kesäkuu 2008 - Maailman Kuvalehti

Kaiken maailman pöntöt

Liian seurallinen toimitus

”Waiguoren! Ulkomaalainen!” Huudahdus tulee tutuksi, jos asuu valkonaamana kiinalaisessa miljoonakaupungissa, jossa ulkomaalaisia on vain kourallinen. Nimittelyyn tottuu, mutta joskus tulevat yksityisyyden rajat vastaan.

Perinteiseeen malliin rakennetut julkiset käymälät Kiinassa saavat yksityisyyttään arvostavan nikottelemaan. Karuimmillaan naistenhuone on kymmenen lattiassa olevaa reikää, joilla kykitään kylki kyljessä.

Tällä kertaa waiguoren kaikuu julkisessa käymälässä, mutta astetta modernimmassa. Keväisestä kukkanäyttelystään kuulu puisto on panostanut myös naistenhuoneeseen.

Moderni vessa tarjoaa yksityisyyttäkin perinteistä enemmän: pöntöt eivät ole vieri vieressä, ja kaakeliset väliseinät takaavat näkösuojan naapuriin. Jos naapuri istuu.

Väliseinät ovat nimittäin sen verran matalia, että ponnaripäinen koulutyttö yltää hyvin kurkistamaan seinän yli, kun vähän varvistaa.

”Hei kaikki, täällä on ulkomaalainen!” vahvistaa tyttö havaintonsa.

Pian väliseinän yli napottaa kymmenen silmäparia ja vielä useampi kerääntyy kopin ovettomaan oviaukkoon. Alkaa tirskunnalla höystetty kuulustelu, jossa käydään läpi niin monta yksityiskohtaa vieraasta, kun aika ja kielitaito sallivat.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Tirskunta ei johdu paikasta tai siitä, että kuulusteltava on saatu kiinni housut kintuissa. Ulkomaalaisen kanssa jutteleminen nyt vaan on vähän toisella kymmenellä olevista tytöistä kovin eksoottista ja kikatuttavaa.

Pöntöllä istuva pohtii mielessään tilanteen vaatimaa protokollaa. Istuako tässä niin kauan, kunnes kysymystulva lakkaa? Vai kehtaisiko hivuttautua pöntöltä ylös sen verran, että voisi kiskoa housut hieman säädyllisemmälle korkeudelle?

Ulkoa kajahtava opettajan käsky pelastaa tilanteen, ja tirskuva joukko poninhäntiä katoaa puistoon.

Istuin vai reikä?

Vietimme Kaakkois-Turkissa uhrijuhlaa. Joimme diyarbakirilaisessa kahvilassa teetä ja vesipiiput, nargilet, pulputtivat vieressämme.

Vieressäni istuva Muhammed oli lähdössä Puolaan vaihto-opiskelijaksi. Puhuimme ensin pitkään tavanomaisista asioista. Jokin kuitenkin vaivasi häntä, ja aikansa kakisteltuaan Muhammed oli valmis avautumaan.

”Entäs ne vessat? Siis onko siellä istuin vai reikä?” Olin aluksi hieman hämilläni, kunnes purskahdimme molemmat nauruun. ”Istuin”, vastasin.

”Äh, sitä pelkäsinkin”, totesi Muhammed. ”Mutta onko siellä puhdasta? Voiko siellä todella istua, kun ei tiedä, ketä siellä on käynyt. Ja eihän ne aina edes osu siihen keskelle”, hän jatkoi.

Turkissa on kahdenlaisia vessoja: reikä lattiassa -mallia, jota kutsutaan turkkilaiseksi ja ranskalaisiksi sanottuja wc-istuimia. Kävimme läpi istuimen hyödyt ja haitat. Muhammed halusi vielä varmistaa viimeisen yksityiskohdan: ”Onko siellä vettä?”

Oli vessa millainen tahansa, Turkissa sen yhteydessä on aina vesipiste. Eniten Muhammedia huolestuttikin se, joutuisiko hän Eurooppaan muuttaessaan tinkimään hygieniastaan ja siirtymään wc-paperilla pyyhkijäksi.

Hygienia on suhteellinen käsite, ja vanhat tavat ovat tiukassa minullakin. Kaksi vuotta Turkissa asuttuani pidän yhä matkustaessani mukana pientä nenäliinapakettia – ihan vain siltä varalta, että hätä pääsisi yllättämään.

Muista vetää vessa!

Muistan ensikokemukseni vessasta, jossa ”pyyhitään” vedellä. Olin aika pieni tyttö, ensimmäistä kertaa elämässäni Thaimaassa. Jo matkalla Bangkokin lentokentältä tuli pissahätä. Auto pysäytettiin, ja sain mennä tien vierellä sijaitsevaan vessaan.

Edessäni oli seinä, siis pala muuria, muurin takana kuoppa. Ihmettelin ja katselin kauemmas, että missä se veski on. Kuopan vieressä oli ämpäri. Luulin sitä potaksi, mutta tarkistin asian: ämpärissä oli vettä.

Hätä oli kova, ja tytön oli selviydyttävä tehtävästä uudessa maassa omin voimin. Päätin pissata kuoppaan. Siinä osuin oikeaan.

Pistin pikkuhousut jalkaan ja olin aikeissa lähteä. Katseeni osui vesiämpäriin. Mielessäni oli kuva äidistä, joka huutaa: ”Muista vetää vessa!” Muistin. Otin ämpäristä kauhalla vettä ja heitin sen kuopan pohjalle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Vessojen puolestapuhuja

Käymäläseura huussi ry:tä voi kutsua yhden asian liikkeeksi: se on vessojen asialla. Vuonna 2002 perustettu yhdistys keskittyy erityisesti kuivakäymälöihin. Seuran nettisivujen mukaan sen ”visio on tehdä kuivakäymälöistä kestävän kehityksen keskeinen osa.”

Kuivakäymälä toimii niin, että jätökset kerätään säiliöön sen sijaan, että ne huuhdeltaisiin viemäriin vedellä. Jätökset voi ympäristöystävällisesti kompostoida. Perinteisesti kuivakäymälät ovat olleet ulkohuusseja, mutta seura korostaa, että nykyään kuivavessa on käypä ratkaisu sisätiloissakin.

Käymäläseura sekä tiedottaa kuivakäymälöistä että tekee käytännön työtä hyvän sanitaation eteen. Huussi ry muun muassa tarjoaa vinkkejä kuivakäymälöiden käyttäjille ja pyrkii edistämään niiden käyttöä erilaisilla hankkeilla sekä Euroopassa että maailmalla.

Käymäläseuralla on hanke esimerkiksi Pohjois-Sambiassa, jonne rakennetaan käymälöitä erityisesti kouluihin. Huussi ry tekee kehitysyhteistyötä myös Swazimaan pääkaupungissa Mbabanessa.

Huussiseura tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon kummilapsen hankkimiselle kehitysmaasta – seuran kautta voi ruveta huussikummiksi. Yksityishenkilö voi ruveta kummiksi 50 euron vuosimaksulla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Onko yksin ylvästä?

Miksi te ette uskalla perustaa perhettä tai avioitua? Mitä se sellainen itsenäisyys on, ettei uskalla tarvita toista? Minä kuulin, että te menette yksin metsään ajattelemaan, miksi te niin teette?

No niin, kelataanpa aikaa taaksepäin. Nämä kysymykset esitti intialainen mies rannalla. Kohensin aurinkolaseja silmilläni ja katselin kauemmas. Antaisit minun olla rauhassa.

Kypsä ihminen osaa olla yksin. Osaa, ja jopa nauttii siitä, myhäilin partaani tietäväisenä ja jatkoin kirjan lukemista.

***

Kysymykset (ja oma kopeuteni) jäivät kuitenkin kaivertamaan mieltäni. Tuo rannalla tapaamani mies ei ole luultavasti yksin juuri koskaan. Hän elää perheensä kanssa yhden huoneen asunnossa, nukkuu viisi ihmistä seuranaan.

Keittiöpsykologi sisälläni heräsi: onko introverttiys länsimainen keksintö? Mitä ajattelemme löytävämme?

Istuskelin samana iltana ravintolassa. Ympärilläni oli paljon ihmisiä: perheitä, sukuja, kaveruksia. Minä istuin itsekseni. Teeskentelin lukevani kirjaa, jottei yksinoloni, mahdollinen yksinäisyyteni tai tosiasia, että se vaivaa minua, näkyisi läpi.

Ryhtini ei ollut kovin suora.

Meitä suomalaisia kehotetaan ”etsimään aikaa vain itsellemme”, ”menemään itseemme”, ”katsomaan sisimpäämme”. Ihminen joka ei osaa olla yksin, on epäkelpo. Vain yksin ollessaan voi tehdä oman onnensa ja olla muista riippumaton.

Mitä kypsyyttä on siinä, että käpertyy itseensä – repii, raastaa, raapii – eikö ihmisen jalous punnita ajassa, jonka hän jakaa toisten kanssa – kommunikoi, muuttuu, kehittyy?

Kääntyykö kulttuurimme yksinäisyyteen tai kopeuteen sen vuoksi, ettemme uskalla olla rehellisesti omia itsejämme toisten seurassa?

***

Illalla huoneessani mietin pylväitä. Kadun toisella puolella oli romahtamaisillaan oleva rakennus, jonka kuistia yksi paksu pylväs piti pystyssä.

Vanhojen rakennusten pylväät ovat ylväitä, seisovat yksin.

Mikä tekee pylväästä ylvään? Se että se on yksin vai se, että se on kiveä?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Tumman puun tarinoita

SARA RIGATELLI

”Ei tässä enää ole aikaa leikkiä.”

Francis Kliperin arvio 2000-luvun kyläpe-rinteistä on tyly. Makonde-heimolle aikanaan omintakeiset maskit on jätetty pölyttymään ja naisten huulirenkaat haurastumaan.

”Nykyisin käytämme symboleita korkeintaan kerran vuodessa aikuistumisriitin aikaan. Elämä on niin hankalaa, ettei aikaa ole tuhlattavaksi”, Francis toteaa.

Syvällä Tansanian eteläisen läänin eteläisimmässä kolkassa istuu seitsemän veistäjää. Täältä Tangazosta, makondejen sydänmaalta, lähtevät maailmalle eebenpuiset esineet, jotka koristavat länsimaisia kirjahyllyjä.

Molemmin puolin Mosambikin ja Tansanian rajaa köyhissä kylissä luodaan puutteen ja lian keskellä taidetta, joka on yksi itäisen Afrikan ikoneista. Mangopuun varjossa käy tasainen kalke – niin kuin on käynyt tiettävästi satoja vuosia.

Mustaa puuta, valkoisia unelmia

Filip Chavene nappaa maasta tomuisen taltan. Syntymässä on ujamaa, makonde-töistä kuuluisin.

”Se kertoo siitä, että meidän on tuettava toinen toisiamme. On kunnia veistää perhepuuta, koska se jatkaa esi-isiemme perintöä”, seitsenlapsisen perheen pää pohtii.

Sukupuussa toisiinsa tarrautuneet ihmishahmot muodostavat katkeamattoman kuvion, joka kurkottaa korkeimmillaan pariin metriin. Alimpana ovat vanhimmat sukupolvet, ylimpänä nuorimmat. Myös veistäminen on lenkki ketjussa: käden-taidoissa elää isän opetus.

Swahilinkielinen nimi viittaa 1960-luvun sosialistiseen oppiin, jonka pohjaksi presidentti Julius Nyerere julisti maaseudun perheyhteisöt. Sukupuu on kuitenkin verrattain nuori makonde-symboli. Se on ”modernin aallon” tuotantoa, joka syntyi kun eurooppalainen taidekäsitys törmäsi afrikkalaiseen veistoperinteeseen. Valkoisten tuomisia ovat myös paholainen ja enkeli.

Kilimanjaron-kävijän laukkuun sujahtaa useimmiten klassinen safarieläin tai masai-ukko, mikä näkyy täällä tuhannen kilometrin päässä. Mtwaran seudun artistit vuolevat liukuhihnatyyliin pitkäluisia masai-hahmoja, joilla ei ole mitään tekemistä eteläisen makonde-kulttuurin kanssa.

”Me teemme sitä, mistä turistit tykkäävät. Se on meidän elantomme. Siksi keskitymme pikkuveistoksiin. Matkailijoita miellyttävät myös näyttävät toteemit, mutta ne eivät mahdu lentokoneeseen”, masaihin erikoistunut Antoni Jemsi tietää.

Eebenpuun lumo ja kirous

Eebenpuun pölkyt on etsittävä aina vain kauempaa. Parhaiten veistotöihin soveltuvat satavuotiset puut ovat harventuneet entisestään.

”Ennen tämä tienoo oli pullollaan mpingoa. Nyt joudumme sahaamaan rungon usein jo 40-50 -vuotiaana”, Antoni Jemsi kertoo ja haroo katseellaan versoja.

Liialliset hakkuut ovat tulleet mustanpuun turmioksi. Epäileväisimmät arvioivat, että arvopuuta riittää enää pariksikymmeneksi vuodeksi. Myös hallitus on havahtunut metsien tyhjentymiseen. Hakkuulupien hintoja on nostettu ja luvattomasta kaatamises-ta räpsähtää tuntuvat sakot.

”Tansanian hallitus näkee ongelman. Se ei ole kuitenkaan hyvä uutinen meille. Yhdestä kuutiosta saa nyt pulittaa 25 euroa”, Antoni pyyhkii hikeä otsaltaan.

Vaihtoehtoisiin puulajeihin miehet suhtautuvat nihkeästi. Taiteilijoiden mukaan sekä ostajat että veistäjät vaativat eebenpuuta. Ainutlaatuisten veisto-ominaisuuksiensa, värinsä ja hienosyisyytensä takia kaikki muu olisi sekundaa.

Itse asiassa on harhaanjohtavaa puhua eebenistä, sillä mpingo on tarkkaan ottaen oma puutyyppinsä, joka on ”todellista eebeniä” kiiltävämpää ja kovempaa. Mutta paikallistenkin suussa mustasisuksiset puut taipuvat taajaan ebonyksi. Oikeaoppinen makonde ei myöskään ole syvänmusta vaan tummanruskea. Musta väri on nimittäin peräisin – kenkälankista.

”Cashew-öljyllä saisi kauneimman hohteen, mutta se on kallista ja sitä rahdataan Tansanian ulkopuolelle. Siksi käytämme useimmiten kengänkiilloketta”, ryhmän vetäjä Saidi Lilama sanoo.

”Oma mielipiteeni kyllä on, että veistoksessa saa näkyä puun ruskeus ja taltan jäljet.” Kaikkein luonnonmukaisimpaan versioon jätetään pala vaaleaa kaarnaa merkiksi puun alkuperästä.

Taidokkaat kädet, tyhjät vatsat

Veistotaide ei yksin tuo puuroa pöytään. Aamuisin makonde-miesten taitavat kädet eivät kaiverra puuta vaan maata. Maniokkipellolta ehtii rauhoittua veistohommiin vasta iltapäivällä.

Dar es Salaamista satunnaisesti saapuvilla tukkuostajilla on tapana ostaa teokset viimeistelemättöminä. Pienestä perhepuus-ta tienaa parituhatta shillinkiä eli reilun euron. Mwengen torin sykkeessä urbaanit heimoveljet sitten silottelevat matkamuistot myyntiin – moninkertaiseen hintaan. Bisneksen keskus onkin jossain ihan muualla kuin makonde-kylissä: avokätisimpiä ovat tunnetusti Sansibarin charter-turistit.

Tangazon kylän miehet tietävät pelin hengen. ”Ongelma on, ettei täällä Mtwaran alueella ole markkinoita. Syrjäseuduille ei eksy kukaan”, Saidi suree. ”Mutta täällä on meidän kotimme. Taidevälittäjät ostavat mielellään veistokset täältä, koska he voivat sanoa, että kyseessä on aito makonde.”

Mangopuun alla kalke jatkuu. Ympärillä parveilevat pienet silmäparit varmistavat, että lenkki sukupolvien ketjussa tallentuu niin päähän kuin puuhun.

Afrikan mustaapuuta uhkaa sukupuutto

Mustaapuuta kasvaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Länsi-Intiassa. Eniten sitä esiintyy Mosambikissa ja Tansaniassa.

Mpingo käännetään useimmiten Afrikan mustapuuksi tai Mosambikin eebenpuuksi. Varsinaisella eebenpuulla viitataan nykykielessä Diosporos-sukuun, joka on Dalbergiaan kuuluvaa mpingoa hauraampaa ja matampaa.

Monia eebenlajeja pidetään nykyään uhattuina. Hakkuut ovat kuluttaneet suoria, virheettömiä runkoja, mikä on kuihduttanut puiden geeniperimää.

Puun suojelu esimerkiksi kestävillä hakkuusuunnitelmilla, kaupan säännöstelyllä tai istutuksilla on ollut toistaiseksi vähäistä. Istutusten ongelmana on, että puun kasvu täyteen mittaansa vie 70-200 vuotta.

Ja puupalasta syntyi nainen

Makondet ovat alun perin kotoisin Mosambikista. Heitä elää Tansaniassa arviolta 1,1 miljoonaa ja Mosambikissa noin 200 000.

Varhaisimpia veistoksia ovat naishahmot ja naamiot, jotka esittävät muun muassa odottavaa äitiä. Myöhemmin kuviin tulivat metsästäjät, noitatohtorit ja arkiaskareet.

Legendan mukaan miesolento veisti puusta hahmon, joka muuntui naiseksi. Heidän lapsensa oli ensimmäinen makonde. Jotkut makondemiehet kantavat edelleen kaulassaan naistalismaania karkottaakseen pahoja henkiä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Näin sen näin: Peking kesällä 1966

Pekingin olympialaiset ovat yksi vuoden puheenaiheista. Oman kuvakulmansa aiheeseen tuo Tukholman Etnografinen museo, jossa on esillä valokuvia Pekingistä kulttuurivallankumouksen ensimmäisenä kesänä vuonna 1966. Kuvat on ottanut tuolloin 20-vuotias ranskalainen Solange Brand.

Brand valmistui sihteeriopistosta 1965 ja sai seuraavana vuonna kolmivuotisen pestin Ranskan suurlähetystöön Pekingiin. Hän oli innokas harrastajavalokuvaaja, joka tuolle ajalle poikkeuksellisesti kuvasi värifilmille.

Inhimilliseksi tragediaksi muodostuneen kulttuurivallankumouksen oli tarkoitus puhdistaa porvarilliset ja vanhoilliset piirteet kiinalaisesta taiteesta ja yhteiskunnasta – sekä vahvistaa Mao Tsetungin valta-asemaa. Vallankumouksen aseina Mao käytti opiskelijoita ja työläisiä, jotka muodostivat pelätyn punakaartilaisliikkeen.

Brand kierteli Pekingin katuja ja kuvasi punakaartilaisia, jotka näyttivät yhtä nuorilta ja viattomilta kuin hän itsekin. Brandilla ei ollut poliittisia intohimoja eikä hän yrittänyt ottaa kuvillaan kantaa suuntaan tai toiseen. Juuri rehellisyys onkin Brandin kuvien voima – hän tarkkaili, ei tulkinnut.

Kuvat jäivät vuosikymmeniksi Brandin arkistoihin, kunnes hän muutama vuosi sitten toi ne julki. Ennen Tukholmaa kuvat ovat olleet esillä vain Pariisissa ja Pekingissä.

Kolmenkymmenen Brandin valokuvan lisäksi Etnografinen museo esittelee kokoelman kiinalaisia 60-luvun julisteita. Ne kertovat, miltä kulttuurivallankumous virallisesti näytti. Näyttely on esillä vuoden loppuun saakka.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Kodin kunkku: Vessa

TUULA TUISKU HONKANEN

Tämä on nyt vähän noloa.

Ei itse aihe, vaan se, kuinka vähän siitä puhutaan. Silti varmasti jokainen tätäkin juttua lukeva on jo tänään käynyt siellä: vessassa.

Pikkula, huussi, naistenhuone, kylppäri. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt sitä on kunnioitettu omalla merkkivuodellakin: tänä vuonna vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä sanitaatiovuotta.

Sellaista virallista tahoa, joka arvioisi, kuinka ison osan elämästään ihmiset viettävät vessassa, ei hevin löydy. Lähipiiriltä saa udeltua sen verran tietoa, että kymmenen käyntikertaa päivässä saattaa osua oikeaan, kunhan sallii tarpeeksi ison virhemarginaalin.

Usein ylenkatsottu vessa on kuitenkin terveydellemme tärkeämpi kapine kuin vaikkapa hammasharja. Suuhygieniasta kun ei ole paljon väliä, jos likainen vesi tartuttaa voimat vievän ripulitaudin.

Turhan hyvä ilmastointi

Maailmassa elää 2,6 miljardia ihmistä vailla minkäänlaista käymälää. Väestönkasvu on pitänyt huolen siitä, ettei vessattomien ihmisten lukumäärä ole juurikaan muuttunut viime vuosina. Vessoja eri muodoissaan on tullut lisää, mutta lisää on tullut tarvettakin.

Vaikka käymälää ei ole, tarpeet pitää tehdä – yleensä ulkosalla. Paikallisista tavoista riippuu, mikä paikka missäkin yhteisössä on vessankorvikkeeksi valittu: metsä, ranta tai pellonpiennar. Kaupungeissa vessattomuus on vielä haastavampaa, sillä kasvit eivät tarjoa suojaa eikä luonnon omaa kompostia. Monessa viemäröinnin ulottumattomissa olevassa slummissa käymälän puuttuessa joudutaan turvautumaan muovipussiin.

Sanitaation puute on paitsi epämukavaa, myös terveydelle vaarallista.

Sanitaatiolla tarkoitetaan keinoja, joilla ihmisten ulosteet ja virtsa sekä yhdyskuntien jätevedet kerätään hygieenisellä tavalla niin, etteivät ne vaaranna terveyttä, määrittelee Maailman terveysjärjestö WHO.

Tavoitteena on siis ennen kaikkea ehkäistä tautien leviämistä. Sanitaatio toimiikin tarpeeksi hyvin silloin, kun se tässä tavoitteessaan onnistuu. Hyvän sanitaation kannalta veden yletön käyttö ei ole välttämätöntä, mutta täysin ilman puhdasta vettä se ei onnistu.

Paraskaan tieto ei auta pysymään terveenä, jos tarjolla ei ole tarpeeksi puhdasta vettä juomiseen ja käsihygienian ylläpitoon.

Vesi vie

Juokseva vesi on jo kauan ollut arkea suurimmassa osassa maailmaa. WHO:n ja Unicefin vuonna 2000 kokoamassa koko maail-man kattavassa tilastossa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa juokseva vesi tuli lähes jokaiseen talouteen, samoin viemäröinti. Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa kolmeen neljästä taloudesta tuli vesi sisään, mutta viemäröinti toimi Aasiassa vain alle puolessa, Latinalaisessa Amerikassa kolmanneksessa.

Sanitaatiotilastossa häntäpäätä piti Afrikka, jossa juokseva vesi oli alle puolella, viemäröinti kuudenneksella. Eri Afrikan maiden välillä on kuitenkin huomattavia eroja: vuoden 2004 tietojen mukaan Angolassa vesi juoksee 15 prosenttiin kaupunkikodeista, naapurimaassa Namibiassa 77 prosenttiin. Maaseudulla Angolassa kotihana löytyy vain yhdeltä sadassa, Namibiassa joka kolmannelta.

Ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä ei Suomesta tuttu veteen perustuva sanitaatio ole mahdollista.

Kun vesivessan vetää, lähtee ihmisen tuotos kohti jätevedenpuhdistamoa. Matkaa voi kertyä reippaastikin. Esimerkiksi Kotkan kaupungin alla risteilee 520 kilometriä viemäriverkostoa, Helsingissä 1 600 kilometriä.

Viemäröinti on piilossa maan alla, eikä tavallinen ihminen törmää siihen, ellei viemäröinti satu pettämään. Koneisto on valtava, ja niin myös sen vedentarve. Suomessa Päijänteestä ja Vantaasta riittää hyvin huuhteluvettä puolen miljoonan helsinkiläisen tarpeisiin, mutta toisin on kuivemmissa maissa on toisin.

Ripulin reitti

Ripulitautien sanotaan leviävän likaisesta vedestä, mutta jos ripulien syytä tarkastellaan vähän tarkemmalla seulalla, syyllinen on ihmisen ulosteen joutuminen ruoan tai juoman sekaan. Unicefin mukaan ripulitaudit ovat yhä yksi maailman suurista tappajista: niihin kuolee arviolta 1,5 miljoona ihmistä vuodessa.

Tartunnan aiheuttaja on usein jokin viidestä tekijästä: juoma, ruoka, pelto, sormet tai kärpäset.

Ulosteen käyttö lannoitteena pelloilla puolestaan lisää taudinaiheuttajien määrää ruoassa. Kärpäset, jotka rakastavat yhtä lailla herkullista ruokaa kuin haisevia jätöksiäkin, ovat tehokkaita taudinaiheuttajien levittäjiä.

Parhaiten ketju pysyy puhtaana, jos huolehditaan siitä, että ulosteet pysyvät siististi omassa lokerossaan – oli se lokero sitten vesivessa, huussi tai muu käymälä.

Status vetää

Moneen kehitysyhteistyöhankkeeseen onkin mahdutettu mukaan latriinien rakentamista, ja terveyskampanjoissa on jo vuosikymmeniä muistuteltu hygienian tarpeesta. Ulkomaisin varoin rakennettujen käymälöiden ylläpito ei kuitenkaan ole aina jatkunut itse hankkeiden loputtua.

Varmimmin vessoja jaksetaan hoitaa ja huoltaa, jos ne ovat omia. Mutta mikä saa ihmiset käyttämään rahoja vessan rakentamiseen, jos aina ennen on selvitty ilmankin?

Länsiafrikkalaisessa Beninissä tutkittiin 90-luvulla sitä, mikä saa ihmiset rakentamaan itselleen käymälöitä. Huussin nielemä rahallinen investointi oli suuri, ja moni perhe joutui säästämään hanketta varten kolmekin vuotta.

Haastatteluissa selvisi, että tärkein yksittäinen syy käymälän rakentamiselle ei ollutkaan terveys vaan status: omaa vessaa kun pidettiin merkkinä hyvästä toimeentulosta ja vauraudesta. Käymälä toi mukanaan arvostusta ja asemaa, josta rakentajat uskoivat jälkipolviensakin hyötyvän.

Toki hyvinvointikin oli tärkeä peruste käymälään investoimiseen, mutta toisista syistä kuin mitä terveyskampanjoissa painotettiin. Tärkeimpänä pidettiin sitä, että asioilla oli turvallisempaa ja mukavampaa käydä omassa pihapiirissä kuin kaukana avoimella pellolla. Seinät tarjosivat vähän yksityisyyttä, eikä matkalla tarvinnut pelätä käärmeitä tai rikollisia.

Moni muukin tutkimus on sanonut samaa kuin mitä beniniläiset kyläläiset: terveysvalistus ei välttämättä ole paras motivoija, kun halutaan ihmisten rakentavan itselleen latriineja. Läheltä löytyvä vessa vain tekee elämästä monin verroin mukavampaa.

Vessa on myös turvallisuuskysymys

Käymälän puute vaikeuttaa kaikkien elämää, mutta erityisiä rajoitteita se asettaa tytöille ja naisille, muistuttaa Unicef. Monissa kulttuureissa naisten ja tyttöjen ei ole sopivaa tehdä tarpeitaan niin, että muut näkevät. Jos käymälän suomaa näkösuojaa ei ole tarjolla, voi tarpeilla käydä vain pimeän aikaan. Pimeällä liikkuminen on turvallisuusriski. Hygieniasta huolehtiminen etenkin kuukautisten aikaan on vaikeaa ilman käymälä- ja peseytymismahdollisuuksia.

Käymälöiden rakentaminen koulujen yhteyteen on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi lisätä tyttöjen koulunkäyntiä. Erityisen tärkeää on huolehtia siitä, että käymälät ovat turvallisia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Jo yhden lapsen tähden

Hiljaisuus, pimeät kadut – aavemainen, kuin alkavan sodan tunnelma. Taustalla lasten ääniä. Ne tulevat jostain alhaalta: kellareista, kaduilta, porttikongeista.

Tällaiseen tunnelmaan italialais-saksalainen Lisa Caviglia heräsi ensimmäisenä yönään Mongoliassa.

”Kyse ei ole Aasian maiden kaltaisesta massailmiöstä tai tilastoluvuista yleensäkään. Kyse on siitä, että ennen ei ollut yhtään, nyt on yksi”, Caviglia kuvaa tilannetta symbolisesti. Hän puhuu lapsiprostituoiduista.

Caviglia tutki puolen vuoden ajan lapsi-prostituutiota Ulan Batorissa, Mongolian pääkaupungissa. Hän keskittyi riskitekijöihin, jotka ovat johtaneet siihen, että nuoret – erityisesti tytöt – ovat päätyneet prostituoi-duiksi. Caviglia haastatteli tutkimustaan varten yhdeksää naista ja kuutta nuorta tyttöä, jotka olivat mukana Ulan Batorissa prostituoitujen kuntoutusohjelmassa.

“Mongolia on globaalissa mittakaavassa yksinäisin. Kukaan ei välitä, vaikka se katoaisi”, Caviglia kuvaa maahan kohdistunutta välinpitämättömyyttä. Hänen tutkimuksensa tarkoituksena ei ollut ratsastaa numeroilla, vaan paneutua sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tilanteisiin, jotka johtavat lapsiprostituution yleistymiseen.

Suuri yksinäinen

Mongolia romahti Neuvostoliiton mukana 1990-luvulla. Sosialismi vaihtui köyhyydeksi, työttömyydeksi, alkoholiongelmiksi, lisääntyneeksi väkivallaksi.

2,8 miljoonan asukkaan Mongolia on mailman harvaan asutuin maa, sen pinta-alasta yli puolet on aroa. Taloudellisten ongelmien myötä maaseutu alkoi tyhjetä: nykyään noin 60 prosenttia mongolialaisista asuu kaupungeissa.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa Caviglian mukaan myös ihmisten käsityksiin omasta vartalosta ja arvokkuudesta yksilönä. Käsitykset voivat näkyä lapsessa konkreettisesti erilaisissa asennoissa tai vaikkapa ryhdissä.

”Aika ja yhteiskunta heijastuvat siihen, miten esimerkiksi sukupuolikysymykset, kuvat ihmisyydestä, roolimallit nähdään. Ja lopulta: miten näemme itsemme ja oman arvomme”, Cavaglia kuvaa.

“Yhteistä on se, että perhe on avainsana kaikkien lasten, myös lapsiprostituoitujen, elämässä.”

Caviglian mukaan juuri perheet kokivat sosialismin romahdettua suuria ongelmia. Avioerot ja perheväkivalta sekä seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset lisääntyivät. ”Perheet eivät olleet enää turvallisia, ja koska rahat olivat tiukassa, myös lasten oli lähdettävä etsimään töitä.”

Suuri osa Cavigilian haastattelemista tytöistä ja naisista kuvaileekin rahattomuuden ja työttömyyden johtaneen prostituutioon. Lasten seksuaalisen hyväksikäyttöä vastaan työskentelevä Ecpat-järjestö teki vuonna 2001 Ulan Batorissa tutkimusta: heidän haastattelemistaan lapsiprostituoi-duista valtaosa, noin 80 prosenttia, asui kadulla.

Katulapsien määrä on myös Caviglian mukaan järisyttävä. Hänen mukaansa kuva syrjässä elävästä, toinen toisestaan huolta pitävästä mongolialaisesta yhteisöstä on silmälumetta. Todellisuudessa läntinen kilpailun ja kapitalismin maailma on tullut Mongoliaan. Eikä seksibisnes ole pienimmästä päästä.

Mongolian keskuspoliisin löysi vuonna 2006 Ulan Batorista 73 seksuaalisesti hyväksikäytettyä lasta, 63 salakuljetettua lasta. 30 lasta ylitti Mongolian rajan väärennetyin avioliittotodistuksin. Toistaiseksi lapsiprostituutio on Lisa Caviglian tutkimuksen mukaan kansallista. Caviglia kuitenkin painottaa, että esimerkiksi turismin kasvun myötä prostituution leviäminen Thaimaan tilannetta vastaavaksi kansainväliseksi bisnekseksi on mahdollista.

Lapsi vai teini?

Caviglian mukaan olennainen ero lapsiprostituution kohdalla ”nyt ja ennen” on siinä, että ennen sosialismin romahtamista prostituutio oli satunnaista, nuoret naiset saattoivat joutua prostituution pariin saadakseen jotain haluamaansa, jopa ylellisyyttä. Sosialismin romahtamisen jälkeen lapsiprostituutio on levinnyt kaikkiin, myös köyhimpiin yhteiskuntaluokkiin.

Erityisen ongelmallinen tilanne on 16-18 -vuotiaiden lasten kohdalla: Mongolian lain mukainen suojaikäraja kun on 16 vuotta. Edelleen jotkut maailman valtiot erottavat lapsi- ja teiniprostituution toisistaan. Jälkimmäinen siis mielletään astetta hyväksyttävämmäksi: vastuu sysätään ”ei-enää-lapselle”. Myös Mongolian laissa on aukkoja, jotka mahdollistavat lähelle lapsiprostituutiota asettuvia toimia vailla mitään rangaistusta, kun kyseessä on 16-18 -vuotias lapsi.

Lisa Caviglian haastattelema, 16 vuotta täyttänyt entinen lapsiprostituoitu kuvaa arkeaan.

”Ei joka kerta, mutta useimmilla kerroilla, kun odotin linja-autoa yliopiston bussipysäkillä, jotkut rikkaat, vanhemmat miehet kysyivät minulta ’kuinka paljon maksaa yksi tunti?’ Jopa kun seisoin bussipysäkillä pikkusiskoni kanssa, joku saattoi tulla kysymään sellaista.”

Juuri prostituoidun roolin asettautuminen osaksi arkista minäkuvaa, on Caviglian mukaan vaarallisinta. Hän palaa tuon tuosta kysymykseen siitä, miten lapsi tai nuori näkee itsensä osana yhteiskuntaa. ”Täysi toivottomuus, harmaus, alistuminen”, Caviglia kuvaa.

Caviglian haastattelema 26-vuotias nainen on nähnyt prostituutiovuodet pakollisena työnä.

”Jos voisi tehdä omaa työtäni, en tekisi tätä (prostituutiota). Toisinaan saan pyyntöjä tehdä somistuksia asuntoihin. Sillä tavoin voisin tehdä parempaa työtä kuin prostituutiota.”

Apatian vastakohtana – muttei positiivisena sellaisena – Caviglia törmäsi myös omassa tutkimuksessaan siihen, että prostituutioon yleensä saatetaan suhtautua

kevyesti tai naureskellen. ”Puheet ’maailman vanhimmasta ammatista’ eivät auta tilannetta lainkaan.”

Askel lapsiprostituutioon saattaa olla käytännössäkin lähes huomaamaton:

”Vanhemmat prostituoidut ottavat nuoria tyttöjä mukaansa baareihin ja maksavat heidän laskunsa. He myös lähtevät tyttöjen mukana pois baareista… Näin molemmat saavat elantonsa”, Caviglian haastattelema 24-vuotas nainen kertoo.

Myös lapsiprostituutio kantaa mukanaan säikeitä prostituutioon yleensä liitetyistä mielikuvista.

Caviglia painottaa, että pahimmillaan välinpitämätön asenne aiheuttaa sen, että Mongoliassakin lapsiprostituution ongelmaan havahduttaisiin, kuten eteläisemmässä Aasiassa, Thaimaassa tai Intiassa: pahasti jälkijunassa.

Lapsiprostituutio numeroina

Maailmassa on noin 1,8 miljoonaa lapsiprostiuoitua. ILO luokittelee lapsiprostituution käytön, hankkimisen tai tarjoamisen yhdeksi lapsityön pahimmista muodoista, orjuuden ohella.

Lapsiprostituutiota on kaikkialla maailmassa. Se on kasvava rikollisuuden laji: prostituutiossa liikkuu suuri raha ja kuvaan kuuluu usein korruptio.

Lapsiprostituutio sanoina

Lapsiprostituutio on erotettavissa ja tunnistettavissa muista hyväksikäytön muodoista. Prostituutio on ”eri” asia kuin esimerkiksi lapsiavioliitossa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö tai lasten salakauppaaminen ja -kuljettaminen seksin vuoksi.

Lapsiprostituutio on terminä uusi – se on erotettu muusta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevasta sanastosta vasta 1990-luvulla. Vaikka se on terminä tunnustettu, se kantaa mukanaan kyseenalaisia arvoja: prostituoitu-sana viittaa valintaan – siihen, että lapsi valitsisi myydä palvelujaan.

Prostituution historia kantaa kauas, ja se oli yleinen ammatti jo antiikin Kreikassa. Kun lapsista ja aikuisista käytetään samaa prostituutio-termiä, saatetaan unohtaa se, että suurin osa lapsiprostituoiduista on fyysisen ja psyykkisen hyväksikäytön uhreja ja prostituutio on ulkopuolisen tekijän, usein yksityisen välittäjän tai järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa.

Toisaalta myös Lisa Caviglia toteaa tutkimuksessaan uusien prostituution yhteydessä käytettyjen, seksityöläinen tai seksiteollisuus-termien käyttämisen olevan lasten kohdalla erittäin sopimatonta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Aseman kasvatti

MARIA AHLQVIST
Intialaisen televisiokanavan kuvausryhmä tuli dokumentoimaan Shekhar Sainin elämäntarinaa New Delhin asemalle.

New Delhin rautatieasemalla kuhisee. Intialaisen televisiokanavan kuvausryhmä dokumentoi 20-vuotiaan Shekhar Sainin elämää. Saini on retkiopas – mutta ei ihan perinteisten retkien. Hänen opastuksellaan tutustutaan asemaan katulasten näkökulmasta.

Shekhar Saini tietää, mistä puhuu. Hän oli 12-vuotias karatessaan kotoa Biharin osavaltiosta ja matkustaessaan junalla 900 kilometriä Delhiin. Kotona poika oli joutunut huonoille teille: hän pelasi uhkapelejä ja poltti tupakkaa. Tämä oli häpeä hänen valtion virassa toimivalle isälleen.

”Ihmiset nälvivät vanhempiani siitä, millainen heidän pojastaan oli tullut. Tunsin syyllisyyttä ja päätin lähteä kotoa”, Saini kertoo.

New Delhin asemalle saapuu päivittäin jopa kolmesataa kotoaan karannutta lasta. Suuren osan heistä on ajanut kotoa köyhyys, hyväksikäyttö tai väkivalta. Yhtä kaikki, heillä on toive paremmasta elämästä. ”Myös elokuvat ovat luoneet monille mielikuvan vapaasta elämästä suurkaupungin valoissa”, Saini lisää.

Lapset etsivät junien vaunuista matkustajien jättämiä elintarvikkeita ja roskia. Myös Shekhar Saini hankki elantonsa myymällä keräämänsä roskat basaarissa muovia ja metallia ostaviin liikkeisiin.

”Löytämäni syömättömät hedelmät vein aseman hedelmäkauppiaille uudelleen kaupattavaksi. Vastapalvelukseksi sain nukkua öitä hedelmäkioskien katoilla.”

Kioskit ovat aseman lapsille myös pankkeja: he voivat tallettaa ansaitsemansa rahat kauppiaiden hoteisiin, jottei kovaotteinen aseman poliisi takavarikoi niitä.

Aseman kasvatin elämässä oli myös iloja: ”Kerran matkustin pummilla Delhistä Amritsariin katsomaan Kultaista temppeliä. Konduktöörin kovistellessa minua esitin kuuromykkää. Hän antoi minun olla”, nuorimies virnistää.

Shekhar Saini irrottautui katujen elämästä, kun Salaam Baalak Trust -järjestö lanseerasi kaksi vuotta sitten kävelykierroksen, jolla tutustutaan asemaan katulasten näkökulmasta. Sainista tuli retkiopas, jolle katulasten arjesta ja ongelmista kertominen on tärkeää.

Silti elokuvien luomat mielikuvat ja vapaus viehättävät myös Sainia: Tulevaisuudessa hän aikoo omistautua tanssin ja näyttelemisen opinnoille tullakseen bollywood-näyttelijäksi. Saini paistatteleekin dokumenttikameroiden edessä mielellään ja ottaa pari tanssiaskeltakin bollywood-koreografioita mukaillen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Hiv kaventaa oikeuksia – tieto tartunnasta sulkee rajat

Hiv-epidemian hillitsemisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni tartunnan saanut tietää tartunnastaan. Mutta miten käy yksilön oikeuksien, jos hiv-testin tulos on positiivinen?

Suomessa hiv-tartunnat kirjataan tarkkaan Kansanterveyslaitoksen ylläpitämään tartuntatautirekisteriin. Tänä vuonna jo 41 ihmistä on opettellut elämään vasta diagnosoidun tartunnan kanssa, ja toukokuun puoleen väliin mennessä tartuntoja oli todettu Suomessa kaikkiaan yhteensä 2306.

Hyvän terveydenhuollon ja tarkkojen rekistereiden Suomessa kolmannes hiv-positiivisista, siis noin tuhat ihmistä, ei tiedä tartunnastaan, mutta maailman mittaluokassa suhdeluku on vielä suurempi.

Antiretroviraalilääkkeet ovat nykyään niin kehittyneitä, että länsimaissa hivistä on tullut krooninen, mutta hoidettavissa oleva sairaus. Kehitysmaissa, joissa lääkehoito on yhä ennemmin poikkeus kuin sääntö, hiv on kuin eri sairaus.

Mitä seurauksia on sillä, että tietää, onko hiv-positiivinen vai ei?

Rajat vastassa

Hiv-status on tieto, joka kiinnostaa monen maan maahantuloviranomaisia. 170 maan matkustusrajoituksista tiedot koonneen saksalaisen Deutsche AIDS-Hilfe -järjestön mukaan kaikkiaan 62 prosenttia valtioista rajoittaa hiv-positiivisten liikkuvuutta jollakin tavalla.

Vuonna 2007 kaikkiaan 13 maata kielsi täysin hiv-positiivisten maahanpääsyn. Kolmentoista täyskieltomaan joukkoon mahtuu kolme maailmanmahtia: Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Seuranaan niillä on listalla esimerkiksi Sudan, Libya ja Moldova.

Aids-järjestöt ovat jo kauan lobanneet maahantulokieltojen kumoamiseksi. Kieltojen on sanottu olevan enemmän politiikkaa kuin terveyden vaalimista. Kaikissa hiv-positiivisten ulkomaalaisten maahantuloa rajoittavissa maissa on jo omastakin takaa merkittäviä määriä hiv-tapauksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa arvioitiin vuonna 2006 olevan 1,2 miljoonaa hiv-positiivista. Maan tartuntatauteja seuraavan viranomaisen CDC:n mukaan yli puoli miljoonaa yhdysvaltalaista on kuollut aids-peräisiin sairauksiin.

Uuden ulottuvuuden kuvioon tuo New Yorkissa kesäkuun alussa järjestettävä merkittävä hiv-konferenssi. Yhdysvallat on luvannut hiv-positiivisille konferenssivieraille poikkeusluvalla viisumit, mutta newyorkilainen aids-järjestö on varoittanut konferenssin osallistujia poikkeusluvan käytöstä. Kun lupaa on kerran hakenut hiv-positiivisena, säilyy tieto tartunnasta viranomaisten rekistereissä poikkeusluvan umpeutumisen jälkeenkin.

Hoitamattomana elimistön oman puolustusjärjestelmän rapauttava hiv luokitellaan esimerkiksi Suomessa yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi. Silti hi-viruksen tartuntatavat, veri ja suojaamaton seksi, ovat niin rajalliset, ettei hiv muodosta samanlaista uhkaa kuin vaikkapa herkästi tarttuva sars.

Eri maat asettavat erilaisia ehtoja hiv-positiivisen maahantulolle, ja säännöt muuttuvat jatkuvasti.

Suurimpaan osaan maailman maista voi matkustaa turistina oli hiv-status mikä tahansa, mutta työ- tai oleskelulupaa varten moni maa vaatii hiv-testin.

Turistina matkustavalle säännökset ovat harmillisia, mutta siirtolaisille jopa vaarallisia. Useat maat karkoittavat maassa asuvat ulkomaalaiset, jos heillä todetaan hiv-tartunta. Moni joutuu jättämään työnsä ja perheensä, muistuttaa Deutche AIDS-Hilfen tutkimus. Pahimmaksi järjestö kuvaa tilannetta muutamissa Aasian ja Lähi-idän maissa, joissa hiv-positiiviseksi todettuja ulkomaalaisia on suljettu vankilaan karkoitusta odottamaan ilman mitään terveyspalveluita.

Moitteetta eivät järjestön raportissa pääse nekään maat, jotka eivät itse muodollisesti testejä vaadi. Isossa-Britanniassa julkinen terveydenhuolto toimii pitkälti ulkomaisten lääkärien ja sairaanhoitajien voimin. Maassa on kohuttu siitä, että moni lääkäreitä tai sairaanhoitajia ulkomailta välittävä yritys vaatii hakijoilta hiv-testejä. Testit ovat nimellisesti vapaaehtoisia, mutta niistä kieltäytyviä ei palkata.

Tieto hiv-positiivisuudesta vaikuttaa tartunnan saaneen elämään monella eri tasolla. Suurimmalle osalle tieto tartunnasta on sokki – käännekohta, jossa moni asia omassa elämässä on mietittävä uusiksi. Psyykkisten, terveydellisten ja so-

siaalisten asioiden lisäksi tiedon myötä pitää perehtyä myös oikeudellisiin kysymyksiin.

Rikos sängyssä?

Testauksessa vastakkain ovat kaksi isoa asiaa: kansanterveys ja yksilön oikeudet. Tieto tartunnasta saa useimmat ihmiset huolehtimaan tarkkaan siitä, etteivät he altista muita tartunnalle, ja siksi testien lisääminen kannattaa. Kaikki tiivistyy ihmisen kontaktiin toiseen ihmiseen.

Hivissä kiertyy toisiinsa monta teemaa, jotka ovat omiaan herättämään hämmennystä, pelkoakin: sairaus, sosiaalinen syrjintä, kuolema ja pelko. Tieto tartunnasta vaikuttaa myös kaikkein intiimeimpään, seksiin ja rakkauteen.

Rovaniemen käräjäoikeudessa on kevään kuluessa pohdittu hiv-positiivisen oikeudellista vastuuta. Siellä on käsitelty hiv-positiivisen, suojaamatonta seksiä kymmenien naisten kanssa harrastaneen miehen tapausta. Tapauksen käsittely jatkuu, kun syytetyn mielentilatutkimus valmistuu.

Tahallinen tartuttaminen on aina tuomittavaa, mutta hiv:n kehittynyt hoito on muuttanut oikeudenkäyntien muotoa Suomessakin. Vuonna 1997 tahallisesta tartuttamisesta tuomittiin käräjäoikeudessa tapon yrityksestä, nyt samankaltaisesta teosta syytetään törkeästä pahoinpitelystä.

Kun hiv-tartuntaa on käsitelty oikeudessa, vastuun tartunnasta on katsottu olevan hiv-positiivisella. Suojaamattomassa yhdynnässä olleesta parista on siis oikeudellisesti vastuussa vain se, jonka hiv-positiivisuus on todettu aiemmin testeissä.

Vielä kimurantimmaksi kysymys testauksesta nousee niissä maissa, joissa hoitoa ei ole saatavilla. On vaikea perustella miksi yksilön kannattaisi tietää tartunnasta, johon ei saa hoitoa. Moni aids-järjestö on moittinut sitä, miten vähän painoa kondomien käytölle hiv-työssä on laitettu. Jos turvaseksi tulisi normiksi, tartunnat vähenisivät, tiesivätpä hiv-positiiviset tartunnastaan tai eivät.

Rovaniemellä käsitellään tapausta, jossa tartunnastaan tietävä ei ole välittänyt suojata kumppaneitaan. Toisen altistaminen tartunnalle on aina vakavaa, mutta erityisen problemaattisia ovat tapaukset, joissa tartunta johtuu muusta kuin piittaamattomuudesta. Unaidsin mukaan Etelä-Aasiassa naisten suurin yksittäinen riskitekijä on avioliitto, sillä valtaosa naisten tartunnoista on peräisin heidän omilta aviomiehiltään.

Kaikki testiin?

Vuosi sitten Maailman terveysjärjestö WHO ja UNAIDS suosittelivat, että hiv-testejä alettaisiin rutiininomaisesti tarjota kaikille terveyspalveluja käyttäville. Aiemmin on siis tarjottu mahdollisuutta hakeutua hiv-testiin, nyt tarjotaan rutiininomaista testiä, josta on mahdollisuus kieltäytyä.

Muutos on merkittävä. Tähän asti hiv-testien suhteen on vannottu neuvonnan ja valinnanvapauden nimeen. Erityisesti on painotettu sitä, että testattavan tulisi paitsi suostua testiin, myös ymmärtää täysin mitä testituloksen tietämisestä seuraa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

Turistikato uhkaa isoja kissoja

Kenia. Maasai Maran luonnonsuojelualueen leijonat ja leopardit ovat joutuneet ahtaalle. Kenian vaalien jälkeisten levottomuuksien vuoksi turismi alueella on romahtanut.

Puiston rahat eivät enää riitä korvauksiin, joita alueen paimentolaisille on maksettu isojen kissojen syömistä kotieläimistä. Varat karjasta maksettuun hyvitykseen on kerätty puiston vierailta perityistä pääsymaksuista.

Tulot ovat tippuneet yli 30 000 eurolla kuukaudessa, ja vaikka tilanne Keniassa on rauhoittumaan päin, ei turistivirtojen uskota kasvavan kovin nopeasti ennalleen.

Nyt alueen ylläpitäjät pelkäävät, että paikalliset ihmiset alkavat tappaa kissapetoja suojellakseen karjaansa. Toistaiseksi puistonvartijat ovat onnistuneet neuvottelemaan paimentolaisten kanssa, mutta tilanne kiristyy jatkuvasti.

Myös salametsästäjät ovat aktivoituneet, sillä puiston vartioinnista on jouduttu tinkimään energiapulan vuoksi. Huhtikuussa kiinni jäi muun muassa kolmen salametsästäjän ryhmä, joka oli tappanut virtahevon ruoakseen.

Ennen levottomuuksia karjankorvausohjelma tuotti hyvää tulosta. Vuonna 2001 käynnistyneen ohjelman myötä puiston leijonaluku on kaksinkertaistunut. Maasai Marassa elää 80 leijonaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008