Jenni Gästgivar
Tässä orpokodin koulurakennuksen luokkahuoneessa Michael Masenpela opiskeli seitsemän vuoden ajan.
Michael Mulape Masenpela, 20, istuu autossa hiljaisena. Edellispäivänä tuli juhlittua kavereiden kanssa turhan myöhään, eikä kuoppainen tie paranna oloa. Se johtaa sambialaiseen orpokotiin Children’s Towniin – Michaelin entiseen kotiin.
Suomessa Michael olisi tavallinen nuori. Farkkuihin, rentoon kauluspaitaan ja tennareihin pukeutunut poika, joka käy lukiota, hengailee kavereiden kanssa ja kuuntelee hiphopia.
Sambiassa Michael kuuluu sekä vähemmistöön että enemmistöön: Vain pieni osa sambialaista pääsee lukioon asti. Toisaalta Michael on tyypillinen sambialainen nuori, joka kävelee kouluun, koska varaa 50 sentin bussilippuun ei ole. Hän asuu Lusakan slummissa talossa, ilman sähköä tai juoksevaa vettä.
Tarvitaan paljon hyvää onnea, että varaton orpolapsi voi jatkaa koulunkäyntiään peruskoulun jälkeen. Useimmat sambialaiset lukiolaiset ovat varakkaista perheistä, jotka asuvat suurten kaupunkien läheisyydessä.
Michael on yksi Sambian orvoista, joita on arvioiden mukaan yli miljoona. Isä kuoli ennen poikansa syntymää. Äidinkin kuoltua Michael ja isoveli muuttivat tätinsä luokse. Pojat eivät käyneet koulua eikä tädillä ollut varaa elättää heitä. Lopulta isoveli karkasi ja päätyi kadulle. Michael oli onnekkaampi saadessaan asuinpaikan orpokodista kymmenvuotiaana.
Kolme vuotta sitten Michaelin elämä sai uuden käänteen, kun orpokotiin saapunut ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä huomasi Michaelin lahjakkuuden. Hän ilmoitti Michaelin tasokkaaseen lukioon Lusakaan ja maksoi pojan kaikki koulumaksut.
Jälleennäkemisen riemua
Olemme tehneet matkaa Children’s Towniin koko viikonlopun. Michael tarjoutui hankkimaan kyydin. Ensimmäinen kyyti lähti ennen aikojaan, toinen osoittautui huijaukseksi. Vasta kolmannella yrittämällä onnisti.
Children’s Townin koulurakennus on ränsistynyt, kolkko kuin vankila. Keskeneräinen seinämaalaus kertoo, että lapset yrittävät piristää karua ympäristöään. Elinolosuhteet ovat alkeelliset: keittiötä ei ole, ruoka valmistetaan nuotiolla. Lapsilla on käytössään vaatimattomat ulkovessat.
Sambian lippu liehuu autiolla pihalla. Ihmisiä ei näy missään, sillä on sunnuntai, viikon ainoa vapaapäivä. Mutta pikku hiljaa lapsia alkaa valua paikalle.
”Michael! Mitä äijä?”
”Miten sä pääsit tänne?”
”Miksi sä et ole soittanut?”
”Voinko mä tulla sun mukaan Lusakaan?”
Vanhat kaverit ovat hetkessä piirittäneet hämmentyneen näköisen Michaelin. 18-vuotias Marshall Mudenda tarttuu Michaelia kädestä eikä tahdo päästää irti. Jälleennäkeminen saa pojan vuorotellen itkemään ja nauramaan. Sen sijaan 19-vuotias Queen Mutale kohtaa vanhan ystävänsä hieman eri tavalla.
”Michael oli aina ärsyttämässä. Hyvä vaan, että pääsimme hänestä eroon”, Queen sanoo ja tönäisee vanhaa riitapukaria.
Ystävykset kinastelevat aikansa ja halaavat lopuksi pitkään. Sekä Queen että Marshall haaveilevat muuttavansa myös Lusakaan. Marshall haluaa opiskella journalismia, Queen sosiaalityötä.
Hyvä yhteishenki
Ystävät näyttävät entiselle asukille paikkoja. Moni asia on säilynyt ennallaan, kuten se, että sunnuntai on pyykkipäivä. Nyrkkipyykki pestään pihalla pienissä muovisangoissa. Tulevaksi kouluviikoksi on saatava puhtaat farkut ja t-paita.
Michaelin entinen huone ei ole juuri muuttunut. Huoneessa nykyisin asuva David Sandala on koristellut seinät sanomalehtipaperilla ja julisteilla, joissa keikistelevät amerikkalaistähdet Rihanna ja Beyoncé.
Nykyisin vanhemmat lapset pitävät pienempien puolia. Aina niin ei ole ollut.
”Alussa oli rankkaa. Olin pienikokoinen ja ujo. En osannut puhua nyanjaa, kuten muut lapset”, Michael kertoo.
Alex ja Francis ryhtyivät puolustamaan Michaelia ja kiusaajat jättivät hänet rauhaan. Pian hän oppi uuden kielen, lukemaan ja kirjoittamaan.
Tulevaisuuden toivo?
Yläasteen alkaessa Michael oli yksi orpokodin lupauksista. Koulu sujui hyvin, samoin jalkapallo.
”Michael erottui muista oppilaistani. Hän oli lahjakkain ja luotettavin”, opettaja Ali Zulu sanoo.
Jotain kuitenkin tapahtui lahjakkaalle pojalle Lusakasta. Michaelin piti valmistua lukiosta viime syksynä. Pojan opintoja tukenut nainen maksoi loppukokeen ja päätti matkustaa yllätysvierailulle Sambiaan Michaelin valmistumisjuhlaan.
Perille päästyään hänelle selvisi, ettei juhlia järjestetä: Michael ei koskaan päässyt loppukokeeseen. Poika itse kertoo maksaneensa loppukokeen, mutta hänen nimeään ei kuulemma merkattu rekisteriin. Koska nimeä ei ollut oppilasrekisterissä, hän ei voinut osallistua kokeeseen ja joutui siten kertaamaan viimeisen luokan.
Michaelia tukenut vapaaehtoistyöntekijä päätti kuitenkin luottaa vielä häneen ja rahoittaa neljännenkin vuoden, jotta poika pääsisi uudelleen kokeeseen.
Nyt Michael käy koulussa ”aina, kun jaksaa”. Samojen asioiden kertaaminen on kuulemma tylsää ja turhaa, joten koulussa ei ole järkeä notkua joka päivä.
Haaveet kohtaavat todellisuuden
Michael kertoo kavereilleen Children´s Townissa, millaista elämä oli aluksi Lusakassa. Hän oli odottanut, että elämä muuttuisi hetkessä paremmaksi. Hän muutti isoveljensä luo asumaan, mikä ei ollut lopulta hyvä ratkaisu.
”Olemme eläneet hyvin erilaista elämää veljeni kanssa. Meillä on aivan eri intressit.”
Michael seurasi sivusta, kun veli eli villiä nuoruutta Lusakan yössä. Kun isoveli vihdoin perusti perheen, Michaelin oli aika muuttaa pois tieltä. Uusi koti löytyi slummissa asuvan tädin luota.
Lingela Mwangalan kahden huoneen asunnossa eli Michaelin lisäksi viisi ihmistä.
Nykyisin Michael asuu välillä tätinsä, välillä ystäviensä luona. Tädin koti on turvapaikka, jonne voi aina palata.
Children’s Townia hän kaipaa.
”Olen kiitollinen Children’s Townille. Opin lukemaan, kirjoittamaan ja elämään aikataulujen mukaan. Ja mikä tärkeintä: sain perheen, jonka olin menettänyt.”
Katulapsista itsenäisiksi aikuisiksi
Lapset tulevat orpokotiin usein suoraan pääkaupunki Lusakan kaduilta. Orpokodissa aluksi rauhattomille ja aggressiivisillekin lapsille opetetaan arkielämän taitoja: ruuanlaittoa, eläinten hoitoa, viljelyä. Ohjaajat ja opettajat laativat asukkaille tiukat säännöt ja aikataulut.
”Rutiinien ohella tavoitteena on opettaa lapsille kiintymyssuhteen luomista. Kun nämä taidot on opittu, nuorten on aika muuttaa omilleen”, Ali Zulu sanoo.
Omilleen muuttamisen luulisi olevan vapauttavaa tiukkojen sääntöjen jälkeen. Michaelille muutto Children’s Townista merkitsi kuitenkin vapauden loppumista. ”Lusakassa asuminen on kallista. Välimatkat ovat pitkiä. Pimeällä on turvatonta, mikä rajoittaa liikkumista. Lisäksi kilpailu ja paineet menestyä ovat kovia.”
Michaelin pitäisi valmistua lukiosta näinä päivinä. Soitan hänelle kysyäkseni, miten loppukoe meni.
”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Yrittäkää myöhemmin uudelleen”, vastaaja kertoo.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.