”Perhepuoli on junan toisessa päässä, olkaa ystävällinen ja siirtykää sinne,” tummia laseja ja valkoisia hansikkaita myöten poliisin näköinen nuori mies opasti. En ollut liikkeellä perheen kanssa, vaan yksin, mutta Saudi-Arabiassa sellaisia alueita, joihin naisilla on pääsy kutsutaan perheosastoiksi.

Junassa tosin ei ollut minkäänlaisia ohjekylttejä siitä, missä miesten tila muuttuu perheelliseksi. Kompuroin abayaan (pakollinen naisten maahan asti ulottuva musta kolttu) ja huiviin tottumattomana ilmeisesti sen verran säälittävän näköisenä, että turvamies tarjosi apuaan ja pyysi saada nähdä lippuni. Se oli ensimmäisen luokan menolippu – ilman paikkanumeroa – pääkaupungista Riadista 449 kilometrin päähän, Persianlahdella sijaitsevaan Dammamiin.

”Mitäpä jos siirtyisit VIP-puolelle?” turvamies ehdotti. ”Jaa, mikähän ero siinä mahtaa olla?” kysyin. Riadin rautatieasemalla virkailija oli mainostanut tuota hassusti translitteroitua ”rehab”- (se tulee arabian ”rahab” -sanasta, jonka tarkoittaa tilavaa) eli vippiosastoa, mutta päätin olla nuuka ja maksaa puolet vähemmän. ”Ero on valtava, kuten tulet itse näkemään”, turvamies sanoi ylpeänä ja näytti tietä.

Osasto olikin oikein hulppea: puulattiat, uudet keinonahkaistuimet, taitettava pöytä ja sähköpistorasia vaikkapa kannettavaa tietokonetta varten! Koko osastolla oli lisäkseni vain kolme muuta matkustajaa: länsimaisiin vaatteisiin pukeutunut kaljuuntunut arabi, paikalliseen valkoiseen kaapuun ja beduiinihuiviin sonnustautunut mies, sekä kokomustaa kaapua ja huivia käyttävä säkkimäisen vaikutelman antava rehevä nainen, josta näkyi vain silmät – tyypillinen saudinaisen asu.

Tuolla naisella täytyi olla jossain pus-siensa seassa matkustusdokumentti, eli miespuolisen holhoojan (yleensä aviomies) lupa matkustaa. Saudinaiset eivät saa tehdä juuri mitään ilman holhoojan lupaa, mutta sama käytäntö ei päde ulkomaalaisiin. Olin myönteisesti yllättynyt kuinka helppoa yksin naisena liikkuminen oli – kunhan muisti abayan ja huivin!

Kun juna lähti liikkeelle, kovaäänisestä kajahti ilmoille matkailijoille tarkoitettu rukous. Sen jälkeen TV-ruuduissa alkoi pyöriä äänetön animaatio, jota seurasi ylipitkää lähikuvaa mehiläisistä. Katselin mieluummin ikkunasta ulos, himmennetyn lasin läpi. Hiekkavoittoisen tasaisen maiseman monotonisuuden rikkoivat siellä täällä käyskentelevät kamelilaumat, hiekan seasta pilkottavat vesi- ja öljyputket sekä valtavat öljysäiliöt.

Vuonna 1985 valmistunut Riad-Dammam -ratalinja on Saudi-Arabian ainoa matkustajaliikennettä palveleva junarata. Neljä päivittäistä vuoroa kuljettaa 850 000 matkustajaa vuosittain, vaikka lähes tyhjässä junassa sitä on vaikea uskoa. Matkustajaradan rinnalla kulkeva pidempi rahtiliikenteelle tarkoitettu linja rakennettiin jo 1951, amerikkalais-saudiarabialaisen öljy-yhtiö Aramcon tarpeita varten. Pääteasema Dammam nimittäin sijaitsee Saudi-Arabian öljyntuotantoalueen sydämessä.

Saudi-Arabiassa on toki junamatkailtu ennenkin. Vuonna 1908 avattu Hijaz-ratalinja kuljetti pyhiinvaeltajia Syyrian Damaskoksesta 1300 kilometrin päähän, aina Medinaan saakka. Rautatiepätkä oli lyhytikäinen: se oli käytössä vain kahdeksan vuotta eikä yhteys Mekkaan koskaan valmistunut. Radan pätkiä on edelleen käytössä, ja saudit ja syyrialaiset suunnittelevat linjan herättämistä uudelleen henkiin. Saudi-Arabiassa on myös tarkoitus rakentaa uusi rataosuus Medinan ja Jeddan välille, ja lopulta rataverkosto tulee yhdistämään Saudi-Arabian Persianlahdelta Punaisellemerelle.

”Kahvia, teetä?” intialainen junavirkailija herätteli minua muistelemasta Damaskoksen hyvin säilynyttä Hijaz-rautatieasemaa. Pikakahvi maksoi puoli euroa, mutta kun katselin tarjoilukärryn nuukahtaneita voisarvia ja pasteijoita, olin tyytyväinen että olin ottanut eväät mukaan. Junassa oli myös ravintolavaunu, mutta en edes muistanut sen olemassaoloa kuin vasta perillä. Sillä vaikka matka kesti viisi tuntia, ja matkalla oli vain yksi pysähdys ennen pääteasemaa, eikä maisemia voinut kehua kiehtoviksi, reissu taittui yllättävän nopeasti.

Dammamin rautatieasema oli identtinen kopio Riadista. Terveellisen aikarajan ylittäneen autiomaan tuijottelun jälkeen ei ollut mikään ihme, että asemalla iski kafkamainen fiilis.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008