, että maailma todella oli vaiti, kun tuo tyttö kuoli.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Maailman levyt

The Souljazz Orchestra: Manifesto

Do Right! Music

Kylläpä onkin virkistävää kuulla väkevää poliittista julistusta, sellaisena kuin sitä tarjoaa kuusihenkinen – levyllä paljon isommalta kuulostava – kanadalainen The Souljazz Orchestra. Pääoma pyörittää maailmaa, he laulavat oikeutettua raivoa tihkuen, ja siinä ohessa luovat aivan vastustamattoman tanssikierteen afrobeatiinsä. Bändi jatkaa nigerialaisen Fela Kutin viitoittamalla tiellä: läntisen Afrikan irtonainen groove kohtaa James Brownin lihaksikkaan, itsetietoisen funkin ja jazzin rajoja rikkovan tunnevoiman. Rytmi on tiukka ja vakaa, saksofonit piiskaavat nuotteja kuin lyömäsoittimet, sähköpiano ja sähköurut rullaavat viehättävän vanhanaikaisesti ja hypnoottisen toistoinen laulu julistaa sanomaa kuin herätyskokouksessa. Mikä mainiointa, oppipojat ja -tytöt ovat jo ohittaneet mestarinsa; musiikin energia ei katoa funk-jumitukseen, vaan säilyttää voimansa esikuvaansa hallitummassa soitossa ja napakammassa kappalerakenteessa.

Terakaft: Akh Issudar

Tapsit

Malilaisen tuaregiblues-bändi Terakaftin esikoisalbumin nimi on jälkimmäinen puolisko sananparresta ”vesi on elämää, maito hengissä pysymistä”. Musiikki on siis yhteydessä Terakaftin viiden muusikon alkuperäiseen elinpiiriin Saharassa. Suomessa jo tuttu Tinariwen kuulostaa sangen samanlaiselta, mikä ei ole ihme sikäli, että Terakaftin kolmesta kitaristista kaksi soitti aiemmin Tinariwenissä. Vaikka laulujen muodot esilaulajan ja hänelle vastaavan kuoron vuorotteluineen ovat miltei identtisiä, Terakaftin soitto on yhtäältä vieläkin pelkistetympää – kolmen sähkö- ja yhden bassokitaran lisäksi muita soittimia ei ole – kuin emoyhtyeen, toisaalta kitaroille enemmän solistista tilaa antavaa. Suomalaiselta kuulijalta vaaditaan hiven kärsivällisyyttä näiden pelkistysten äärellä, mutta palkkiona voi huomata jääneensä koukkuun: tähän ei kyllästy millään.

La-33: Gozalo

Walboomers

Kolumbian pääkaupungista saapuu varsin iskevä kaksitoistahenkinen La-33, Sergio ja Santiago Mejían vuonna 2002 perustama perinnetietoinen salsaorkesteri. Nimi tulee bogotalaisesta kadusta, jonka varrella sijaitsevaan entiseen luostariin perustetussa taiteilijayhteisössä bändi syntyi. Yhtä hyvin nimen olisi voinut napata Manhattanilta, sillä Mejían veljekset vannovat ennen muuta Larry Harlow’n ja Charlie Palmierin kaltaisten newyorkilaisten muusikkojen nimeen. Tätä parempaa tanssimusiikkia ei olekaan.

Novalima: Coba Coba

Cumbancha

Perulainen Novalima ilmoittaa jo nimessään, että tässä on nyt sitten jotain uutta. Lähtökohtana on afroperulainen, aikanaan jopa kielletty, mutta sittemmin uuteen elämään lähtenyt musiikkiperinne. Novaliman nelihenkisen ydinryhmän ja kookkaan avustajajoukon panos perinteen uudistamiseen on teknon ja hip-hopin hengessä lähinnä metodinen ja teknologinen, eikä millään muotoa uusi sinänsä. Voi tietysti olla, ettei ohjelmoituja rytmejä ja muusikkojen etätyöskentelyä ole aiemmin sovellettu juuri tähän traditioon, mutta tutulta tulos kuulostaa. Itsessään kiintoisista elementeistä rakentuu hassusti osiaan vähäisempi kokonaisuus.

Ylläolevat bändit Maailma kylässä -festivaalilla Helsingissä 23.-24.5.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Banaani matkaa markettiin

WALTTERI KATAJAMÄKI

teema1.jpgParikymmenkiloiset banaanitertut siirtyvät kaapelia pitkin pakkausareenalle.

Roberto nostaa kaksikymmenkiloisen tertun olalleen ja vie sen kaapelille, jota pitkin terttu siirtyy pakkausasemalle. Kastelusprinklerit hyrräävät vieressä, kauempaa kuuluu vesipumpun hurina. Olemme ecuadorilaisessa El Guabon kylässä, reilun kaupan banaanien alkulähteellä, pienviljelijä Luís Luceron tilalla. Hedelmän pitkä matka Suomeen on juuri alkanut.

Helmikuun aurinko polttaa, pellolla on hikistä. Banaanikasvin valtavat lehdet estävät tuulen pääsyn plantaasille. Sadonkor-
juussa olevat työntekijät ovat suojautuneet aurinkoa ja hyttysiä vastaan pitkin hihoin, jaloissaan kumisaappaat.

Kymmenettuhannet ecuadorilaiset saavat elantonsa suoraan tai välillisesti banaaneista. Maan lounaisosassa sijaitsevassa El Oron provinssissa banaaninviljelys näkyy kaikkialla. Maanteitä matkatessa tuon tuosta ohi vilahtaa plantaasi, banaanin pakkausasema tai banaanilaatikoita pursuava rekka.

Erityisen paljon El Orossa on pienviljeli-jöitä. Luceron viiden hehtaarin pientilalla on viljelty banaania Ecuadorin banaanibuumin alusta asti 1940-luvun lopulta.

Reilulla kaupalla 
vakautta elämään

Pienviljelijöiden elämä El Orossa on haasteellista; juuri he ovat kärsineet eniten välikäsien maksamista alhaisista hinnoista. Moni viljelijä tuottaa viikoittain myyntiin vain muutaman laatikon banaania.

Reilun kaupan toiminnan alkaminen runsas kymmenen vuotta sitten kohensi alueen viljelijöiden elämää. ”Sitä ennen banaani piti myydä sille, joka suostui ostamaan. Hinta oli ostajan päätettävissä”, Lucero sanoo.

Vuonna 1997 neljätoista El Guabon pienviljelijää järjestäytyi ja myi hollantilaisen kansalaisjärjestön avulla ensimmäiset banaanilaatikot eurooppalaisille reilun kaupan markkinoille.

Runsaan kymmenen vuoden aikana Asoguabo-järjestön kasvu on ollut huimaa: lähes viidensadan tuottajan käsistä lähtee maailmalle viikoittain noin 40 000 banaanilaatikkoa.

El Guabon pienten banaanintuottajien järjestö on tätä nykyä maailman toiseksi suurin reilun kaupan banaanin tuottaja.

Tuottajien lisäksi reilu kauppa on tuonut vakautta myös banaanin leikkaajien ja pakkaajien elämään. Palkat ovat kilpailukykyiset ja järjestön vakuutus antaa perusturvan. Työntekijöillä on oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon järjestön terveysasemilla.

Lucero on erityisen tyytyväinen järjestön maksamiin pysyviin hintoihin ja sen tarjoamaan tekniseen tukeen. ”Olemme oppineet uudenlaisen työkulttuurin, joka kunnioittaa niin ympäristöä kuin työntekijöitäkin”.

Reilu kauppa tukee myös viljelijöitä kouluttamalla heitä kestävämpien viljelymenetelmien käyttöön. Tämän lisäksi Asoguabo tukee viljelijöiden ja plantaasityöläisten lasten koulunkäyntiä.

Pienviljelijän 
tulevaisuus uhattuna

Guabon tapaan reilun kaupan ideana oli alun perin tukea juuri pienviljelijöiden pääsyä markkinoille. Tätä nykyä reilu kauppa ei hyödytä enää ainoastaan pienviljelijöitä: sertifiointijärjestelmässä on mukana niin keskikokoisia tiloja kuin suuria plantaasejakin.

Reilun kaupan imagoa sotkee sekin, että myös jotkut monikansalliset yhtiöt markkinoivat sitä. Näin tekevät esimerkiksi Dole ja Chiquita.

Suomen reilun kaupan toiminnajohtaja Tuulia Syväsen mukaan myös isoja yhtiöitä tarvitaan reilussa kaupassa. Jotta kaikkein köyhimpiä viljelijöitä voidaan tukea, toimintaan tarvitaan kaikkia yrityksiä – pieniä, suuria ja keskikokoisia.

Markkinoiden jatkuvasti kovenevat laatu- ja määrävaatimukset vaikuttavat kuitenkin erityisesti pienviljelijöihin.

”Reilun kaupan tarkoituksena on sisällyttää, ei jättää ulkopuolelle. Tällä hetkellä suunta näyttää olevan juuri päinvastainen”, huomauttaa Asoguabon varapuheenjohtaja Leonardo Bravo.

Osa Asoguabon pienviljelijöistä on jo joutunut jättämään banaaninviljelyn. Reilu kauppa on joutunut tekemään kompromisseja pitääkseen markkinaosuutensa erityisesti Euroopassa. Asoguabokin on jättämässä kaikkein pienimmät viljelijät järjestön ulkopuolelle: yhtiön suurimman ostajamaan Sveitsin supermarketit vaativat jokaiselta tuottajalta vähintään 48 laatikkoa viikottain. Monet pienet tuottajat eivät pääse lähellekään tavoitetta.

Edellisen lisäksi reilun kaupan banaanin on kilpailtava myös hinnoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että tuottajalle maksettava hinta laatikkoa kohden on pysynyt jokseenkin samana jo lähes kymmenen vuotta. Samaan aikaan tuotantokustannukset ovat kohonneet. Kuten aiemminkin, pienimmät viljelijät ovat olleet haavoittuvimpia.

Bravo peräänkuuluttaakin viljelijöiden keskinäistä solidaarisuutta.

”Kaiken kokoisten viljelijöiden tulisi pitää yhtä. Reilun kaupan pitäisi tukea niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.”

Pitkä matka 
marketin tiskille

El Guabon pelloilta raakoina poimittujen, laatikkoihin pakattujen banaanien matka jatkuu rekalla muutaman kymmenen kilometrin päähän kohti Machalan kaupungin kupeessa sijaitsevaa Puerto Bolívarin satamaa. Satamassa hedelmät tarkastetaan. Niiden tulee täyttää reilun kaupan markkinoiden tiukat laatuvaatimukset.

Puerto Bolívarin banaanisataman kautta kulkee vuosittain noin kolmasosa Ecuadorin vientiin menevistä banaaneista, noin 80 miljoonaa kahdeksantoista kilon laatikkoa.

Matka Puerto Bolívarista Eurooppaan – useimmiten Rotterdamiin tai Hampuriin – kestää noin kaksi viikkoa. Pitkän merimatkan aikana banaanit pidetään viileässä, jotta ne eivät saavu Eurooppaan liian kypsinä.

Ennen kuin guabolaiset banaanit päätyvät kuluttajille, ne kypsytetään erityisissä kypsytysvarastoissa, joista ne kuljetetaan rekoilla myytäviksi ympäri Eurooppaa.

Suomi on Asoguabolle tärkeä myyntikohde. Vuonna 2008 suomalaiset söivät yli 8 miljoonaa kiloa reilun kaupan banaaneita. Toistaiseksi suuri osa banaaneista tulee vielä pienviljelijöiltä, mutta jos suuntaus jatkuu samanlaisena, on vaarana että pienviljelijät jäävät jälleen kerran markkinoiden ulkopuolelle.

Banaani

  • Puulta näyttävä kolmemetrinen banaani on ruohokasvi, jonka varresta 90 prosenttia on vettä. Yhdeksän kuukautta kasvaneen kasvin hedelmä on valmis leikattavaksi.
  • Kasvin historia sai alkunsa tuhansia vuosia sitten Intiassa. Amerikkaan se päätyi Afrikan kautta siirtomaaisäntien mukana 1500-luvulla.
  • 1800-luvun loppupuolella banaanista tuli suosittu jälkiruokahedelmä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.
  • Ecuador on ollut maailman suurin banaaninviejämaa vuodesta 1952.
  • Banaaninviljelyyn on liittynyt usein sosiaalisia ongelmia. Keski-Amerikan “banaanitasavalloissa” United Fruit Companyn ja muiden monikansallisten yhtiöiden on syytetty toimivan mielivaltaisesti turvatakseen omat etunsa.
  • Ecuadorissa ja Kolumbiassa suuret yhtiöt ovat huonossa maineessa ammattiliittojen nitistämisen ja lapsityövoiman takia. Niin ikään tuotannossa käytettävät verrattain suuret kemikaalimäärät ja alle tuotantokustannusten jäävät ostohinnat ovat vaikuttaneet kielteisesti hedelmän imagoon.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Vesi nielee Bangkokin

TIMO KURONEN

bangkok.jpg

Bangkokia halkova Chao Phraya -joki tulvii jo nyt joka sadekaudella.

Maa-alue, jolle 12 miljoonan asukkaan metropoli on rakennettu, on keskimäärin vain metrin merenpintaa korkeammalla. Vuodessa maa vajoaa pari senttiä ja merenpinta nousee kolme milliä. Ilmastonmuutos lisää sateita ja kaupungin läpi virtaavan joen tulvimista.

Kaupunki on Bangkok, eikä yhtälö näytä hyvältä. Thaimaan pääkaupunki saattaa olla pysyvästi veden alla jo parinkymmenen vuoden kuluttua, ennustaa kansallisen luonnononnettomuuksien varoituskeskuksen puhemies Smith Dharmasaroja. Sama mies varoitti tsunamin mahdollisuudesta Thaimaan länsirannikolla jo vuonna 1998, mutta silloin miestä ei otettu vakavasti.

Harva bangkokilainen välittää Dharmasarojan puheista nytkään. Kaupunki laajenee nopeasti naapurimaakuntien puolelle ja keskustaan nousee kalliita pilvenpiirtäjiä. Metroa on päätetty laajentaa uusilla linjoilla.

Suuret sijoitukset saattavat mennä hukkaan nopeasti, jos merenpinnan nousu nopeutuu ilmastonmuutoksen ja napajäätiköiden sulamisen vuoksi. Bangkok on kansainvälisen ilmastopaneelin mukaan yksi maailman uhanalaisimmista rannikkosuurkaupungeista.

Tai sitten Bangkokista voi tulla uudelleen Idän Venetsia, jossa liikutaan veneillä asuntotorneista toimistotorneihin ja kauppakeskuksiin. Bangkok oli tunnettu kanavaliikenteestään 1960-luvulle asti. Sen jälkeen useimmat vesireitit täytettiin maalla, ja kaupunkiliikenteessä alettiin suosia yksityisautoilua.

Sadekaudella Bangkokin kadut tulvivat jo nykyäänkin.

“Tuhannet pumput ehtivät nostaa veden viemäreistä kanaviin, jos sade jää alle 60 millimetriin tunnissa”, kertoo Thaimaan johtava ilmastotutkija Anond Snidwongs.

Rajuja ukkoskuuroja on keskimäärin kymmenen vuodessa. Vettä saattaa tulla taivaalta parissa tunnissa kolmannes siitä määrästä, joka Suomessa sataa vuodessa.

Kaupunkia halkova Chao Phraya -joki tulvii sadekauden lopulla loka-marraskuussa. Silloin Thaimaan pohjoisosista vetensä keräävä joki on ääriään myöten täynnä. Samaan aikaan merenpinta on korkeimmillaan.

Lokakuussa 2006 Thaimaan keinokasteluviranomaiset päättivät upottaa Bangkokin pohjoispuolella yli 200 000 hehtaaria riisipeltoja pariksi kuukaudeksi jokiveden alle, jotta pääkaupunki säästyisi. Kymmenet tuhannet viljelijät menettivät satonsa, mutta vesi työntyi silti syvälle rantakortteleihin.

Ilmastonmuutoksen on laskettu lisäävän sateita ja Chao Phrayan 
virtausta. Yläjuoksulle suunnitellut padot auttaisivat veden hallinnassa, mutta ne ovat paikallisten asukkaiden ja ympäristöväen hampaissa: tekoaltaiden alle jäisi viljelymaata ja tiikkimetsää.

Maa uppoaa, ranta katoaa

Snidwongsin mukaan Bangkokin maaperä vajoaa muutaman sentin vuodessa. Kaupunki on rakennettu liejun ja saven päälle. Vuosikymmeniä jatkunut pohjaveden pumppaus on painanut maanpinnan osissa kaupunkia jo merenpinnan alapuolelle.

Vuosituhannen alussa maa painui jopa kymmenen senttiä vuodessa, mutta vajoamisvauhti hiljeni, kun viranomaiset pakottivat tehtaat joko maksamaan pohjavedestä tai hankkimaan vetensä jokivettä käyttävältä vesilaitokselta.

Bangkokin keskustasta on matkaa Chao Phraya -joen suulle 15 kilometriä. Rannikolla meren aallot moukaroivat rantaa niin lujaa, että rantaviiva siirtyy sisämaahan 65 metriä vuodessa.

Thaimaanlahden rannikkoa suojasi ennen mangrovemetsikkö, mutta siitä suurin osa on hakattu joko puuhiilen polttamista varten tai katkarapuviljelmien alta.

Rannikolla sijaitsevasta Khun Samut Chiinin buddhalaistemppelistä on tullut ilmastotutkijoiden pyhiinvaelluskohde. Meri on saartanut temppelin kokonaan, ja sen ympärille on rakennettu lahjoitusvaroin suojamuuri.

Viimeisten 30 vuoden aikana ranta on paennut lähes kilometrin. Kyläläiset ovat joutuneet siirtämään talojaan, jotteivät ne jäisi veden alle. Merellä pilkottavat muinaisen sähkölinjan tolpat.

Tunkeille töitä

Meren pinnan nousu on huomattu myös läheisessä Ban Saklan kylässä, jossa eletään simpukoiden ja katkarapujen viljelyllä. Paalujen varaan rakennettuja taloja pyritään nostamaan ja kanavan varren suojamuuria korotetaan.

Toissa vuonna Ban Saklassa tehtiin historiaa, kun kylän temppeliä nostettiin kerralla 3,5 metriä. Luostarin apotti Atikarn Santhaanin mukaan nosto ei ollut helppo juttu.

“Noston tehnyt rakennusfirma käytti työhön sataa tunkkia ja temppelin alle valettiin uudet betonipaalut. Kaivutöiden yhteydessä temppelin alta löytyi noin 230 vuotta vanhoja Buddhan patsaita ja entisen temppelin jäänteitä.”

Temppelin 35 000 euroa maksaneen nostourakan kustansi valtio. Luostarin muiden rakennusten nostokustannukset jäivät sen sijaan kyläläisten ja lahjoittajien maksettavaksi.

Jos Bangkokin ja lähiseudun rakennuksia aletaan korottaa etenevän meren alta laajemminkin, tunkeille riittää tulevaisuudessa kysyntää.

Tulvavalli tarpeen

Bangkokin kaupunginisät olivat aktiivisia ilmastoasioissa, kun kaupunki isännöi kansainvälistä ilmastotutkijoiden kokousta pari vuotta sitten. Kaupungin kasvihuonekaasupäästöt laskettiin ja niiden vähentämiseksi laadittiin ohjelma.

Puolet 42 miljoonan tonnin vuotuisista hiilidioksidipäästöistä tulee liikenteestä, jossa kuluu 28 miljoonaa litraa bensiiniä ja dieseliä päivässä. Sähkönkäytöstä päästöjä tulee 15 miljoonaa tonnia vuodessa.

Vuoteen 2012 mennessä Bangkok pyrkii leikkaamaan päästöjään 15 prosentilla. Tarkoituksena on lisätä raideliikennettä, uusiutuvaa energiaa ja puuston määrää sekä tehostaa sähkönkäyttöä.

Uudisrakentamisessa ei sähkön säästöä kuitenkaan juuri ajatella. Pilvenpiirtäjien suuret lasiseinät eivät sovi trooppiseen ilmastoon, sanoo arkkitehti Atch Sreshthaputra. “Lasi päästää sisään paljon lämpöä, jota pitää torjua ilmastoinnilla.”

Smith Dharmasaroja vaatii isoja tekoja.

“Bangkok on Thaimaan sydän ja se on suojeltava. Kaupungin siirtämiseen ei ole riittävästi aikaa. Chao Phraya -joen varteen ja meren rantaan tarvitaan tulvavalli, joka nousee kolme metriä veden keskipinnan yläpuolelle.”

Yli kaksi miljardia euroa maksavan tulvaseinämän rakentamisesta ei olla vielä tehty päätöstä.

“Valitettavasti poliitikot eivät uskalla puhua kaukaisista asioista, sillä heidän tavoitteenaan on pysyä suosiossa seuraaviin vaaleihin asti. Koko kaupungin siirtoa ei kukaan lienee harkinnut”, Anond Snidwongs harmittelee.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Kamera käy

 

reppis.jpg

Kongolainen dokumentaristi Nadege Batou pyrkii ohjaajaksi maassa, jossa elokuvakulttuuri on vasta aluillaan.

”Kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä”, Chimamanda Ngozi Adichelle sanoo.

Kohtaus 1: hämminkiä Burkina Fason rajalla:

”Neiti hyvä. En voi päästää teitä maahan ilman viisumia.”

On varhainen maaliskuun aamu läntisessä Afrikassa, Beninin ja Burkina Fason rajalla. Raja-aseman katossa pyörii tuuletin. Uupuneen näköinen nainen katsoo univormuun pukeutunutta virkailijaa. Naisen sylissä on juliste, jonka kuvassa näkyvät hänen juhlavasti meikatut kasvonsa.

Nainen on tshadilainen laulaja Prinsessa Hosana, ja hänen on pian päästävä rajan yli.

Seuraavana päivänä Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa alkavat Fespaco-elokuvafestivaalit. Afrikan suurin säännöllisesti järjestettävä kulttuuritapahtuma herättää Sahelin laidalla sijaitsevan kaupungin joka toinen vuosi juhlahumuun. Elokuvien lisäksi humuun kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä keräävät avajaiset ja Burkina Fason presidentin Blaise Compaorén järjestämät yltäkylläiset kutsuvierasjuhlat.

Afrikkalaisten elokuvaihmisten lisäksi Ouagadougoun pölyiset kadut täyttyvät eurooppalaisista festivaalijärjestäjistä, elokuvatuottajista ja televisio-ohjelmien ostajista, kaukaisista kylistä matkanneista kaupustelijoista sekä tähteydestä uneksivista naisista ja miehistä.

”Minulla on konsertti huomenna, mutta ei rahaa viisumiin. Olen matkustanut neljä päivää”, Hosana sanoo ääni värähdellen. Annamme virkailijalle rahat ylimääräiseen viisumiin.

Kohtaus 2: kyynärpäätaktiikkaa kaaoksessa

”Ettekö tiedä kuka olen?”

Festivaalitoimiston käytävällä on tungos. Mr. Beanin näköinen espanjalaismies työntyy kimaltaviin asuihin pukeutuneiden afrikkalaisten ja löysissä puuvillavaatteissa hikoilevien eurooppalaisten ohi kyynärpäätaktiikalla.

Kaaosta rauhoittelee poliisi, jonka vyötäisillä roikkuu pamppu. Ihmiset ovat toimittajia, festivaalijärjestäjiä ja rahoittajia. Monet ovat odottaneet festivaalipassiaan useamman päivän.

”Tämä on katastrofi”, belgialainen festivaalijärjestäjä Bruno Bové sanoo. Hänen ja monen muun konkarikävijän mielestä järjestelyt eivät ole koskaan takkuilleet yhtä pahasti kuin nyt.

Kaaos sattuu ikävään aikaan: on Fespacon neljäkymmenvuotisjuhla. Teemana on ”Afrikkalainen elokuva, turismi ja kulttuurinen perintö”. Festivaalille toivotaan tavallistakin enemmän kansainvälistä näkyvyyttä, mutta toimittajat puhuvat kadonneista festivaalipasseista ja siitä, ettei esitysaikatauluja saa mistään. Uusi festivaalijohtaja on uudistanut järjestelyt läpikotaisin.

Afrikkalaisten elokuvantekijöiden vuon-na 1969 perustama festivaali nousi maailmanmaineeseen 1980-luvulla, kun Burkina Fason presidentti Thomas Sankara otti sen suojelukseensa. Sankaran mukaan luonnonvaroiltaan köyhässä maassa kulttuuri on raaka-aine, jota on vaalittava.

Sittemmin tapahtuma on saanut kansainvälisiä sponsoreita. Yksi heistä on jonossa etuileva espanjalainen televisiotuottaja. Hänen yrityksensä on ostanut festivaalikatalogista mainostilaa tuhansilla euroilla.

Yrityksen logon sijaan katalogissa näkyvät sähköpostilla lähetetyt ohjeet siitä, miten logo pitää painaa. Kiukkuista tuottajaa ei lohduta, että katalogi saadaan jakeluun vasta festivaalin viimeisenä päivänä.

Kohtaus 3: Nollywood rynnistää maailmankartalle

Aurinkolaseihin ja tummaan pukuun pukeutunut mies puhuu toimittajille hotelli Independencen uima-altaalla. Vieressä istuu kaksi kiiltäviin nahkakenkiin pukeutunutta hyvin pienikokoista miestä. Myös heidän silmiään peittävät aurinkolasit.

Iso mies on nigerialainen elokuvatuottaja Sonny Mcdon-W, joka on saapunut Burkina Fasoon osana kolmikymmenhenkistä nigerialaisdelegaatiota. He valitsevat ehdokkaita nigerialaisten jakamalle, mantereen laajuiselle elokuvapalkinnolle.

Pienet miehet ovat näyttelijät Osita Iheme ja Chinedu Ikedieze. He näyttävät ala-asteikäisiltä veljeksiltä, mutta kertovat olevansa aikuisia ja työtovereita, jotka tapasivat toisensa koekuvauksissa. He ovat opiskelleet näyttelemistä myös New Yorkissa valmistautuakseen loikkaamaan tarvittaessa Hollywoodiin.

Unelma Hollywoodista ei välttämättä ole tyhjästä temmattu. Nigerialaisissa nyrkkipajoissa alkunsa saanut, Nollywoodiksi kutsuttu elokuvateollisuus herättää yhä suurempaa kansainvälistä kiinnostusta.

Amatöörikameroilla yhdessä päivässä kuvatut elokuvat ovat levinneet afrikkalaisilla kaduilla, toreilla ja pienimmissä kylissä jo pitkään. Viime vuosina tekijät ovat panostaneet laadun parantamiseen, ja Nollywood-elokuvia viedään nyt Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

Kehityksessä alusta asti mukana ollut tuottaja Mcdon-W kertoo nigerialaisten torjuneen Hollywoodista tulleet yhteistyöyritykset. Elokuvateollisuudestaan ylpeät nigerialaiset ovat varuillaan, sillä he pelkäävät liian tiiviin yhteistyön tarkoittavan kontrollin menettämistä Hollywoodille. Näin kävisi, mikäli Nollywood-elokuvat tehtäisiin Hollywoodissa.

Nyt ulkomailla asuvat nigerialaiset ovat puuhaamassa Nollywoodin kehittämiseksi rahastoa. Siihen otettaisiin harkitusti mukaan ulkomaalaisia, mutta pääkontrolli säilyisi nigerialaisilla.

”Elokuvateollisuuden kehitys tarkoittaa, että afrikkalaisilla on vihdoin mahdollisuus puhua omasta puolestaan. Valloitamme maailman elokuvalla”, Mcdon-W sanoo.

Nigerialaisten elokuvapalkinnon yksi tarkoitus on yhdistää englannin- ja ranskankielisen Afrikan elokuvantekijöitä. Palkintokomitean toiminnanjohtaja Peace Anyiam-Osigwe painottaa tarvetta ylittää jännitteet taiteellisesti kunnianhimoisempana pidetyn ranskankielisen ja saippuasarjamaisena pidetyn englanninkielisen Afrikan elokuvakulttuurin välillä. ”Olemme ja tulemme olemaan yhtä.”

Kohtaus 4: mistä saisi afrikkalaista yleisöä?

Illalla esikaupungin pimeyttä rikkovat myyntikojujen tuikkuvalot. Muutama nuori mies harhailee rapistuneen betonimuurin ulkopuolella. Repaleiseen vanerilevyyn on kiinnitetty elokuvan mainosjuliste: Sembéne Ousmane. La Noir de… Muurien sisäpuolella leviävän katsomon ylle kaartuu tähtien pilkottama taivas. Valkokankaalle heijastuu mustavalkoinen elokuva senegalilaisesta naisesta, joka päätyy palvelijaksi valkoiseen perheeseen.

Ouagadougoun keskustan elokuvateatterit ovat kaikissa näytöksissä täynnä, mutta kaukana kaupungin ulkopuolella sijaitsevan teatterin valtavassa katsomossa on vain kourallinen yleisöä. Muurien ulkopuolelle jää ihmisiä, joille euron maksava pääsylippu on liian kallis.

Yksi festivaalin teemoista on kunnianosoitus kaksi vuotta sitten kuolleelle, Fespacon perustajiin kuuluneelle senegalilaiselle ohjaajalle Ousmane Sembénelle, jota kutsutaan afrikkalaisen elokuvan isäksi.

Sembéne aloitti uransa kirjailijana, mutta huomasi, että tavoittaa kirjoittamalla vain kotimaansa pienen, lukutaitoisen eliitin. Koska Sembéne halusi teostensa puhuttelevan laajaa afrikkalaista yleisöä, hän ryhtyi lähes neljäkymmentävuotiaana ohjaamaan elokuvia.

Sembéne kritisoi teoksissaan sekä Ranskan siirtomaahallintoa että Afrikan maiden itsenäistymisen jälkeisiä hallituksia. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa on vuonna 2004 valmistunut Moolaadé, joka on nähty Suomessakin. Se kertoo afrikkalaisen kylän naisista, jotka alkavat vastustaa tyttöjen ympärileikkausta.

Burkina Fasossa ohjaajamestarin muistoa kunnioitetaan patsaalla, joka on pystytetty Ouagadougoun keskustaan elokuvantekijöiden aukiolle. Mutta vaikka Sembéne toivoi elokuvilleen afrikkalaista yleisöä, ne ovat menestyneet parhaiten Euroopan festivaaleilla ja taide-elokuvia näyttävissä teattereissa.

”Afrikkalaisen elokuvan ongelma on levitys”, sanoo Bruno Bové. ”Kaikki haluavat tehdä elokuvia, mutta elokuvateatterit kuolevat. Vain Nigeriassa avataan uusia teattereita.”

Levitystä puidaan myös seminaarissa, jossa ranskalaiset televisiotuottajat keskustelevat afrikkalaisten tekijöiden kanssa. Ranskalaisista televisiokanavista erityisesti Arte ostaa afrikkalaista elokuvaa, mutta se ei ratkaise kotimaisen levityksen ongelmaa.

Tulevaisuuden vaihtoehtona esiin nousee myös internet. Lontoossa asuva, ghanalaissyntyinen tuottaja kertoo suunnittelemastaan mainosrahoitteisesta sivustosta, jonne elokuvantekijät saisivat ladata teoksiaan. Silloinkin elokuvat näkyisivät lähinnä eurooppalaiselle yleisölle, sillä Afrikan maiden internetyhteyksillä ei vielä pitkään aikaan katsella elokuvia.

Kohtaus 5: tarina tyhjästä 
kaivosta

Voimakkaasti ilmastoidussa salissa on kolkko valo ja muovituolit. Valkokankaan edessä seisoo nuori nainen, joka kertoo varmalla äänellä tulossa olevasta elokuvasta.

Nainen on Kongon Brazzavillestä kotoisin oleva dokumentaristi Nadege Batou, ja hän on Fespacossa etsimässä rahoitusta vesipulasta kertovalle dokumenttielokuvalle. Batou pyrkii ohjaajaksi maassa, jossa elokuvakulttuuri on vasta alullaan. Hän aloitti uransa toimittajana, ja säästi rahaa pieneen videokameraan. Sen avulla syntyi videoita kansalaisjärjestöille, ja nyt oman elokuvan alku.

Batou on festivaaleilla ensimmäistä kertaa ja maksaa matkan itse. Hän on tullut Ouagadougouhun bussilla ja yöpyy yhdessä kaupungin halvimmista hotelleista. Hän puhuu säteillen mahdollisuuksista, joita festivaali tarjoaa kontaktien luomiseen ja oppimiseen.

”Ihmiset ovat olleet ihania. Yksi poika antoi minulle puhelimen lainaksi, koska minulla ei ollut omaa. Toinen on vienyt mopolla ympäri kaupunkia.”

Sali pimenee. Valkokankaalle ilmestyvät lapset kantavat suuria, keltaisia muovikanistereita. He työntävät kanisterin vesihanan alle, mutta hanasta tippuu vain yksinäinen pisara. Tuntien kävelymatkan päässä oleva kaivo on tyhjä. Kamera heiluu ja äänestä saa tuskin selvää, mutta kerronnasta näkee, että ohjaajalla on lahjoja, vaikka tekniikka puuttuu.

Esityksen jälkeen Batoun ilme on toiveikas. ”Toivottavasti saan elokuvan viimeistelyyn rahaa. Tämä on yksi tarinoista, joita kukaan muu ei pysty kertomaan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Toivon varassa

”Eikö tuo vaivaa sinua?” ulkomainen turisti kysyi osoittaen liikennevalojen lähellä kerjäävää lasta.

Kyllä vaivaa! Väittelen jatkuvasti itseni kanssa siitä, luoko rupiani elämänikäisen kerjäläisen, täyttääkö se hänen mahansa päiväksi vai ruokkiiko se kerjäläismafiaa. Mutta liikennevalot eivät salli moista pohdintaa.

Onneksi elokuvat sallivat. Elokuvat herättävät keskustelua, pitävät ääntä. Slummien miljonääri kertoo mumbailaisesta pojasta, joka voittaa miljoonia visailuohjelmassa kärsittyään sitä ennen kovasta elämästä köyhyydessä.

Meitä intialaisia ei tietenkään tarvitse muistuttaa slummien todellisuudesta. Näemme joka päivä hökkelikyliä kiiltävien pilvenpiirtäjien varjossa. Köyhyys on kuin ikuinen avohaava, jonka hyväksymme vastentahtoisesti. Samalla ruokimme avuttomuuden, syyllisyyden, kiukun tai välinpitämättömyyden tunteita – riippuen siitä, miten iso taistelukenttä oma elämämme on.

Slummien miljonääri saa monet meistä hurraamaan, kyynikoista piittaamatta. Ei vain siksi, että elokuva toi Oscar-palkintoja ja huomiota intialaisten lahjakkuudelle. Elokuva kertoi, että kurjuudesta huolimatta elämästä voi selvitä. Elokuvassa esiintyvät slummilapset saivat tekijöiltä oman säätiön ja paremman koulutuksen.

Totta on sekin, että Mumbain katuja vaeltaa yksinään yhä satoja muita lapsia, kodittomina, prostituution uhkaamina, nälkäisten jengien hyväksikäyttäminä. Tarvitaan aikaa ja hyvää hallintoa, että heidät saadaan pois viemäreistä. Onneksi tai valitettavasti olemme oppineet luottamaan selviytyjien sitkeyteen – köyhillä ei juuri ole muitakaan vaihtoehtoja – ja toivoon.

Elokuva tarjosi juuri sitä: vähän toivoa. Ja huomiota. Katsojat länsimaissa reagoivat kurjuuteen pahoinvoinnilla. Brittiläinen mies kirjoitti Intian pääministerille ja kysyi, sokeutetaanko tai vammautetaanko lapsia todella kerjäämisen vuoksi. Juuri tämä tietoisuus voisi ehkä tuoda ratkaisuja ja vetää lapsia sentin tai pari ulos katuojasta.

Toivottavasti kuvat kärsimyksestä koskettavat yhä useampia ihmisiä ja vaivaavat heitä kunnes he tarttuvat toimeen. Toivottavasti se kääntää kylmän valon niiden ylle, jotka ovat vastuussa nykytilanteesta.

Muuttuuko slummilapsen elämä yhtäkkiä? Toimiiko elokuva hyvänä haltiakummina heiluttaen taikasauvaa ja pyyhkien kyyneleet pois? Ei.

Mutta se auttaa unelmoimaan. Se auttaa slummin lasta hylkäämään slummielämän luomat uskomukset siitä, ettei tietä ulos ole. Se auttaa näkemään töryn yli.

Ja koska ihmisluonto on mitä on, jos vain yksikin lapsi pääsee ylös, hän vetää mukaansa muita.

Mutta ensin toivon, että useampi kuin yksi ihminen tarttuu lapsen kurkottavaan käteen.

Kirjoittaja on Mumbaissa asuva 
intialainen runoilija ja aktivisti.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Kitaristi, valitse elämä!

Maailmanmatkaajana joutuu usein tilanteeseen, jossa käteen työnnetään kitara ja pyydetään esittämään jokin suomalainen laulu. Tilanne voi käydä kiusalliseksi, jos siihen ei ole varautunut.

Muutama vuosi sitten pääsin toimittajana vierailemaan Paraguayn maattomien maatyöläisten leirillä, jonka nämä uhkarohkeasti olivat pystyttäneet suurmaanomistajaeverstin tiluksille.

Käveltiin punasavisella maalla, kahlattiin tulvatasankojen yli, kuunneltiin vakavia puheita, syötiin keitettyä everstin lehmää. Sitten kaksi miestä kaivoi esiin kitaransa. He lauloivat korkealta, kovaa ja mollissa. Laulut kertoivat epätoivoisesta rakkaudesta.

Kun kitara tämän jälkeen ojennettiin minulle, iltanuotiokitaristin selkäydinreaktio oli vetäistä Juicen Syksyn sävel. Se missä “elämä on kuolemista” ja “jos itken niin itken muuten vaan”. Paraguaylaiset eivät tietenkään ymmärtäneet sanoja, mutta nyökkäilivät vakavina ja keskittyneinä.

Minulla kävi tuuri, sillä monesti Syksyn sävel on väärä valinta. Paraguayn maattomat ymmärsivät melankolian päälle, mutta useimmissa lämpimien maiden kulttuureissa juhlimiseen ei kuulu synkistely. Ja useimmat suomalaiset kappaleet ovat perin juurin synkkiä.

Muutaman kerran Espanjassa olen onnistunut saamaan juhlissa antikliimaksin perinteisillä kappalevalinnoilla. “Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain”, “ei haihdu tuska milloinkaan” ja niin pois päin. Katseet laskevat alas käärimään sätkiä, tytöt nuokkuvat ja jonkin tekosyyn varjolla poistutaan kohteliaasti huoneesta.

Mollivoittoisissa kappaleissa on sekin ongelma, että vaikka ne kuulostaisivat levyltä hienolta, b-luokan iltanuotiokitaristin tulkitsemina ne laahaavat ja kiekuvat.

Monet suomalaiset – useimmiten ensimmäisiä kertoja maailmalla matkaavat nuoret miehet – kuvittelevat olevansa hauskoja, kun vetäisevät juhlissa rehvakkaasti Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan. Tommi from Turmiola, you know, unemployment, booze, axe and family, he selittävät innoissaan. Ulkomaalaisten on vaikea ymmärtää, mitä hauskaa tai hienoa on perheväkivallassa ja alkoholismissa.

Onneksi löysin lopulta ratkaisun. Se on Irwinin Las Palmas. Alkuspiikkinä kannattaa kertoa, että yleensä suomalaiset laulut ovat synkkiä: niissä haikaillaan menetettyä nuoruutta, kadutaan nuorena tehtyjä virheitä ja odotetaan kuolemaa. Paitsi tässä laulussa, jossa kovasti työtä paiskinut suomalainen tulee onnelliseksi ostettuaan bungalowin Las Palmasista – ja rakastuttuaan tummasilmäiseen kanariansaarelaiseen. Tämä tarina on helpompi kääntää ulkomaankielelle kuin se, että “leivästä jää reikä leipojan käteen” tai “tienä on vain pitkospuut”.

Komorien saariin kuuluvalla Mayottella opettajapariskunnan juhlat olivat jo hieman väsähtäneet, kunnes espanjalainen Nacho-ystäväni vaati, että minun pitää esittää Las Palmas. Sitten vaan kitara käteen ja laulamaan: “Ooo, ooo, ooo Las Palmas, helmaas aina jään”. Kaikki soinnut ovat duurissa. Se saa ihmiset iloiselle mielelle. Menevissä kappaleissa ketään ei häiritse, vaikkei aivan nuotissa pysyisikään. Jo toisessa kertosäkeessä opettajat villiintyivät laulamaan mukana aina kun sanottiin “ooo Las Palmas” ja halusivat lopuksi kuulla kertosäkeen uudestaan ja uudestaan.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Asekauppaa ja kehitysyhteistyötä

Suomen kehitysmaihin suuntautuvasta asekaupasta on julkaistu nyt tilastotietoja ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen.

Ulkoasiainministeriö tiedotti Suomen ETYJ:n puheenjohtajuuskaudella pienasekampanjastaan. Tiedotteessaan se korosti laillisesta kaupasta laittomaan kauppaan päätyvien aseiden ”heikentävän turvallisuutta ja haittaavan sotien jälkeistä jälleenrakennustyötä” sekä olevan yhteydessä terrorismiin.

Suomen asekauppakumppaneihin kuuluu kuitenkin maita, joissa vallitsee sisäinen konflikti. Konflikteissa laillisia aseita päätyy helposti laittomiksi.

Kampanjaa edeltäneenä seitsemänä vuotena ministeriö antoi vientiluvan satojen miljoonien arvoisille puolustustarvikekaupoille, yli miljardille siviilikäyttöön tarkoitetulle patruunalle ja lähes miljoonalle aseelle. Myös kehitysmaihin.

Suomen suurin puolustustarvikekaupan kehitysmaa-asiakas oli Egypti. Suomi teki Egyptin kanssa kehitysyhteistyötä vuosina 1977-2007. Kauden kuuden viimeisen vuoden aikana Egyptille annettu virallinen kehitysapu oli lähes 27 miljoonaa euroa. Samalla ajanjaksolla maahan myytiin puolustustarvikkeita noin 10 miljoonalla.

Muita merkittäviä kehitysmaa-asiakkaita olivat Jordania, Turkki, Marokko ja Malesia. Puolustustarvikkeita vietiin kaikkiaan 20:een kehitysmaahan yhteensä noin 17 miljoonan euron arvosta. Se oli 4,2 prosenttia Suomen vuosien 2001-2007 koko kaupasta. Tiedot selviävät huhtikuussa julkaistusta Sadankomitean Suomen asekauppa -selvityksestä.

Mikä on eettisesti hyväksyttävää?

Valtaosa kehitysmaihin suuntautuvasta kaupallisesta puolustustarvikeviennistä suuntautui keskitulotason maihin. Vähiten kehittyneistä maista kaupallista vientiä oli ainoastaan Bangladeshiin ja Etiopiaan.

Sisäasianministeriön vientiluvan alaisia siviilikäyttöön tarkoitettuja aseita (16 763 kpl) on viety 18:aan kehitysmaahan sitten vuoden 1998. Patruunoita vietiin 23:een kehitysmaahan noin 20 miljoonaa kappaletta vuoden 2000 jälkeen. Niistä yli kaksi miljoonaa päätyi konflikteista kärsiviin Intiaan, Kolumbiaan ja Peruun.

Suomen asevientipolitiikka on tasapainoilua puolustus- ja kauppapolitiikan sekä kehitys- ja ihmisoikeuspolitiikan välillä. Nyt aseteollisuus ja vastaavat ministeriöt ovat valmistelemassa vienninedistämisstrategiaa. Luonnoksen mukaan kehitetään ”ulkoasiainministeriön virkamiesten aktiivista osallistumista puolustusteollisuuden kansainväliseen toimintaan. Asiaa painotetaan sotilasasiamiesten ja diplomaattien jatkokoulutuksessa”.

Asekauppaan ja kehitysyhteistyöhön käytetyt varat asetetaan usein vastakkain. Tämä ei kuitenkaan ole nollasummapeliä, jossa toiseen käytetyt varat ovat automaattisesti poissa toisesta. Enemmän kyse on siitä, mikä nähdään eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävänä.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Kulttuuripalat

Äidin perintö: vaiettu historia

Intialaistaustaisen, Nairobissa lapsuutensa viettäneen ja Yhdysvaltojen Oaklandiin päätyneen performanssitaiteilija Shailja Platelin elämä on täynnä kierrettä, jota määrittää paljolti siirtomaahistoria. Monologissaan Migritude: When Saris Speak Platel kietoutuu äidiltään perinnöksi saamiinsa sareihin ja luotaa brittiläisen imperiumin vaiennettuja tarinoita, naiskohtaloita.

Migritude on Platelin itsensä luoma termi, joka sisältää käsitteet migrant (maahanmuuttaja), attitude (asenne) ja negritude (tummuus). Platelin mukaan termi viittaa maahanmuuttajasukupolveen, joka ei tunne tarvetta vaieta suojellakseen itseään.

Useita palkintoja työstään saanut Platel puhuu siirtolaisen kokemuksesta täydellisellä brittiaksentilla. Hienostunut tyyli ja olemus haastavat kuulijan – joku saattaa kokea ne jopa vieraannuttavina. Kahdeksantoista sari-kankaan avulla Platel käsittelee toiseutta, purkaa osiin niitä siirtolaisen identiteetin piirteitä, jotka muuttuvat tai katoavat toisen kulttuurin dominonoivan vallan alla. AV.

Shailja Platel Maailma kylässä 
-festivaalilla Helsingissä 
la 23.5. klo 15.45, Mekong-lava.

Samosa suomalaistui

Millaiseksi muotoutuu uussuomalaisen ruokavalio kaukana entisestä kotimaasta? Mitä vanhasta jää jäljelle ja mitä uutta otetaan tilalle? Otetaanko mitään? Mitä syödään vaikkapa suomalais-vietnamilaisessa tai suomalais-somalialaisessa perheessä?

Keittokirjassa Sieltä missä pippuri kasvaa viisi pääkaupunkiseudulle päätynyttä uussuomalaista kutsuu keittiöönsä ja kertoo kokkailun lomassa tarinansa. Loistoidea! Syöminen jos mikä yhdistää ihmisiä.

Hoa, Marta, Yusuf, Irina ja Fatha edustavat Suomen suurimpia maahanmuuttajaryhmiä: vietnamilaisia, chileläisiä, kurdeja, venäläisiä ja somalialaisia. Heidän elämäntarinoidensa välityksellä päästään kurkkaamaan niin Suomen siirtolais- ja pakolaishistoriaa kuin maailmanpoliittisia tapahtumia.

Reseptien ja kunkin keittiön perusraaka-aineiden lisäksi kirja on mainio opas erilaisiin tapakulttuureihin. Niin ikään se listaa etniset ruokakaupat eri puolilta Suomea. Ilahduttava lisä on kirjan raikas kuvitus ja graafinen ilme, josta vastaavat Uzi Varon ja Sasha Huber Saarikko, uussuomalaisia hekin. AV.

Elina Huhta ja Anna Talasniemi (toim.): Sieltä missä pippuri kasvaa – löytöretkiä uussuomalaiseen 
keittiöön. Schildts.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Tilaa Maailman Kuvalehti