Joulukuussa katsoin tv:stä kaksikin esittelyä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneesta J. M. G. Le Cléziosta. Palkittu on sattumoisin vanha rakkauteni. Törmäsin Le Clé­zioon lukioikäisenä Mirja Bolgárin kirjassa Rinnakkaiseloa, ja etsin käsiini hänen varhaiset modernistiset teoksensa. Vielä enemmän minua ovat miellyttäneet hänen myöhemmät romaaninsa.

Kuunnellessani Le Cléziota televisiossa tunsin iloa siitä, että kirjailija sai kertoa suurelle yleisölle punnittuja ajatuksiaan vieraiden kulttuurien ymmärtämisen tarpeellisuudesta.

Le Clézion tottumus katsoa toisin nousee hänen elämänhistoriastaan. Hänen bretagnelainen sukunsa siirtyi 1700-luvulla Mauritiukselle, hän on kasvanut ja opiskellut Ranskassa ja Englannissa ja oleskellut Afrikassa ja Koreas­sa. Hän asuu enimmäkseen Yhdysvalloissa, mutta pitää aitona kotimaanaan Mauritiusta, jonka väestö koostuu ranskalaisten lisäksi intialaisista, afrikkalaisista ja kiinalaisista. Hänen vaimonsa on marokkolainen.

Le Clézion puheet saivat minut jälleen kerran ihmettelemään länsimaisten ihmisten sokeutta ja itsekeskeisyyttä. Jo sana ”löytöretket” vihjaa, että löydetty olisi ollut hukassa kunnes valkoinen valloittaja on nähnyt sen. Samalla kun alkuperäisiä asukkaita on nimitetty villeiksi, heidän ja heidän luontonsa ja eläimistönsä kimppuun on käyty raakalaismaisella ahneudella ja säälimättömyydellä. He ovat olleet vieraiden aseiden, tapojen ja tautien edessä yhtä avuttomia kuin dodo, lentokyvytön lintu, joka hävisi Le Clézion kotisaarelta eurooppalaisten tulon myötä.

Luin jokin aika sitten artikkelin Tasmaniasta matkailukohteena. Siinä sivuttiin 1800-luvulla saapuneiden englantilaisten luonnolle aiheuttamaa tuhoa, mutta saaren alkuperäisistä asukkaista vaiettiin. Ehkä siksi, ettei heitä enää ole. Tai siksi, ettei turisti nauttisi lomastaan, jos tietäisi, että heidät tapettiin sukupuuttoon lyhyessä ajassa. Tasmanialaisten silpominen ja elävältä polttaminen näytti tuottavan valloittajille suurta huvia. Eiväthän uhrit olleet ihmisiä, ajateltiin silloin.

Nykyään osaamme onneksi vaihtaa puolta. Mutta täyttä tasapuolisuutta emme ole oppineet. Pidämme yhä itseämme mittapuuna. Odotamme, että muiden pitäisi omaksua meidän teknologia- ja edistysuskomme, elämänrytmimme ja arvomme – tai arvottomuutemme.

Siksi toivon, että Le Clézio sai joulun aikaan mahdollisimman monta kuulijaa. Hän todistaa, että on mahdollista nähdä toisin, tunnistaa vieras läheisekseen ja tuntea koko maailma kodikseen.

Kirjoittaja on tutkija ja kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009