Muistan, kun matkustin pikkutyttönä paikallisjunalla Helsingistä 30 kilometriä pohjoiseen, Järvenpäähän. Se oli pisin matka – matka mummolaan. Ajattelin, että Järvenpään jälkeen alkaa suuri tuntematon, mustuus.

Koululaisena opin enemmän maailmasta, kartastakin. Koetin painaa mieleeni valtioita ja mantereita. Oli vaikea ottaa pallo omakseen.

Opin muistamaaan maapalloa kuvin: Sri Lanka on surullinen kyynel, Italia kiero saapas. Setä lähetti postikortteja Kenian villieläimistä; eno New Yorkin pilvenpiirtäjistä. Tarkistin maat karttakirjasta ja talletin kortit pahvilaatikkooon. Tiesin hyvinkin Grönlannin – sieltä tuli valkoisia postikortteja.

Kuukausi sitten kaivoin ala-asteen karttakirjan esiin. Entinen naapurini tuli Georgiasta kesälomalle Suomeen ja istuimme iltaa. Hän tarjosi georgialaista viinaa ja hilloa, mansikkaisen näköistä, mutta suolaista ja tahmeaa. Se oli hyvää vaalean leivän kanssa. Hän myös kertoi, että georgialaiset näyttävät italialaisilta ja puhuvat politiikasta.

Naapurini veikkasi, että Georgiassa räjähtää ennen syksyä. Räjähti seuraavana päivänä.

Puhuimme kaverien kanssa Georgian tilanteesta seuraavana yönä. Paljon voimakkaita näkemyksiä. Kysyin, tietääkö kukaan, missä Georgia sijaitsee.

Yksi veikkasi Mongolian perukoita, toinen ajatteli että Georgia on osavaltio Yhdysvalloissa. Kolmas osui lähemmäs: ”jossain Venäjästä etelään”. Neljäs yhdisti Mustaanmereen.

Maailmankartalla on paljon mustia aukkoja. Yleensä tapahtuu jotain pahaa, ja sitten muistamme. Toisaalta en ole varma, onko musta aukko sittenkin parempi kuin se, että saamme hippusen tietoa ja luomme kapean, virheellisen kuvan maasta tai kansasta.

Kaipaan Järvenpään-junaa ja sitä, että lapsena tietämättömyyden mustat aukot voi sanoa ääneen.

Sen enempää sotauutisointi kuin tahmea hillokaan ei nimittäin kerro tarpeeksi, jotta voisin sanoa tietäväni jotain Georgiasta. Ikävä kyllä, saatan silti osallistua keskusteluun ja esittää vahvan näkemyksen – mielikuvan tai koulun karttakirjan perusteella.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008