HELI SORJONEN

Mikko von Hertzen rakastaa rokkia – ja Kulosaaren rauhaa.

Kulosaaren kasinon linnunkakkaisella laiturilla farkkuihin ja huppariin sonnustautunut mies vaihtaa asentoa valokuvaajan käskyjen mukaan: nojaa käsiinsä, korjaa hiuksiaan kasvoilta, istuu, loikoilee, sulkee silmät, avaa ne jälleen. Kun kuvaaja pyytää häntä katsomaan kohti taivasta ”niin että siinä on sitä jotakin”, mies tottelee mutta irvistää, huvittuneesti, ja tokaisee ”Ai sitä mun sisäistä rauhaa, josta kaikki puhuu”.

Mies on Mikko von Hertzen, 35, veljiensä kanssa perustamansa bändin, Von Hertzen Brothersin, laulaja, kitaristi ja lauluntekijä. Hän asuu Helsingin Kulosaaressa, ja paikallisen rantaravintolan laiturinnokka on hänen oma paikkansa. Tai no, hänen ja lintujen. Lokkien, tiirojen, meriharakoiden ja hanhien kakofonia ei tunnu von Hertzeniä vaivaavan, päinvastoin, hän näyttää – rauhalliselta.

”Tänne mä tulen, kun haluan olla yksin, täällä on suojassa katseilta. Tämä on tärkeä lapsuudenmaisemani, tuossa rannassa oli mun äidin vanhempien koti. Täällä me ollaan broidien kanssa kirmattu lapsina, ja tuossa kasinolla oli mutsin ja faijan hääjuhla.”

Mikko von Hertzen puhuu paljon perheestään, erityisesti veljistään. Eikä ihme, takana on sentään tiivis puolitoistavuotinen, jonka aikana veljesten bändin uusi levy, Love remains the same, synnytettiin. Isoveli Kie von Hertzen soittaa bändissä kitaraa ja pikkuveli Jonne von Hertzen bassoa.

Enemmän taidetta kuin muuta

Veljesten musiikki on progressiivista rokkia, häpeilemättömän mahtipontista mutta yhtä aikaa melodista, jopa herkkää. Runollisissa sanoituksissa, jotka ovat Mikko von Hertzenin käsialaa, toistuvat sellaiset sanat kuin rakkaus, aurinko, sade ja pimeys.

”Oliks se susta raskas?” von Hertzen kysyy, huolestuneena, kun kiitän häntä kuuntelukokemuksesta. ”Tosi moni on nimittäin sanonut, että se levy on raskas.”

Raskas ei, monitasoinen kyllä. Vaatii kuuntelijaltaan kaunosieluisuutta. Kaunosielu on sana, joka kuvaa myös Mikko von Hertzeniä. Ainakaan hän ei myönnä olevansa rokkitähti.

”No, mut en mä ole rokkitähti. Mulla on vaan sisäinen pakko, tarve saada jotain luovaa ulos, se on mun tehtävä, rokkitähteydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Me ollaan rokkareita, joo, mutta silti meidän musa on mun mielestä enemmän taidetta kuin mitään muuta. Me ollaan Kien ja Jonnen kanssa sellasia tyyppejä, että me ehkä funtsitaan asioita enemmän kuin perusrokkibändi, se prosessi levyä tehdessä on aika syvä, mikä toivottavasti välittyy kuuntelijoillekin.”

Ukkonen alkaa jyrähdellä horisontissa, ja joudumme jättämään idyllisen kasinon rannan. Vaikka Kulosaari on vauras diplomaatti- ja huvilakaupunginosa, sen sydämestä löytyy silti ehta ostari – sellainen 60-luvulla rakennettu, parhaat päivänsä nähnyt.

Pub Kuparilyhty ostarin toisessa kerroksessa ei ole varsinainen kaunosielujen kohtaamispaikka, mutta sekään ei saa Mikko von Hertzeniä vaihtamaan rokkarin puheenparteen. Hän hakee kahvin tiskiltä ja avaa keskustelun tiukasti silmiin katsoen:

”Yksi mielenkiintoinen juttu on muuten se, että samana päivänä kuin meidän levy ilmestyi, Suomessa ilmestyi varmaan 20 muuta levyä ja koko maailmassa kymmeniä tuhansia. Että vaikka tällä asialla on itselle iso merkitys, se on kuitenkin aika suhteellista.”

Tien päässä – tai uuden alussa?

Mikko von Hertzen löysi rokin teini-iässä, jolloin piano ja klassinen musiikki vaihtuivat rumpukapuloihin. Pian hän soitti rumpuja Egotrippi- ja Lemonator-bändeissä. 24-vuotiaana hän oli saanut tarpeekseen.

”Mä olin tehnyt sitä niin monta vuotta ja niin täysillä, että musta tuntui, että mä olin tullut tieni päähän.”

Jo aikaisemmin oli herännyt ajatus siitä, että elämässä täytyi olla jotain muuta, jotain onnellisempaa ja todempaa.

Von Hertzen luki hengellistä kirjallisuutta ja alkoi etsiä itselleen mestaria, joka voisi ohjata häntä henkisen kasvun tiellä. Mestari, äiti Amma, löytyi vuonna 1997 Tukholmasta.

”Olin heti myyty mies. Kun hän halasi ja kuunteli mua, tuntui kuin mä olisin aina seurannut häntä. Hän on ihminen, joka on kohdannut elämässään vaikeuksia, mutta tehnyt siitä huolimatta asioita, jotka on kokenut oikeiksi.”

Äiti Amma on köyhistä oloista lähtöisin oleva intialainen hengellinen opettaja, joka on käynyt Suomessakin asti halaamassa ihmisiä. Amman keskeisiä teemoja ovat rauha, rakkaus ja myötätunto.

Halaamisen ja opettamisen lisäksi Amma myös pyörittää seuraajiensa ja vapaaehtoistyöntekijöiden avulla hyväntekeväisyyshankkeita eri puolilla maailmaa.

Pian Amman tavattuaan Mikko von Hertzen muutti Intian Amritapurissa sijaitsevaan äiti Amman keskukseen, ashramiin – ja on asunut siellä valtaosan viimeisestä kymmenestä vuodesta. Ja vaikka tämä kesä kuluu kiertueella veljien kanssa, talvella on edessä paluu Intiaan.

”Intia ei ole materialistinen maa vaan henkinen. Olen nähnyt siellä välähdyksiä oikeasta onnellisuudesta kylissä, joissa ei ole väritelkkaria, mutta joissa se loiste lasten silmissä on jotain, mitä täällä meillä ei näe. Kyllä se laittaa miettimään onnellisuuden reseptiä”, Mikko von Hertzen sanoo.

”Me suomalaiset ajatellaan, että Suomi on edistyksellinen länsimaa ja Intia miltei kehitysmaa, mutta silti siellä on jotain, mikä meiltä puuttuu: lämpö ihmisten väliltä. Meiltä suomalaisilta on ykseydentunne kadoksissa.”

Nuori von Hertzen lähti Intiaan aikomuksenaan luopua musiikista, lopullisesti. Onkin kiittäminen äiti Ammaa siitä, että festareita kiertää tänä kesänä bändi nimeltä Von Hertzen Brothers.

”Mä menin Intiaan palvelemaan ihmisiä. Mä olin, että rokki saa jäädä, mutta jo Tukholmassa äiti Amman tapaamisessa päädyin läpsyttelemään bongorumpuja.”

Ja myöhemmin joka kerta, kun von Hertzen tapasin äiti Amman, hän pyysi miestä laulamaan. ”Mä tajusin aika pian, että musiikista irtautuminen ei onnistu, vaan että se on mun polku, että mun on pidettävä sitä yllä.”

Lootusasennosta ja rokista

Von Hertzen opetteli soittamaan intialaista harmonia ja laulamaan parisataa pääosin hindin- ja malayalaminkielistä hengellistä laulua, joita äiti Amman tilaisuuksissa esitetään. Ja onpa von Hertzen säveltänyt lauluja mestarilleenkin.

”Äiti Amma halusi laulaa kiertueellaan myös englanniksi ja pyysi minulta biisiä. Kärsin silloin totaalisesta writer’s blockista, jota oli jatkunut puolitoista vuotta. Mutta kului vain neljä tuntia, kun biisi oli valmis. Amman sanoissa on niin paljon voimaa, jumalallista voimaa.”

”Muutenkin parhaat biisit tulevat juuri noin. En mä ole niitä tehnyt, ne vain tulevat, se on mystistä hommaa. Niin mä ajattelen, eikä se ole mikään salaisuus. Musta se on terve tapa ajatella. Ja mä uskon, että taiteilijat tietää, mistä mä puhun.”

Mutta vaikka elämä äiti Amman luona oli täyttä, rokki ei ottanut unohtuakseen. Alkoi syntyä biisejä – sellaisia, joita ei ollut tarkoitettu lootusasennossa esitettäviksi. Niitä on kuultu ennen uutta levyä jo veljesten esikoisella Experience (2001) ja toisella, Emma-palkitullakin, albumilla Approach (2006).

”Mä voin toki istua lootusasennossa tuntikausia ja laulaa jumalille, mutta silloin, kun mulla on kitara kädessä ja mä huudan mikkiin 250 desibelin voimalla jotain meidän biisiä, niin se on mua. Mun on helpompi lähtee mukaan, unohtaa itseni.”

Himalajan kokoinen kaipuu

Mikko von Hertzenille rokkibändi on ennen muuta väline, jonka avulla tehdä muut – ja siinä samalla itsensä – onnelliseksi. Onnellisuus taas syntyy hänen mukaansa siitä, että pystyy unohtamaan itsensä. Niinpä hänen puheessaan viihtyvät samoissa lauseissa sellaiset sanat kuin rokki, autuus ja ykseys.

”Meidän musiikissa lähtökohtana on tietty kaipaus. Vaikka se on tuhdisti soitettua rokkia, siinä on toinenkin taso, visio ykseydestä. Siitä, että kun kaikki ohjaavat energiaa yhteen suuntaan ja se kaipuu kohdistuu johonkin ylevämpään, ylevöitymiseen, me voidaan olla autuaita. Meidän musa on tehty ihmisille, jotka kaipaavat eheyteen, kaipaavat jonkinnäköistä autuutta, silloin se kolisee.”

Ei siis rokkitähden puhetta, vieläkään.

”Mä tiedostan joo, että kun välineenä on rokkibändi, se tekee tästä kinkkisempää”, von Hertzen myöntää.

Luulisi myös, että autuuden saavuttaminen on erityisen vaikeaa, kun on rokkibändin keulakuva. Eikös sellaisena olemiseen liity paljon henkilöpalvontaa ja kaikenlaista hyvin, noh, maallista?

”Ei sillä ole mitään merkitystä. Äiti Ammankin ympärillä on koko ajan valtava härdelli, mutta hän itse sanoo, että hän on palvelijoiden palvelija. Sellaista asennetta jokaisen pitäisi itsessään kultivoida.”

Von Hertzen tavoittelee autuutta musiikin lisäksi muun muassa henkisillä harjoituksilla: toistelee mielessään mantraa metrossa tai ajattelee hyviä asioita tuntemistaan ihmisistä. Silti mikään ei vedä vertoja musiikille – rokille.

”Mä olen opiskellut aika paljon näitä asioita ja alkanut ymmärtää, että meidän pitää yksinkertaisesti pystyä työntämään oma keho ja minuus syrjään ja siinä mua auttaa eniten musiikki, siksi se on mun polku, siksi mä sitä teen.”

”Kun ahdistavasta suorittamisesta pääsee esimerkiksi lavalla, voi päästää irti ihan kaikesta. Joskus on käynyt niin, että kun biisi on ohi, mä huomaan, että kadotin itseni. Se on armoa, virtaa, johon on hypättävä ja sen jälkeen on hyvä ja puhdas olo, vaikka oltaiskin vaan vedetty rokkia jossain savuisessa luolassa.”

Von Hertzen on vähän aikaa hiljaa, hakee sanoja.

”Välillä se mun kaipuu on niin suurta, siis sellasta Himalajan kokoista, että mä en tiedä mitä mä tekisin, ellen pääsisi päästämään täysillä. Kuulostaako tämä hullulta?”

Ei, eipä kai. Samasta syystä yleisökin sinne festareille tulee: päästämään täysillä, sulautumaan, unohtamaan itsensä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008