Ruotsi on kehitysyhteistyövaroillaan rahoittanut Afrikassa käytäviä sotia. Ei suoraan eikä tarkoituksella, mutta tyhmyyttään ja huolimattomuuttaan, kärjistää ruotsalainen pitkän linjan toimittaja Bengt Nilsson. Häneltä ilmestyi viime kesänä kirja Sveriges afrikanska krig (Ruotsin afrikkalainen sota).

Nilssonin mukaan ruotsalaisapua on valunut tukemaan sotatoimia ainakin neljässä maassa: Etiopiassa, Liberiassa, Ugandassa ja Sudanissa. Samalla Ruotsin tuki on pönkittänyt maiden valtaapitäviä, ja sitä kautta rapauttanut maiden demokratioita.

Väitteet ovat kovia ja yllättäviä. Ruotsia kun pidetään kehitysyhteistyön mallimaana.

Laajalevikkisen New African -aikakauslehden tammikuun numerossa kirjaa perattiin kolmen sivun verran ja toivottiin sen kääntämistä kielille, joita Afrikassakin ymmärretään.

Nilsson kirjoittaa paljon fungibility-käsitteestä. Termi on tavallinen kehitysyhteistyötä käsittelevässä tutkimuksessa, mutta sille ei ole vakiintunutta suomennosta. Fungibility voisi kääntyä vaikka ’siirtyvyydeksi’, ehdottaa kehitysmaatutkimuksen professori Juhani Koponen Helsingin yliopistosta.

Perusväite kuuluu seuraavasti: Jos maa X saa ulkomaista tukea koulutusta varten vaikkapa miljoona euroa, se voi siirtää budjettinsa ”omia” koulurahoja muuhun tarkoitukseen samaisen miljoonan edestä. Maa voi hankkia summalla vaikka aseita. Näin kehitysapu mahdollistaa sotaan varustautumisen.

”Kritiikki perustuu ajatukseen, että rahat todella olisi alunperin käytetty koulutukseen. Sitähän me emme voi tietää. Joissakin tapauksissa rahat olisi saatettu käyttää aseisiin joka tapauksessa. Tässä on pieni looginen virhe. Mutta ilman muuta on mahdollista, että näinkin käy”, Koponen sanoo.

Nilsson on neljän maan esimerkin perusteella valmis pistämään koko kehitysapu-koneiston remonttiin.

”Onhan se ihan sallittua perehtyä vain yhteen puoleen asiasta. Koko kuvaa siitä ei tietenkään saa. Toisenlaiseksi esimerkiksi voisi ottaa Tansanian, joka on rauhallinen ja vakaa yhteiskunta. Yhtä lailla voisi argumentoida, että se on rauhallinen nimenomaan sen takia, että siellä on kehitysavun myötä ollut niin paljon resursseja, ettei niistä ole tarvinnut sotia”, Koponen sanoo.

Velat anteeksi vaalien alla

Vaikka Nilsson kulkee kirjassaan Afrikassa, pääosassa ovat ruotsalaiset: kenttätyöntekijät, päättäjät ja Nilsson itse. Teos on suunnattu ruotsalaiselle yleisölle. Siitä käytiin Ruotsissa jonkun verran keskustelua sen ilmestyttyä, mutta aiheen kärjekkyyteen nähden keskustelu jäi melko vähäiseksi.

Kustantaja Timbro on ajatushautomo, joka on arvomaailmaltaan oikeistolainen. Kirjaa onkin ruotsalaisessa keskustelussa pidetty osin puoluepoliittisena, osin yrityksenä vaikuttaa maan kehityspoliittiseen linjaan.

Kritiikin kovin kärki kohdistuu Sidaan, joka vastaa Ruotsin kehitysavun toteutuksesta.

Eniten Nilsson käsittelee Etiopiaa, jota Ruotsi on tukenut jo pitkään. ”Johtipa maata keisari, stalinisti tai entinen sissijohtaja, Ruotsin rahallinen tuki jatkuu”, Nilsson kirjoittaa.

Nilsson syyttää Ruotsia monista erheistä Etiopian suhteen. Yksi tuoreimmista – ja suurimmista – olivat velkahelpotukset vuoden 2005 vaalien alla. Ruotsi ilmoitti kolme viikkoa ennen vaaleja antavansa anteeksi 127 miljoonan kruunun edestä Etiopian velkoja. Silloisella kurssilla summa vastasi 14 miljoonaa euroa.

”Velkahelpotusten ajoitus oli pahin mahdollinen”, Nilsson kirjoittaa. Ilmoituksen ajoittaminen juuri vaalien alle teki siitä valtapuolueen vaaliaseen. Juuri sehän oli velkahelpotukset maalle onnistunut neuvottelemaan. Vaikka oppositio oli kasvattanut suosiotaan, valta pysyi niukasti valtapuo-
lueen käsissä.

Demokratia ja reilu mahdollisuus

Poliittinen asema ja virka ovat monessa maassa pääsylippu valtaan ja vaurauteen. Siitä asemasta ei hevin luovuta.

”Onhan meilläkin nähty, kuinka vaikeaa vallasta luopuminen voi olla. Kehitysmaissa se on vielä vaikeampaa. Usein kehitysmaiden puolueet ovat vallankahmimis-mekanismeja, jotka valtaan päästyään hyödyntävät niitä resursseja, joita on tarjolla”, Koponen sanoo.

Kysymystä ulkomaisen rahoituksen vaikutuksesta maiden sisäisen politiikkaan on pohdittu kehitysyhteistyön parissa paljon.

”Avunantajat tuntevat kyllä asian ja yrittävät kehittää erilaisia vastavoimia. Tuetaan rakenteita, joissa muutkin poliittiset voimat voivat toimia, kuten kansalaisjärjestöjä.”

Länsimaissa toimivan demokratian merkkeinä pidetään säännöllisiä monipuoluevaaleja. Koposen mielestä näkökulma yksinkertaistaa liikaa.

”Demokratia on ennen kaikkea sitä, että yksittäisillä ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Olen seurannut Afrikan tilannetta yli 40 vuotta, enkä ole ihan vakuuttunut siitä, että monipuoluevaalit olisivat välttämättä aina paras tapa ajaa demokratiaa. Valitettavasti muutakaan toimivaa mallia ei ole”, Koponen pohtii.

Monipuoluedemokratiassa erityisen hyvää on sananvapaus. Sen myötä keskusteluun nousee useita näkökantoja ja vaihtoehtoja.

Kansallisvaltiosta tuskin päästään eroon, ja valtion sisällä tarvitaan osallistumisen mekanismeja, Koponen muistuttaa. Vaaleja parempia tapoja ei oikein ole vielä keksitty, mutta eivät vaalitkaan ole ongelmattomia.

”Kenian tapaus on aika pelottava. Poliittisen mobilisaation rajat kulkevat etnisiä linjoja pitkin. Vaalit tarjoavat mahdollisuuden lietsoa eroja entisestään”, Koponen sanoo.

Professori kaipaisi puoluelaitoksen uudistusta.

”Tärkeintä on demokratiaa ylläpitävien rakenteiden tukeminen. Sitä, että maassa on reilun pelin mahdollistavia rakenteita kuten riippumaton ja aktiivinen media ja toimiva oikeuslaitos”, Juhani Koponen sanoo.

Sellaisessa maassa on vapaus olla eri mieltä, ja Nilssonin tapaan: vapaus nähdä Ruotsi Afrikan sotien rahoittajana.

Kommentti: Kaikkitietäjien Afrikka

Monilla on mielipide Afrikasta, ja siitä miten maanosaa parhaiten tulisi tukea. Yksien mukaan avain on yksityinen sektori, toisten mukaan valtio ja demokratia. Monien mielestä kaikki on turhaa, sillä rahat valuvat vain poliitikkojen taskuihin.

Afrikan demokratia onkin yksi internetin nimettömien pauhaajien lempiaiheista.

Harvoin kuulemme afrikkalaisten omia kokemuksia demokratiasta ja vapaudesta, haaveita siitä että saisi olla rauhassa ja ajatella mitä huvittaa. Me kai tiedämme niistä liian vähän, kun kuuntelemme lähinnä itseriittoisia länsimaalaisia asiantuntijoita.

Sanasodassa pesuveden mukana lentää todellisuus, jossa yksityinen ja julkinen sulautuvat toisiinsa, kun suurimmat bisnesmiehet ovat ministereitä ja presidenttejä.

Afrikka, jossa on vaikeaa saada töitä, jos ei ole puolueen jäsenkirjaa, ja Afrikka, jossa tulee kiusatuksi työpaikalla, mikäli peukalo ei ole vaalipäivän jälkeen punainen velvollisuuksien hoitamisesta. Afrikka, jonka talous kasvaa edelleen, vaikka muualla on lama. Afrikka, jonka köyhät maalaiset pysyvät köyhinä. Markkinatalouden ja yritysanarkian Afrikka. Ja tietysti se Afrikka, jossa on 53 valtiota, 922 miljoonaa ihmistä ja yli 1000 kieltä.

Täällä Mosambikissa on käytännössä maanpetos kannattaa oppositiota. Maan johdossa on edelleen joukkio, joka on ajanut kolonialistit takaisin Eurooppaan ja käynyt sittemmin veristä sisällissotaa apartheidia ja sen hännystelijöitä vastaan.

Nyt vaalivuonna opettajat patistetaan vaalityöhön ja virkamiehet juoksevat puolueen asioilla. Oppositiota johtaa pilkattu sotilas, jonka epäillään olevan valtapuolueen palkkalistoilla, sillä surkea oppositio on vallanpitäjän paras ystävä. Demokratia on vanhoille sotaratsuille taistelukentän jatke, yksityinen sektori heidän käsikassansa. Ja kansa pelkää heitä kuollakseen.

Minun mielestäni demokratian hengessä afrikkalaisten pitäisi itse saada puhua enemmän puolestaan ja päättää asioistaan, mutta minä olenkin vain yksi kaikkitietävä turpa muiden länsimaisten joukossa. Mosambikilaisen kollegani mielestä maassa pitäisi olla vain kaksi puoluetta, joiden välillä valta vaihtuisi kahdeksan vuoden välein ilman vaaleja. Hän onkin valtapeliin turhautunut afrikkalainen, jonka taskussa on väkisin sinne sullottu jäsenkirja.

Esa Salminen

Kirjoittaja työskentelee Mosambikissa Kepan tiedottajana.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009