NADER DAOUD
Leila Khaledista tuli terroristi isänsä kannustuksesta. Isä halusi naisten ja miesten olevan tasa-arvoisia myös taistelussa.
Minihameeseen ja jakkuun pukeutunut nuori nainen lähestyi Israelin lentoyhtiön tiskiä Amsterdamissa. Hänellä oli käsilaukussaan lippu New Yorkiin ja Hondurasin passi nimellä Maria Sanchez. Hän kulki käsi kädessä komean, siistiin pukuun sonnustautuneen miehen kanssa. Päivä oli 6. syyskuuta 1970, ja parivaljakon tehtävänä oli kaapata israelilaisen El Alin lento 219.
Turvallisuushenkilökunta tarkasti pariskunnan kolmesti, mutta he onnistuivat viemään koneeseen muutakin kuin tax free -tuliaisia. Kun kone oli ollut ilmassa 20 minuuttia, mies ryntäsi ohjaamon ovelle kädessään pistooli ja käsikranaatti. Hänen takanaan seurasi nainen kahden käsikranaatin kanssa.
Pariskunta oli PFLP:n eli Palestiinan vapautuksen kansanrintaman asialla. Heidän oli määrä kaapata kone ja nostaa palestiinalaisten asia koko maailman tietoisuuteen.
He eivät kuitenkaan päässeet ohjaamoon saakka. Koneen henkilökunta taltutti heidät laukaustenvaihdon jälkeen. Mies, 27-vuotias nicaragualais-amerikkalainen Patrick Arguello, sai kahakassa surmansa, mutta nainen, 26-vuotias Leila Khaled, selviytyi ruhjeilla.
Koska lento 219 oli tuolloin Britannian ilmatilassa, se laskeutui Lontoon Heathrow’n kentälle. Sieltä Khaled vietiin sairaalan kautta Lontoon Ealingin poliisiasemalle, jossa hänestä tuli hetkessä median mielenkiinnon kohde.
Khaled oli nuori, kaunis ja ennen kaikkea tulenpalavan vallankumouksellinen. Hän oli myös rikkonut tabun, jonka mukaan vain miehet voivat osallistua uhkarohkeisiin, väkivaltaisiin tekoihin.
Poliittiseksi pelinappulaksi
Nykyään lähes eläkeikäinen Leila Khaled asuu Ammanissa, Jordaniassa. Hän avaa keskiluokkaisella alueella sijaitsevan talonsa metallisäleikköportin ja tervehtii vienosti hymyillen. Vaikka vuodet ovat tuoneet pyöreyttä, korkeat poskipäät ja vakavat silmät muistuttavat nuoruuden kuvista.
Khaled ohjaa istumaan tyypilliseen arabialaiseen vastaanottohuoneeseen, jonka seiniä koristavat palestiinalaiset ristipistotaulut. Edelleen vahvasta poliittisesta vakaumuksesta muistuttavat Palestiinan vapautuksen kansanrintaman edesmenneiden johtohahmojen valokuvat. Vastapainona nurkkapöydällä seisovat kuvat Khaledista ja tämän lääkärimiehestä Fayez Rashid Hilalista sekä pariskunnan aikuisista pojista Badrista ja Basharista.
On vaikea kuvitella, että tämä hiljainen omakotitalo on vallankumoussymbolin koti; naisen, joka on inspiroinut muusikoita ja elokuvantekijöitä ja joka kuuluisassa kuvassa pitelee asetta luodista tehty sormus sormessaan. Nyt vasemman käden nimetöntä koristaa kultainen vihkisormus.
Khaled ei koskaan joutunut konekaappauksesta oikeuteen, vaan vietti vajaan kuukauden lontoolaisella poliisiasemalla tupakoiden, juoden mustaa kahvia ja lukien sanomalehtiä. Khaledista näet tuli konekaappausdraaman poliittinen pelinappula.
Samana päivänä, kun Khaledin kaappausyritys epäonnistui, PFLP onnistui kaappaamaan kolme muuta konetta. Ne pakotettiin laskeutumaan Jordaniaan. Yksi koneista oli brittiläinen, ja Khaled vaihdettiin brittipanttivankeihin, vaikka israelilaiset vaativatkin häntä käsiinsä.
Tilanne tuntuu vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa mahdottomalta.
Kutsumus voitti kivun
”En ollut ainoa nainen, joka osallistui taisteluun. Olimme valmiita millaiseen tehtävään tahansa. Oli suuri ilo ja kunnia, kun pyydettiin mukaan”, Khaled sanoo omaa rooliaan vähätellen.
Osallistuessaan lennon 219 kaappaukseen vuonna 1970 Khaled ei ollut untuvikko. Hän oli vuotta aiemmin osallistunut TWA-yhtiön koneen kaappaamiseen Roomasta Syyrian Damaskokseen.
Khaledia pidettiin Damaskoksessa pidätettynä 45 päivää, minkä jälkeen hän matkusti Libanoniin – kasvoleikkaukseen.
”Lääkäri ei tiennyt, kuka olin. Sanoin hänelle, että halusin leikkauksen, koska olin menossa naimisiin”, Khaled kertoo. Hymynväre viipyy hetken vakavilla kasvoilla.
Leikkauksen todellinen syy oli se, että Khaled valmistautui uuteen tehtävään. Hän ei halunnut, että hänet tunnistettaisiin Euroopan lentokentillä. Ensimmäinen leikkaus ei kuitenkaan onnistunut, vaan tarvittiin kaikkiaan kuusi kivuliasta operaatiota.
”Lopulta lääkäri sanoi: Mitä oikein teet itsellesi? Olet menossa naimisiin, mutta teet itsestäsi rumemman! En halua nähdä sinua enää ikinä!” Khaled muistelee huvittuneena. Hän sanoo, ettei kadu leikkausta, sillä ei ajatellut silloin ulkonäköään – kutsumus ja tehtävä olivat tärkeämpiä.
Poikatyttö tahtoo taistella
Leila Khaled syntyi Haifassa vuonna 1944. Hän on yksi noin 700 000 palestiinalaisesta, jotka pakenivat Israelin itsenäisyyssotaa vuosina 1947-49. Hän oli pakohetkellä 4-vuotias.
Kahdeksanlapsinen perhe päätyi aluksi Surin kaupunkiin Etelä-Libanoniin. ”Ensimmäiset 10 vuotta maanpaossa olivat todella vaikeita. Kun menimme kouluun, äitini katkaisi kynät kahteen osaan, koska meillä ei ollut varaa ostaa kaikille kyniä”, Khaled muistelee.
Lapsena Khaled oli poikamainen ja leikki ja tappeli usein poikien kanssa. Isoveli Muhammed oli Beirutissa mukana Arabien Kansallisessa Liikkeessä, jonka jatkumoa marxilainen PFLP-puolue on.
”Siskoni, muut veljeni ja minä liityimme mukaan liikkeeseen, jonka tavoitteena oli Palestiinan vapauttaminen ja pakolaisten paluuoikeus. Se oli meidän kaikkien unelmamme”, Khaled kertoo.
”Naiset halusivat osoittaa olevansa tasa-arvoisia myös taistelussa. Kulttuurissamme naiset eivät saaneet tehdä sitä, mitä halusivat, vaan sitä, mitä perheen miehet päättivät.”
Khaledin isä kuitenkin tuki tyttöjen toimia. Khaled kuuli kerran äitinsä puhuvan huolissaan isälle, että tyttäret liikkuivat ulkona puuhissa, joihin osallistui miehiä.
”Isäni vastasi: ’Kun jouduimme lähtemään Palestiinasta, myös naisten oli pakko lähteä. Siksi molempien tulee osallistua.’ ” Ilman isän hyväksyntää Khaledista ei olisi tullut terroristia.
Kun Israel vuoden 1967 sodassa miehitti Israelin palestiinalaisalueet eli Länsirannan ja Gazan, Libanonissa ja Jordaniassa sijaitsevat palestiinalaisten harjoitusleirit avautuivat myös naisille. Kun Khaled lopulta pääsi erikoisjoukkojen harjoitusleirille paneutumaan rynnäkkökiväärin saloihin, hän työskenteli samaan aikaan kauneussalongissa kampaajana – kerätäkseen rahaa puolueen vastarintatoiminnalle.
1970-luvulla ilmestyneessä muistelmateoksessaan Khaled kirjoittaa, että puolue halusi hänen tekevän työtä, josta hän ei nauttinut. Khaled kaipasi toimintaa.
Toive toteutui, kun hän siirtyi Jordanian Ammaniin. Se oli 1960-luvun loppuvuosina palestiinalaisen vastarintaliikkeen keskus, olihan Jordania vastaanottanut suurimman osan palestiinalaispakolaisista. PFLP:n käyntikortiksi tulivat nimenomaan näyttävät lentokonekaappaukset.
Palestiinalaismilitanttien vastarinta loppui vuoden 1970 Mustan syyskuun aikana, johon Khaledin viimeinen lentokonekaappauskin liittyi. Jordanian kuningas Hussein julisti maahan sotilasvallan estääkseen vallankaappausyritykset. Palestiinalaisten vapautusrintama PLO sekä palestiinalaismilitantit karkotettiin Jordaniasta.
Unelma elää yhä
Enää Khaled ei kannata PFLP:n väkivaltaisia keinoja palestiinalaisten asian edistämiseksi. Hän ei kuitenkaan kadu mitään.
”Käytimme kaappauksia saadaksemme maailman huomiota asiallemme. Enää en pidä tällaista toimintaa hyväksyttävänä, sillä saa päinvastoin kielteistä huomiota”, Khaled sanoo ja sytyttää savukkeen.
Kahdeksan vuotta viimeisen kaappauksen jälkeen Khaled, joka oli julistanut olevansa naimisissa vallankumouksen kanssa, päätti vakiintua.
”Tapasin mieheni Moskovassa, minne olin mennyt jatko-opiskelemaan vuonna 1978”, Khaled kertoo ja nyökkää pöydällä olevaan kehystettyyn valokuvaan, jossa pariskunta hymyilee lähekkäin.
Khaledin tavattua tulevan miehensä tie vei Libanonin kautta Syyriaan, uuteen elämänvaiheeseen. ”Synnytin siellä ensimmäisen lapseni Badrin. Elämäntyylistä tuli hyvin erilainen, piti löytää tasapaino äitinä ja vaimona, kotielämän ja työn välillä.”
Mutta voiko vallankumouksellinen jättää aatteensa ja ryhtyä kotiäidiksi?
Khaled ei voinut. Hän perusti Damaskoksessa palestiinalaisten naisten järjestön.
”Enimmäkseen toiminta oli sosiaalista, mutta mobilisoimme sitä kautta naisia mukaan taisteluun poliittisesti. Meillä oli lastentarhoja ja päiväkoteja, minne työssäkäyvät naiset saattoivat viedä lapsensa”, Khaled muistelee.
Khaledin aviomies sai vuonna 1992 töitä Jordaniasta. ”Täällä elämä on hyvin erilaista!” Khaled huudahtaa ja nauraa ensimmäistä kertaa haastattelun aikana. Hän on huvittunut, koska eläkeiän kynnyksellä häntä kuulemma vaivaa tekemisen puute.
”Täällä palestiinalaiset eivät saa toimia omissa järjestöissään. Siksi minulla on paljon aikaa lukea ja kirjoittaa”, hän sanoo vaisusti.
Maailmalla Khaled silti matkustaa yhä ja usein. Viisumiongelmista huolimatta hän on tuttu näky esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumeissa, ja hän johtaa myös palestiinalaispakolaisten paluuoikeutta vaativaa järjestöä.
Vaikka monet Lähi-idän rauhanprosessia seuraavat eivät usko, että palestiinalaiset saavat ikinä täyttä paluuoikeutta, Khaled ei ole luopunut unelmastaan. Hän uskoo vielä joskus näkevänsä lapsuutensa Haifan.
”Mikään ei ole mahdotonta” Khaled nauraa käheästi ja tumppaa savukkeen kristalliseen tuhkakuppiin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009