Vapaus on ainoa vaihtoehto

Tällä hetkellä ulkomaalaispoliisi kulkee pitkin katuja, rautatieasemia ja kauppakeskuksia tarkastaen ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä poistaakseen heidät maasta.

Jos olet tummaihoinen, varo. Jos puhut vierasta kieltä, varo. Jos olet laittomasti maassa, varo.

Älä käy kaupassa. Älä matkusta junalla. Älä kävele kadulla. Älä vie lapsia leikkipuistoon.

Sillä sinua ei täällä kaivata. Olet vähemmän olemassa kuin me valkoihoiset suomea virheettömästi puhuvat, kiltisti äänestävät ja hiljaa tottelevat Kansalaiset. Jotta meidän maailmamme (talouspolitiikkamme!) pysyy järjestyksessä sinun on lähdettävä. Kohdistamme sinuun kaikki kurinpidolliset voimamme, suljemme sinut säilöönottokeskukseen ja lennätämme pois, pois rajojemme taakse.

”Kaiken tarkoituksena on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito”, sanoo tutkintayksikön johtaja Jaakko Heinilä Helsingin ulkomaalaispoliisista. Jää epäselväksi, kenen järjestyksestä ja turvallisuudesta hän puhuu. Ehkä rasistinen järjestys takaa joidenkin etuoikeutettujen kansalaisten taloudellisen turvallisuuden. Minun järjestykseni se ei ole.

Rajat ovat siirtyneet valtioiden rajoilta joukkoomme. Nyt ulkomaalaispoliisi on typeryydessään tehnyt ne tehokampanjallaan näkyviksi. Näkyvää väkivaltaa on nimittäin helpompi vastustaa kuin näkymätöntä. Paljon jää silti vielä näkymättömäksi, sillä vain etuoikeutetuilla on varaa näkyä ja kuulua.

Eduskuntaryhmät vastasivat siirtolaisten kamppailuja tukevan Vapaa liikkuvuus -verkoston tekemään kyselyyn säilöönottokeskuksista. Yhdessä vastauksista todettiin: ”Tällä hetkellä, jos vaihtoehtona ei ole vapaus, niin säilöönottokeskus on ihmisoikeusnäkökulmasta parannus”.

Mutta voiko mikään taloudellinen etu olla yksilön perustavanlaatuista vapautta keskeisempi? Rasistinen ulossulkeva yhteiskunta ei ole ainoa mahdollinen yhteiskuntajärjestys. Vapauden on oltava vaihtoehto. Poliittinen fantasia käyttöön! Mahdollisia maailmoja on monia. On kuviteltava maailma toiseksi, jotta näkymättömätkin rajat – ja elämät – tulevat näkyviksi. Entä jos kaikki olisikin toisin?

Ulkomaalaislaki kumoon ja rajat auki! Poliisit solmikoot aseensa piiput ruseteille ja menkööt leikkimään keskenään. Puolustusvoimat siirtykööt ryöstämään Euroopan keskuspankkia ja jakakoot ryöstösaaliin Schengen-alueen ulkopuolisille maille. Muut voivat jäädä availemaan vankiloiden ja säilöönottokeskuksien ovia ja rajat sulkeneita portteja. Väärä kansalaisuus tai sen puuttuminen ei enää tee kenestäkään laitonta. Rajojen aika on ohi.


Akuliina Saarikoski on oikeustieteen opiskelija ja suoran toiminnan aktivisti.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Haluatko turpiin?

Yläasteella kouluumme tuli pojanköriläs: Kent.

Ensikohtaaminen Kentin kanssa oli poikkeuksetta kivulias. Oma kokemukseni sijoittui R-kioskin edustalle. Olin juuri ostanut suklaapäärynätuutin kun ryntäisiini takertui jykevä koura, ja nenän eteen ilmestyivät moponrasvaiset rystyset.

”Mikä nimi? Mikä luokka?”

”Marko Juntunen, 7 C.”

Kentille oli jostain syystä erityisen tärkeää tietää, ketä hän oli aikeissa vetää turpiin. Kaikki tunsivat Kentin ja Kent tunsi uhrinsa – siltä osin kyseessä oli reilu peli.

Tutkijan työhön kuuluu se, että välistä pää kolahtaa kanveesiin julkisten esiintymisien vuoksi. Erityisen ymmärrettävää tämä on vähemmistöjä ja etenkin maahanmuuttajia tutkivien kohdalla. Jos haluat kunnon raskaansarjan höykytyksen, ryhdy tutkimaan muslimimaahanmuuttajia.

”Juntusen puheissa sisältö meni valitettavasti tahattoman komiikan puolelle.”

”Kun tietämättömyys yhdistetään propagandistiseen otteeseen, tulos on useimmiten koominen.”

”Tyypilliseen vasemmistolaiseen propagandatyyliin Juntunen vähättelee maahanmuuttajien vastuuta omista ongelmistaan ja maahanmuuttajien syyllisyyttä konflikteihin maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä.”

”Kovin heikoilla eväillä tässä maassa näköjään pääsee tohtoriksi.”

”Jos joku on vielä elätellyt toiveita, että islamin muodostamasta uhasta voitaisiin järkevästi keskustella, Juntunen ampuu moiset haaveet rytinällä alas.”

Kyseessä ei tarvitse olla välttämättä käsirysy ja silti sitä tuntee olevansa mustelmilla.

”Tutkija Marko Juntunen on huomattavasti lähempänä Perussuomalaisten näkemystä, kuin stubbiläistä suvaitsevaisuuden nimessä kaiken hyväksyvää hyssyttelyä.”

Aikuisten sarjassa otellaan eri säännöillä kuin Kentin kanssa. Ainoastaan ”lukua ottavan” nimi tunnetaan. Oman sarjani haastajista tiedän ainoastaan sen, että he viettävät runsaasti aikaa sisätiloissa, harrastavat vähän liikuntaa ja toisin kuin Kent, he pärjäisivät todennäköisesti huonosti reaalielämän kontaktilajeissa. Kaikilla on kotonaan tietokone ja netissä ylikuormitettu blogisivu.

Haluaisin omasta puolestani pelata reilua peliä. Koska lainasin tässä kolumnissa aivoituksianne arvon nimimerkit ”Vasarahammer”, ”Mulukku” ja ”Paholaisen asianajaja” mielestäni on kohtuullista, että saatte osuutenne tekijänpalkkiostani. Euroja on tarjolla nimeä, osoitetta ja henkilötunnusta vastaan. Muistakaa myös verokortti ja tiliyhteys.


Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Halkiohousuissa ilmastointi pelaa

Mikkihiiri-kuvioiseen paitaan pukeutunut taapero kyykistyy kadunkulmaan ja lorauttaa pissat asfaltille. Lapsen äiti ei ole moksiskaan. Ollaanhan sentään Kiinassa, jossa lapsia puetaan edelleen haaroista halkaistuihin kaidangku-housuihin. Kätevän vaatekappaleen ansiosta pikkulapset voivat helpottaa oloaan tarpeen tullen. Vaippoihinkaan ei tarvitse tuhlata rahaa.

”Halkiohousut ovat lapselle mukavat ja kesällä viileät”, Shuailu-nimisen lastenvaateliikkeen myyjä Cao, itsekin yhden lapsen äiti, esittelee.

Modernin liikkeen valikoimissa on sekä kevyitä kesähousuja että umpeen ommeltuja toppahousuja talvikäyttöön. Useimpien housujen haarat on tikattu yksinkertaisella langalla, joka on helppo ratkoa auki.

”Kaidangku-housuja aletaan käyttää 15 kuukauden iässä”, kauppias Cao kertoo.

Vaikka halkiohousut ovat edelleen yleinen näky Pekingin katukuvassa, yhä useampi vanhempi valitsee housujen sijaan kertakäyttövaipat. Kansainväliset vaippayhtiöt hierovat käsiään; Kiinan nopeasti kasvavat vaippamarkkinat ovat maailman suurimmat. Keskiluokkaisille perheille suunnattuja vaippamainoksia pyörii televisiossa yhtenään. Kertakäyttövaippojen kerrotaan olevan nykyaikainen ja lapselle hygieeninen vaihtoehto.

Liekö viranomaisten lobbaus ollut osa mainoskampanjaa, sillä uusia äitejä ohjataan synnytysvalmennuksessa kertakäyttövaippojen käyttöön. Halkiohousujen kerrotaan aiheuttavan lapsille ripulia, vilustumista ja jopa virtsaputken tulehduksia.

Monelle perheelle kertakäyttövaippoihin siirtymiselle on kuitenkin taloudellinen kynnys. Vuoden vaippakasalle kertyy hintaa useita satoja euroja. Pekingissä kaidangku-housuja näkee useimmiten siirtotyöläisperheiden lapsilla.

Ekologisessa vertailussa halkiohousut pesevät kertakäyttövaipat mennen tullen. Lapsi kuluttaa kahden ja puolen vuoden aikana noin tonnin painoisen kasan kertakäyttövaippoja. Miljardien maatuvien vaippojen rinnalla kadulle kyykistyvä lapsi on sittenkin hygieenisempi vaihtoehto.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Köyhä mutta onnellinen?

 

SAMULI SIIRALA

miniteema1.jpg

 

Myytti: Masennus ja ahdistushäiriöt ovat länsimaisia elintasosairauksia; niitä ei kehitysmaissa tunneta.

 

 

Fakta: Ihmiset masentuvat ja ahdistuvat ympäri etelän, Zimbabwesta Intiaan ja Kiinasta Chileen.

Pitkään pimennossa ollut ongelma on viime vuosina nostettu esille lukuisissa tutkimuksissa.

Kumppanin haastattelema intialainen psykiatri Vikram Patel toteaa, että mielenterveysongelmat muodostavat jopa 11 prosenttia kaikista sairauksista kehitysmaissa.

Teollisuusmaiden ongelma?

Mielikuva masennuksesta tai ahdistuksesta nimenomaan länsimaisena vitsauksena on vahva.

”Mainitut ongelmat liittyvät yhteisöllisyyden puutteeseen”, kehitysmaissa työskennellyt lääkäri Pirjo Lindfors kirjoitti

Helsingin sanomien Vieraskynä-palstalla marraskuussa 2006.

Lindfors antaa ymmärtää, että kehitysmaissa yhteisöllisyyden vaaliminen ja henkisesti vähemmän kuormittava elämäntapa ehkäisevät mielenterveyden ongelmia.

”On totta, että esimerkiksi sosiaaliset verkostot köyhissä yhteisöissä voivat suojata ihmisiä mielenterveyden häiriöiltä. He kuitenkin kohtaavat vakavia vastoinkäymisiä, kuten köyhyyttä ja fyysisiä sairauksia, jotka saattavat olla ylivoimaisia näille suojamekanismeille. Tuloksena saattaa olla huomattava määrä masennusta ja ahdistusta”, kertoo professori Vikram Patel.

Patel on alun perin kotoisin Intian Mumbaista. Hän on työskennellyt psykiatrina sekä Zimbabwessa että Intiassa, ja julkaissut lukuisia tieteellisiä artikkeleja mielenterveysongelmista kehitysmaissa.

Tällä hetkellä Patel toimii professorina arvostetussa London School of Hygiene & Tropical Medicine -yliopistossa. Hän myös johtaa mielenterveysprojektia Intian Goassa.

Patel kyseenalaistaa käsityksen masennuksesta ja ahdistuksesta pelkästään teollisuusmaiden ongelmana.

”On myytti, että vain menestyvät ihmiset, joiden elämä on hektistä, kärsivät näistä ongelmista.”

Elämä kehitysmaassa saattaa todellisuudessa myös olla paljon vaativampaa kuin länsimaissa.

”Elämän tahti on paljon kovempi naiselle, jonka pitää ruokkia viisi lasta, mutta jolla ei ole juoksevaa vettä eikä rahaa ruokaan, ja jonka aviomies on töissä kaupungissa satojen kilometrien päässä.”

Eri nimi, sama asia

Valmistuttuaan psykiatriksi Vikram Patel lähti Intiasta tekemään tutkimusta Zimbabween.

”Tuolloin minuun vaikutti suuresti antropologinen kirjallisuus, jonka mukaan monet mielenterveysongelmat olivat tietyn kulttuurin tuotteita tietyssä kontekstissa, eikä käsitteitä mielenterveydestä voida siirtää kulttuurista toiseen”, Patel valottaa.

”Tutkin sitä, mitä masennus merkitsee Zimbabwessa. Toisaalta paikalliset eivät tunnistaneet masennusta mielenterveysongelmaksi. Mutta toisaalta läheisesti masennusta muistuttava ja kärsimystä aiheuttava vaiva tunnettiin. Tulkitsin tämän niin, että ilmiö, jonka lääketiede kategorisoi masennukseksi ilmenee Zimbabwessa, mutta se ymmärretään siellä hyvin erilaisella tavalla.”

Vuonna 2001 lääketieteen aikakauslehti The Lancetissa julkaistussa artikkelissa todetaan, että Zimbabwessa ihmiset useimmiten kertovat päänsärystä ja väsymyksestä. Useat potilaat pitävät oireiden syynä liikaa ajattelemista; paikallinen termi kufungisisa yhdistetään artikkelissa masennukseen.

”On tärkeää ymmärtää tämä ero masennuksen käsittämisessä, jotta voidaan kehittää kulttuurisesti sopivia mielenterveysohjelmia”, Patel painottaa.

”Joitain psykologisia hoitomuotoja ei voi helposti siirtää kulttuurista toiseen. Esimerkkejä tästä ovat hoidot, jotka keskittyvät ihmisen mielen sisäisten ajatusprosessien reflektoimiseen. Tämä johtuu siitä, että monet ihmiset selittävät oireitaan ja kärsimystään konkreettisilla vastoinkäymisillä, joita he kohtaavat elämässään”, Patel analysoi.

Esimerkiksi Kiinassa on raportoitu hyvin alhaisia määriä masennusta. Lääketieteellisen antropologian tutkija Arthur Kleinman Harvardin yliopistosta kirjoittaa New England Journal of Medicine -lehdessä syyskuussa 2004, että monet masentuneet kiinalaiset puhuvat masennuksen sijaan fyysisistä oireista kuten kivusta tai huimauksesta.

Länsimaalaiset psykiatrit ovat kuitenkin nähneet psykologisia syitä näiden fyysisten oireiden taustalla. Eikö ole siis vaara, että kehitysmaiden ihmisten ongelmia psykologisoidaan länsimaalaisesta näkökulmasta?

”Toki on vaara. Toisaalta on yhtä vaarallista olettaa, että fyysisille oireille on fyysiset syyt ja jättää huomiotta oireiden psykologiset ja sosiaaliset yhteydet. Tärkeintä on löytää oikea tasapaino”, Patel toteaa.

Sairaus ruokkii sairautta

”Mielenterveyden ongelmat liittyvät läheisesti muihin kansanterveydellisiin ongelmiin kuten äitien ja lasten terveyteen ja hiv/aidsiin”, Patel kirjoittaa viimevuotisessa artikkelissaan British Medical Bulletinissa.

Tutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että monet intialaiset ja pakistanilaiset äidit kärsivät synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Riskitekijöinä pidetään esimerkiksi köyhyyttä ja alhaista koulutustasoa. Poikia arvostavassa Etelä-Aasiassa myös tytön syntymä lisää selvästi masennuksen riskiä.

Synnytyksen jälkeinen masennus aiheut-taa äidille kärsimystä ja vaarantaa myös lapsen kehityksen. Intian Goassa ja Tamil Nadussa sekä Pakistanin Rawalpindissä tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että masentuneen äidin lapsella on selvästi normaalia korkeampi todennäköisyys olla aliravittu.

Tutkimuksissa otettiin huomioon lisäksi muut sosiaaliset riskitekijät, jotka saattaisivat altistaa aliravitsemukselle, esimerkiksi perheen taloudellinen asema. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu myös Jamaikalla tehdyssä tutkimuksessa.

Patel huomauttaa, että mielenterveydellä on yhteys aids-epidemiaan.

”Mielenterveysongelmat kuten päihteiden väärinkäyttö ovat riskitekijöitä hiv/aidsille, ja hiv/aids puolestaan aiheuttaa mielen häiriöitä kuten dementiaa ja masennusta”, hän kirjoittaa.

Kehitys kärsii, kun mieli järkkyy

Mielenterveyden horjumisella on laajoja sosiaalisia vaikutuksia.

Köyhyys on paitsi syy, myös seuraus. Köyhyyden on todettu altistavan mielenterveysongelmille sekä rikkaissa että köyhissä maissa. Zimbabwessa on todettu, että esimerkiksi nälästä kärsiminen altistaa masennukselle ja vaikeuttaa siitä toipumista.

Mielenterveyden ongelmat puolestaan vaikeuttavat työn tekemistä ja saamista, ja siten heikentävät ihmisen taloudellista asemaa entisestään, selviää Patelin artikkelista

British Medical Bulletinissa. Artikkelin mukaan yksityiset ihmiset kehitysmaissa maksavat itse melkein puolet mielenterveyden hoidon kuluista. Köyhyyden kierre siis saattaa jopa syvetä, jos saa sairauteensa hoitoa.

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan mielenterveysongelmat ja köyhyys muodostavatkin häijyn kehän – köyhyys lisää mielenterveysongelmia, ja ne puolestaan lisäävät köyhyyttä.

Jos mielenterveysongelmilla on näinkin merkittäviä terveydellisiä ja sosiaalisia vaikutuksia, miksi ne jäävät vähälle huomiolle keskustelussa kehityksestä?

YK:n vuosituhattavoitteissa esimerkiksi vaaditaan köyhyyden poistamista, äitien terveyden parantamista ja taistelua hiv/aidsia vastaan. Kaikilla näillä on yhteys mielenterveyteen.

”Tämä on hyvä kysymys. Mielestäni yksi tärkeimmistä syistä on mielenterveyteen liittyvä häpeällinen leima. Kansainvälisissä kehitysyhteistyöpiireissä on myös vallalla myytti, että mielenterveys on ’luksustuote’ köyhien terveyden asialistalla”, Vikram Patel sanoo.

Mielen sairaudet

Maailman terveysjärjestön WHO:n vuonna 2003 julkaisemasta raportista selviää, että yleisimmät mielenterveyden häiriöt maailmalla ovat masennus, alkoholin liikakäyttö, skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.

WHO:n mukaan yli 150 miljoonaa ihmistä kärsii masennuksesta ja esimerkiksi skitsofreniaa sairastaa noin 25 miljoonaa ihmistä. Jopa miljoona ihmistä tekee vuosittain itsemurhan.

Suomen mielenterveysseuran nettisivujen mukaan masennuksessa korostuvat muun muassa mielihyväntunteen väheneminen, univaikeudet ja itsetuhoiset ajatukset. Masennus eroaa normaalista alakuloisuudesta tai surullisuudesta siten, että masennuksessa negatiiviset tuntemukset jatkuvat viikkoja tai jopa kuukausia tai vuosia.

Skitsofrenia on mielenterveyden häiriö, jossa ihmisen käsitys todellisuudesta järkkyy. Suomalaisen lääketieteen perusteoksen Therapia Fennica -kirjan mukaan skitsofreniasta kärsivä ”ei erota mielikuvitusta todellisuudesta”. Hän usein myös vetäytyy sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä masennusjaksot vaihtelevat niin sanottujen maanisten vaiheiden kanssa. Therapia Fennican mukaan maniassa ihmisen itsetunto nousee pilviin, ja hän saattaa käyttäytyä uhkarohkeasti.

Vuonna 2004 julkaistun tutkimuksen mukaan köyhissä maissa jopa 80 prosenttia vakavista mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä jää vaille hoitoa.

Monissa maissa mielenterveysresurssien osuus terveysbudjetista on alle prosentin. WHO:n vuoden 2005 tietojen mukaan noin kolmasosalla maailman maista ei ole lainkaan erillistä mielenterveysbudjettia.

Tutkijat arvioivat, että mielenterveyden ongelmat aiheuttavat maailmanlaajuisesti yhtä paljon menetettyjä työpäiviä kuin moni yksittäinen fyysinen sairaus, vaikkapa syöpä.

Hoitoa halvalla

”Suurin ongelma länsimaisen psykiatrian soveltamisessa kehitysmaissa on se, että länsimaiset menetelmät vaativat korkeasti koulutettuja ja kalliita ammattilaisia”, psykiatri Vikram Patel kertoo.

Patel on useissa artikkeleissa kuitenkin painottanut, että tehokkaita hoitomuotoja voidaan hyödyntää varsin alhaisin kustannuksin myös köyhissä oloissa.

Esimerkiksi masennuksen hoidossa käytetään lääkitystä ja erilaisia terapioita. Nämä eivät lähtökohtaisesti ole kalliita.

Patel viittaa British Medical Bulletinin artikkelissaan kolmeen tutkimukseen, joissa on selvitetty masennuksen hoitoa Intiassa, Ugandassa ja Chilessä. Ugandassa saatiin myönteisiä tuloksia ryhmäterapiasta; Chilessä puolestaan ryhmäterapian ja masennuslääkkeiden yhdistelmä todettiin tehokkaaksi.

The Lancet -lehdessä vuonna 2007 julkaistun artikkelin mukaan lääkehoito muun muassa masennusta ja skitsofreniaa sairastaville maksaisi vuosittain 3 – 4 Yhdysvaltain dollaria asukasta kohden Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ja Etelä-Aasiassa. Etelä-Amerikassa hinta olisi 7 – 9 dollaria. Intiassa on todettu, että puolen vuoden hoitojakso masennuslääkkeitä maksaa noin 20 – 40 dollaria potilasta kohden.

Kiinassa on myös todettu perheeseen tai yhteisöön perustuvat hoitomuodot tehokkaiksi esimerkiksi skitsofrenian hoidossa. Perheen tai koko yhteisön tuominen osaksi hoitoprosessia muun muassa lisää lääkkeiden säännöllistä ottamista.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Kulttuuripalat

Novellikilpailu uussuomalaisuudesta

Vuosi 2008 on Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuosi. Sen kunniaksi Suomessa järjestetään novellikilpailu, johon voivat osallistua yli 16-vuotiaat, monien kulttuurien vaikutuspiirissä elävät ihmiset – siis aika lailla jokainen nykysuomalainen.

Kilpailuun voi osallistua kesäkuun aikana. Siihen etsitään erityisesti maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia – novellin aihe on vapaa.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novellikilpailun järjestäjänä toimii kustannusosakeyhtiö Teos.

Harmaa ja julma – vai unelmien täyttämä?

Israelilainen nykytanssiryhmä Kibbutz Contemporary Dance Company vierailee Kuopio tanssii ja soi -tapahtumassa kesäkuun puolessa välissä.

Rami Be’erin Ekodoom-teos luo kuvan tulevaisuudesta: toisessa ääripäässä on harmaa ja julma maailma, sätkivä ihminen pienessä laatikossaan. Moraalinen vastuu ympäristöä ja ihmiskuntaa kohtaan on unohdettu. Mutta teos näyttää myös vaihtoehdon: fantasian, unelmien ja romantiikan maailman.

Yksi ei muutu

Faces-etnofestivaali on tänäkin vuonna rauhanomainen: se haluaa sanoa ei konflikteille, ei ilmastonmuutokselle. Yhdennettätoista kertaa järjestettävää festivaalia juhlitaan perinteisesti Billnäsin ruukkimiljöössä.

Viikonlopun aikana luvassa on tulisia lattarirytmejä ja maanläheisempää meininkiä: tuttu rauhankonsertti, teatteria, tanssia ja lasten oma Small Faces.

Siis vaikka kesäsää yllättää tai lomasuunnitelmiin tulee käänteitä, yksi ei muutu: Karjaalla juhlitaan elokuun ensimmäisenä viikonloppuna.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Minuus vieraalla maalla

Ainoa ihminen, joka toivoi, että hän olisi joku toinen, oli hän itse.

Kuulostaako lohduttomalta? Yhtään tutulta?

Pieni poika Gogol Ganguli kasvaa aikamieheksi, Nikhil Ganguliksi. Hänen Intiassa syntyneet vanhempansa ovat muuttaneet ennen pojan syntymää Bostoniin – sydän toisessa, jalat toisessa maassa. He elävät siirtolaisenmakuista elämää suurkaupungissa: seurustelevat bengalilaisten kanssa, syövät dalia ja currya, antavat lapsilleen kotinimiä ja kunnon-nimiä.

Pientä Gogol-poikaa harmittaa sukuloida Kalkutassa. Hän söisi mieluummin hampurilaisia Bostonissa. Nuorta Gogol-poikaa hävettää vanhempiensa vanhanaikaisuus. Hän vaihtaa nimensä, seurustelee yhdysvaltalaisten kanssa. Vanhaa Gogol-poikaa, lähes nelikymppistä, itkettää yksinäisyys: hän ymmärtää, että elämä on sittenkin sarja sattumia.

Sukujuuriltaan intialaisen kirjalijan Jhumpa Lahirin romaani Kaima kuvaa Gangulin perheen elämää 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen. Romaani on taitava teos siirtolaisuudesta, identiteetin etsimisestä – ja sattumasta. Nykyisin New Yorkissa asuvan Lahirin esikoisteos, novellikokoelma Tämä siunattu koti otettiin vastaan melkoisin palkintosatein. Myös hänen ensi syksynä suomeksi ilmestyvä novellikokoelmansa Tuore maa jatkaa vieraan maan tematiikalla.

Lahirilla on taito kirjoittaa suoraan lukijan sydämeen. Romaanihenkilöiden elämään uppoutuu, aivan kuin hengittäisi heidän vierellään – aina välillä sormet jännityksestä kippurassa. Romaanissa, niin tekstin kuin aihemaailman tasolla, on kyse arjesta ja arkisuudesta. Kaima ei ole romaanina suuria elämänfilosofioita syleilevä, vaan konkreettinen. Ja juuri tämän konkretian takaa lukijan on mahdollista nähdä elämän herkkyys ja sattumanvaraisuus: se, että me kaikki tulemme Gogolin päällystakin alta.

Teoksesta ei viitsisi paljastaa paljoa enempää; sen luomaan todellisuuteen ja arkeen soisi hypättävän: ihmisen kameleonttimaisuuteen, sulautumiseen ja eriytymiseen – armeliaaseen eksyksissä oloon.

Yhtä ydinsanaa ei voi kuitenkaan ohittaa. Se on juna.

Isä-Ganguli on vähällä kuolla suuressa junaonnettomuudessa Intiassa. Hänet pelastaa sattuma (vai kohtalo): kirjailija Nikolai Gogolin teos. Hän haluaa nimetä poikansa kirjailijan mukaan. Nimestä ponnistaa myöhemmin pojan häpeä, jopa viha nimeään ja erilaisuuttaan kohtaan. Tuo häpeä saa kaiman, venäläisen kirjailijan kasvot – vaikka kohtuuttomin on ihmisen häpeä itseään kohtaan.

Juna ja matkanteko ovat keskeisessä osassa romaanin tematiikkaa. Rakkaudet, erot, vapaus, ikkunan ulkopuolella lipuva todellisuus – suuret hetket, jotka määrittävät matkaa nimeltään elämä.

”Muista että sinä ja minä kuljimme tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut enää mennä minnekään”, isä-Ganguli sanoo pojalleen, kun tämä on vielä ihan pieni.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Keskellä uutista

Lensin aprillipäivänä Katmanduun. Takanani oli kuukausi Länsi-Nepalin maaseudulla keräämässä tutkimusaineistoa.

Aikani oli kulunut pienissä kylissä, ja olin melkoisessa uutispimennossa: ulottuvillani ei ollut tiedotusvälineitä, joita olisin ymmärtänyt. Korviini oli muutaman kerran yltänyt rätiseviä uutislähetyksiä, mutta 28 sanan nepalinkielen sanavarastollani en pysynyt kartalla sen enempää Nepalin kuin maailmankaan uutisista.

Ennen Katmanduun tuloani olin lähellä Intian rajaa, Dhangadhin kaupungissa tyydyttänyt pikaisesti uutisnälkääni selaamalla Himalayan Times -lehteä. Siinä oli kerrottu, että Katmandussa järjestetyt tiibetiläismunkkien ja -aktivistien mielenosoitukset Kiinan hallitusta vastaan olivat yltyneet väkivaltaisiksi. Kuvissa poliisit hakkasivat bambukepein mielenosoittajia maahan.

Huhtikuun ensimmäisen päivän iltapäivänä istuin katmandulaisessa taksissa. Olin tulossa lentokentältä, matkalla ystäväni Michellen asunnolle Lazimpatin kaupunginosaan.

Kuski oli valinnut nopeaksi uskomansa oikotien halki Katmandun pohjoisosan. Matka kulki pitkin kapeita, mutkaisia katuja. Ehdin jo huolestua siitä, pääsisinkö oikeaan osoitteeseen: reitti oli minulle täysin outo.

Yhtäkkiä kapealla kadulla velloi väentungos, joka pakotti taksin pysähtymään.

Valtaosa tien tukkivista ihmisistä oli poliiseja. Joukossa oli myös YK:n työntekijöitä sinisissä liiveissään. He kuvasivat tilannetta pienillä digikameroillaan.

Tien keskelle oli pysäköity kolmen poliisiauton letka. Taksikuskini yritti sinnikkäästi tunkea auton nokkaa ihmisjoukon läpi, mutta eteneminen oli mahdotonta. Paluu tulosuuntaankaan ei enää onnistunut, takanammekin oli jo sankka joukko ihmisiä.

Jämähdimme poliisiautoletkan rinnalle. Muistin sähköpostiini tulleet Suomen lähetystön turvallisuusvaroitukset: ”Matkustajia kehotetaan välttämään joukkokokouk-sia ja paikkoja, joissa on väentungosta”. Mutta minkäs teet, kun istut kiltisti taksissa, jonka joukkokokous ja väentungos yhtäkkiä ympäröi?

Taksikuski naurahteli hermostuneesti ja levitteli käsiään. Hän ohjasi auton niin lähelle tien reunaa kuin mahdollista, varovasti ihmisten seassa luovien. Sitten hän sammutti moottorin.

Istuin hetken ihmeissäni ja yritin ymmärtää, mitä kadulla tapahtui. Vihdoin tajusin, että kyseessä oli juuri sellainen tiibetiläisten munkkien ja aktivistien mielenosoitus, josta olin lukenut päivää aiemmin lehdestä. Taisimme olla Kiinan suurlähetystön liepeillä.

Poliisijoukon seasta näkyi oranssi-punaiseen kaapuun pukeutunut tiibetiläismunkki, joka huusi raivokkaasti ja pui nyrkkiä ilmassa. Mielenosoittajia oli vain kourallinen, paljon vähemmän kuin poliiseja, jotka ylivoimansa turvin pakkasivat mielenosoittajia poliisiautoihin.

Bambukepitkin olivat mukana, mutta kukaan ei lyönyt. Kaivoin kameran laukustani ja aloin ottaa kuvia taksin ikkunasta.

Kuvat sekavasta tilanteesta olivat – sekavia: ohi viuhahtavia maastopukuisten poliisien käsiä ja vartaloita, mielenosoittajien nyrkkejä, huutava pää tai paikalle saapuneen toimittajan ilmaotteessa oleva kamera. Olin joutunut keskelle uutista.

Jatkoin kuvaamista, kunnes kamerani tähtäimeen sattui tuttu hahmo: ystäväni Michellen poikaystävä John. Hän talutti tyynen rauhallisesti polkupyöräänsä läpi mellakan. Kurkotin pääni taksin ikkunasta ja huikkasin hänelle. John tuli naureskellen taksin rinnalle.

”Oikotieni on tänään vähän ruuhkainen”, John naureskeli. Hänkään ei ollut osannut aavistaa, että tuttu reitti kulkisi tänään halki maailmanlaajuisen uutisen: tiibetiläisten mielenosoituksen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Tuhot tekevät vedestä vaarallista

Syyllinen siihen, että ihminen kuivuu hengiltä, on useimmiten vesi. Ei sen puuttuminen, vaan se, että sitä on liikaa. Vesi on voinut vyöryä paikalle metrien korkuisena hyökyaaltona tai tulvia yli joenuoman.

Edetessään se on liittynyt toisiin vesiin ja liuottanut mukaansa kiinteää ainesta. Lopulta yhtyneiden vesien jokaisessa pisarassa elää vilkas mikrokosmos, bakteerien, virusten ja alkueläinten armeija, jonka tuhovoiman edessä ihminenkin joutuu luopumaan ruumiinsa nesteistä, oksentamaan ja ripuloimaan ne ulos itsestään.

”Katastrofi on valmis, kun likainen ja puhdas vesi sekoittuvat toisiinsa, eikä veden keittäminen ole mahdollista”, sanoo Suomen punaisen ristin terveydenhuollon asiantuntija Hannele Virtanen, jonka työ katastrofialueilla on paljolti taistelua mikrobeja vastaan.

Ihmisten on pakko juoda, ja niinpä he juovat saastunutta vettä. Ja ripuloivat. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa, Virtanen muistuttaa.

”Ensin iskevät vatsataudit, sitten puutteellinen hygienia alkaa rapauttaa koko terveydentilaa. Ihmiset sairastuvat silmätulehduksiin ja likaiset vaatteet ruokkivat ihotauteja. Kun ravitsemustaso ja terveys ovat jo valmiiksi huonoja, ihmisiä alkaa pian kuolla. Heikoimmat menehtyvät ensin.”

Kurjuus kumuloituu

Ripuliin kuolee käsittämätön määrä ihmisiä – tavallisena, katastrofittomana päivänä yhtä monta menehtyisi, jos 20 täyttä jumbojettiä romahtaisi taivaalta.

Eurooppaan ne eivät putoaisi. Katastrofitkin tuntuvat osuvan aina köyhimpiin. Vuoden 2004 tsunami oli tässä suhteessa poikkeus, se iski kipeästi myös eurooppalaisiin.

Hannele Virtanen oli tsunamin jälkeen Sri Lankassa. Suomalaiset veivät avustusalueelle klinikan, saksalaiset vesiyksikön ja ruotsalaiset putkiston.

”Työtä on tehtävä koordinoidusti. Ei ole mitään järkeä hoitaa ripulipotilaita ja palauttaa heidät sitten takaisin likaisen veden tartutettavaksi.”

Ensimmäisenä katastrofialueella on laitettava kuntoon vessat ja vesipostit.

Vessojen järjestäminen Sri Lankassa oli vaikeaa. Ennen siirrettävien toilettien tuloa kyhätyt, perinteiset riuku ja monttu -yhdistelmät uhkasivat pohjavesiä. ”Kun kuoppa oli puoli metriä syvä, vesi nousi jo vastaan.”

Saastunutta vettä puhdistetaan kemikaaleilla ja ihmisille jaetaan puhdistustabletteja. Sri Lankassa puhdasta vettä jaettiin myös autoista. Juomaveden jakelu ei täytä tehtäväänsä, ellei ihmisillä ole puhtaita astioita. Siksi Burman toukokuisen hirmumyrskyn ja hyökyaallon murjomalle katastrofialueelle lähti ensimmäisten avustuserien mukana myös tyhjiä vesikanistereita.

Toistuvat tuhot turruttavat auttajat

Usein vesikatastrofit toistuvat pienin vaihteluin vuosi toisensa jälkeen. Monesta Afrikan ja Aasian maasta tulvauutisia tulee tappavan tasaiseen tahtiin. Toistuvien luonnonmullistusten runnomassa maassa katastrofin täytyy olla todella suuri ennen kuin se herättää auttamishalua kansainvälisesti.

Bangladeshissa vuoden ensimmäinen ripulikausi alkaa huhti-toukokuussa ja toinen syys-lokakuussa. Ensin kuuma kausi vaikeuttaa puhtaan veden saamista, sitä seuraavat rankkasateet ja tulvat saastuttavat vedet. Kesäkuussa 2007 tulva peitti yli puolet Bangladeshin maa-alasta, ja taudit levisivät. Toukokuussa 2008 meneillään oli kuiva kausi ja ripuliluvut olivat jälleen nousussa. Joka vuosi 25 000 bangladeshilaista kuolee likaisen veden takia. Heistä suurin osa on lapsia.

Hyvään hygieniaan ei ylletä parhainakaan päivinä ja tulvat tekevät tuhojaan kuivinakin kausina.

”Usein tulvavesi lahottaa vessat, eivätkä ihmiset uskalla käyttää hajoamaisillaan olevia rakennelmia”, Virtanen kuvailee yhtä syytä tautien leviämiseen.

Punaisella ristillä on katastrofien hoitoon omat minimistandardinsa. Puhdasta vettä pitäisi jokaisen saada 15 litraa päivässä, eikä sen hakumatka saisi ylittää puolta kilometriä. Toilettien pitäisi olla puhtaita ja kunnollisia, yhden vessan käyttäjämäärä ei saisi ylittää kahtakymmentä ihmistä, eikä jonotusaika viittätoista minuuttia.

Jo vakiintuneella pakolaisleirillä tavoitteet voidaan saavuttaakin, mutta silloin kun hätä on suurin, ei apu ole aina lähellä.

”Viime lokakuussa Ugandassa ei voinut kuin katsoa, miten puhdas ja likainen vesi virtasivat yhdessä.”

Oikukas luonto opettaa

Paras keino torjua vatsatauteja on käsien pesu. Ugandassa on koulutettu Fast-kehitysohjelmassa ihmisiä hygienia-asiantuntijoiksi. Tarvittaessa heidät siirretään katastrofialueelle opettamaan ihmisille, miten parhaiten välttyä taudeilta. Peruslista on yksinkertainen: saastunutta vettä ei saa päästää sisuksiinsa ja kädet on vessassa käynnin jälkeen pestävä, kunnolla.

”Kun Mikronesiassa levisi kolera, veimme jokaisen ravintolan eteen kolme ämpäriä, joista ensimmäisessä kädet saippuoitiin, toisessa huuhdeltiin ja kolmannessa desinfioitiin. Lisäksi tehtiin tv-filmi, jossa opetettiin, miten kädet täytyy pestä. Saippuaa jaettiin ovelta ovelle, ja samalla poimittiin sairaat hoitoon”, kertoo Hannele Virtanen onnistuneesta epidemian torjunnasta pienellä Tyynenmeren saarella.

Saarivaltioissa luonnonkatastrofeja sattuu tämän tästä, suomalaiseen mediaan niistä kantautuvat vain tuhoisimmat. Hirmumyrsky raivoaa, nouseva merivesi turmelee kaivot, purkautuvan tulivuoren tuhka saastuttaa vedet. Saarivaltioiden asukkaat ovat myös oppineet tulemaan toimeen oikukkaassa ympäristössään.

”Cookin saarilla ihmisillä on erillinen ruokasaari, jossa kukaan ei saa asua. Sitä pidetään luonnonvarastona, josta tarvittaessa haetaan hedelmiä ja kookosta. Ripuloiville lapsille annetaan kookosmaitoa, joka on puhdasta ja erinomainen nesteen ja ravinnon lähde.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Hoitajia houkutellaan palveluilla

Swazimaa. Swazimaassa on avattu sairaanhoitajien hyvinvointikeskuksia, joiden tarkoitus on saada koulutetut hoitajat jäämään kotimaahansa. Keskuksissa sairaanhoitajille ja heidän lähisukulaisilleen tarjotaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Lisäksi hoitajat voivat osallistua jatkokoulutukseen ja saada työnohjausta.

Hyvinvointikeskukset tarjoavat myös paikan jakaa kokemuksia ja rauhoittua. Erityisen tärkeäksi on osoittautunut parantava puutarha, jossa hoitajat voivat hiljentyä ja kerätä voimia raskasta työtään varten.

Sairaanhoitajien muutto ulkomaille rapauttaa Swazimaan terveydenhuoltoa. Joitain vuosia sitten kaikki vuosikurssiltaan valmistuneet hoitajat lähtivät ulkomaille, useimmat heistä Britanniaan. Massamuutto herätti hallituksen toimiin, sillä maalla ei ole varaa menettää yhtään hoitoalan ammattilaista. Sairastavuus on yleistä ja vakavaa, sillä swazimaalaisista 26 prosenttia kantaa hi-virusta. Tällä hetkellä miljoonaa swazimaalaista hoitaa 3 054 sairaanhoitajaa.

Toisin kuin helposti voisi kuvitella, hoitajien lähdön pääasiallinen syy ei ole raha. Vuosina 2003 ja 2004 Swazimaasta lähteneitä hoitajia tutkittaessa kävi ilmi, että suurin osa heistä oli tuntenut itsensä aliarvostetuksi. Erityisen ikävänä he pitivät sitä, että sairastuessaan hoitajat joutuivat jonottamaan hoitoa ja lääkitystä kuten muutkin potilaat.

Swazimaan esimerkkiä osoittaa arvostusta sairaanhoitajille konkreettisia etuja tarjoamalla on jo seurattu Lesothossa. Myös Sambiaan ja Malawiin suunnitellaan hyvinvointikeskuksia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Glamouria ja krikettiä

S. M. Ali, mies, 36

Tutkija, Pakistan

”Pakistanilaisilla on paljon ennakkoluuloja intialaisia naapureitaan kohtaan, ja ne perustuvat erittäin vähäiseen tietoon. Televisiosta saamme kuvan, että keskivertointialaisella on suurempi taipumus laulamiseen ja tanssimiseen arkielämässään. Suurin osa käsityksistämme on peräisin bollywood-elokuvista. Satelliittikanavien elokuvissa ja saippuaoopperoissa intialaiset viettävät hyvin ylellistä elämää. Pakistanilaisten tv-katsojien mielestä ultratrendikäs maailma alkaakin rajan toisella puolella. Toisaalta televisiossa on myös uutisia Kashmirin tilanteesta sekä uskonnollisesta väkivallasta muilla alueilla. Kun sekä Intia että Pakistan ovat nykyään ydinasevaltioita, meillä ei ole enää varaa ennakkoluuloihin.”

Ishita Dey, nainen, 25

Tutkimusavustaja, Intia

”Kun ajattelemme pakistanilaisia, ensimmäisenä asiana mieleemme tulee ehdottomasti kriketti. Intia-Pakistan -krikettipelin hulluus toimii myös silloin, kun joukkueemme kohtaavat kolmannessa maassa. Krikettimania ulottuu helposti kentän ulkopuolelle ja krikettipelaajat ovat siinä keskeisessä roolissa. Intialaiset tytöt pitävät pakistanilaisia miehiä paremman näköisinä vaikkakin vanhanaikaisina. Käytännössä kanssakäyminen pakistanilaisten kanssa on aika vähäistä, koska rajan ylittäminen on hankalaa. Moni intialainen haluaisi kuitenkin käydä rajan toisella puolella erityisesti Lahoressa ja muissa Pakistanin vanhoissa kulttuurikaupungeissa. Pakistanilaisella ruoalla on Intiassa legendaarinen maine.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008