SUSAN VILLA
Algerian puolella pakolaisleireissä asuu noin 200 000 sahrawia.
Laayoune näyttää aluksi melko tavalliselta kaupungilta, mutta pikkuhiljaa näkymä alkaa saada säröjä. Epäluuloisia katseita, nopeasti maalattuja Marokon-vastaisia iskulauseita talojen seinillä. Pahannäköinen arpi naisen käsivarressa muistona mielenosoituksesta, kyyneleitä kesken puheensorinan. Kuiskattuja kehotuksia soittaa tiettyyn numeroon, vaivihkaa käteen sujautettuja pikkulappusia, joille on rustattuja sähköpostiosoitteita.
Ja jossain täällä on pahamaineinen vankila, Carcel negra, jonne on teljetty saharalaisia ihmisoikeuspuolustajia.
Miehitetty osa Länsi-Saharaa elää Marokon tiukassa otteessa. Viranomaiset eivät ole päästäneet alueelle vapaasti ihmisoikeustarkkailijoita tai toimittajia. Viime vuonna Laayounessa juttumatkalla ollut ruotsalainen toimittaja passitettiin vankilan kautta pois maasta.
Pääsen itse alueelle, koska matkaan viranomaisten hyväksymässä seurassa ja tapaan virallisesti hyväksyttäviä tahoja. Järjestely ei kuitenkaan estä kuulemasta myös toisenlaista totuutta, jota tihkuu viranomaisten ohi.
Toisenlaista totuutta voi myös lukea sivukaupalla ihmisoikeusjärjestöjen ja YK:n raporteista, jotka kertovat Länsi-Saharan kurjasta ihmisoikeustilanteesta. Ilmaisunvapautta ei ole, ja itsenäisyyttä ja Polisario-liikettä kannattavia vangitaan sekä pahoinpidellään herkästi. Jopa Laayounen kouluissa vartioivat poliisit, jotka tarkkailevat, etteivät lapset tee mitään Marokon-vastaista.
Lähtö millä tahansa tavalla
Suurin osa miehitysalueella elävistä sahraweista kannattaa alueen itsenäisyyttä. Etenkin nuoret ja koulutetut toivovat oman maan antavan työtä ja paremman tulevaisuuden.
”Tiedäthän, ettei meillä ole vapautta sanoa ja tehdä, mitä haluamme. Voin soittaa sinulle ja kertoa, mitä ajattelen”, kuiskii nuori opiskelija Abdullah, kun kyselen hänen ajatuksiaan itsenäisyydestä.
Marokon valtaa kannattavien mielestä nuoret ovat naiiveja uskoessaan Polisarioon ja siihen, että itsenäisyys parantaisi heidän elämäänsä.
”Ei Länsi-Saharalla ole mitään edellytyksiä toimia itsenäisenä valtiona. Tänne tarvitaan kyllä lisää työpaikkoja ja muita parannuksia, mutta niitä ei tuo itsenäisyys. Länsi-Sahara on aina ollut osa Marokkoa”, yksi vanhimmista sahrawien heimojohtajista Sheikh Mohamed Fadal toteaa painokkaasti.
Hän sanoo Polisarion antavan nuorille tukun tyhjiä lupauksia värvätessään heitä riveihinsä. Fadal ja muut heimojohtajat puhuvat näyttävästi ja vakuuttavasti, mutta Marokon uskotaan ohjailevan heidän mielipiteitään silkalla rahalla.
Puolueettomastikin ajateltuna itsenäisyyteen liittyy paljon ylimitoitettuja odotuksia, mutta selvää on, ettei nuorten halu muutokseen ja parempaan tulevaisuuteen ole kevyttä haihattelua. Odottaessaan Länsi-Saharan itsenäisyyttä monet nuoret haaveilevat lähtevänsä ulkomaille. Abdullahkin unelmoi Espanjasta tai Egyptistä.
Mieleen nousevat Tahar Ben Jelloun romaanin Lähtö sanat nuorista marokkolaisista: Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisu-neena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä… Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet.
Lähes joka yö joku nuori yrittää laittomasti ja henkensä kaupalla matkata meren yli Kanariansaarille.
Politiikan pelinappula
Elämä miehitetyssä Länsi-Saharassa ei ole helppoa, mutta sitä se ei ole myöskään Algerian puolella pakolaisleireillä asuville sahraweille. Neljässä leirissä noin 200 000 pakolaista elää lähes täysin kansainvälisen avun varassa. Muun muassa Suomi tukee heitä 300 000 eurolla YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n kautta.
Apua tarvittaisiin leireille paljon nykyistä enemmän. YK:ta ja EU:ta on syytetty siitä, että ne käyttävät apua poliittisesti hyväkseen. Kritiikin mukaan apuhanaa sopivasti vuoroin avaamalla ja sulkemalla sahrawien toivotaan luopuvan itsenäisyystoiveista. Toisaalta kansainvälisen avun on myös syytetty tukevan ensisijassa Polisarion johtoa, sillä itsenäisyysliikkeen sanotaan vievän suuren osan avusta ja jakavan pakolaisille vain rippeet.
Länsi-Saharan tilannetta käsitellään usein vain humanitaarisena ongelmana, vaikka taustalla ovat suuret poliittiset ja taloudelliset intressit. Pelaajia Länsi-Saharassa riittää. Vaikka Länsi-Sahara näyttää päällisin puolin olevan vain hiekkaa, alueella on todellisuudessa valtavat luonnonrikkaudet: fosfaattia, rautaa ja uraania.
Marokko on Yhdysvalloille tärkeä kumppani terrorismin vastaisissa toimissa, eikä USA siten kritisoi tilannetta, vaikka amerikkalaisten omat raportit kertovat useista ihmisoikeusloukkauksista alueella. Myös EU on kovin hiljaa Länsi-Saharasta, sillä unionimaat suhtautuvat siihen eri tavoin. Esimerkiksi Espanja ja Ranska ovat selkeästi Marokon takana.
Heimopäällikkö Fadal puolestaan nostaa esille Algerian merkityksen. ”Varsinainen riesa kiistassa ei ole Polisario vaan Algeria, joka tukee liikettä. Algeriaa pitäisi painostaa lopettamaan tukensa.”
Tukahduttava tilanne
”Laayounessa voi aistia ilmassa paljon turhautumista, huomaatko?” Abdullah kyselee.
Abdullahin mukaan monet Polisarion kannattajat ovat valmiita tarttumaan aseisiin, jollei tilanne ala muuttua. Viestejä turhautumisesta kuuluu muualtakin. Viimeksi viime vuoden joulukuussa Polisario uhkasi aloittaa taistelut uudelleen.
Maaliskuussa Marokko ja Polisario neuvottelivat Länsi-Saharan kohtalosta YK:n johdolla Yhdysvalloissa. Neuvottelut päättyivät ilman edistystä. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon totesi olevansa erityisen huolestunut Länsi-Saharan pakolaisten olosuhteista ja toivoi turvallisuusneuvoston painostavan osapuolia neuvottelemaan ilman ennakkoehtoja.
Ki-moon ei ottanut kantaa Länsi-Saharan statukseen, mutta YK:n pääneuvottelija Peter Van Walsum sanoi turvallisuusneuvostolle pitävänsä alueen itsenäistymistä epärealistisena, koska Marokon kanta ei näytä horjuvan.
Polisarion johto tuomitsi Walsumin kommentin ”naurettavaksi” ja ilmoitti ajavansa yhä itsenäisyyttä. Neuvottelut junnaavat edelleen paikoillaan ja osapuolet jatkavat kiivasta toistensa lokaamista ja sympatian kalastelua, jo yli kolmattakymmenettä vuotta.
Taistelu itsenäisyydestä
Marokko miehitti Länsi-Saharan vuonna 1975 Espanjan vetäydyttyä alueelta. Länsisaharalaiset, sahrawit, järjestäytyivät Polisario-liikkeen riveihin taistelemaan Marokon valtaa vastaan, ja Polisario julisti Saharan demokraattiseksi arabitasavallaksi 1976. Osa sahraweista pakeni Algerian puoleiselle aavikolle Tindoufin alueelle.
Marokko ja Polisario sopivat aselevosta 1991, jonka jälkeen YK lähetti alueelle rauhanturvajoukot valvomaan aselepoa ja valmistelemaan kansanäänestystä Länsi-Saharan kohtalosta.
Kansanäänestystä ei ole vieläkään saatu järjestettyä, sillä Marokko ei ole hyväksynyt Länsi-Saharan täydellistä itsenäistymistä yhtenä vaihtoehtona ja toisaalta osapuolilla on ollut hankausta siitä, kenellä on oikeus äänestää.
Tilanne seisoo paikoillaan yhtä tylysti kuin Marokon Länsi-Saharaan rakentama muuri, joka jakaa alueen Marokon miehittämään alueeseen ja Polisarion vaikutuspiiriin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008