”Onko sinulla ase?” parikymppinen rajavartija kysyi hajamielisen oloisena selatessaan passiani vartiokopissa. ”Ei tullut tällä kertaa mukaan”, teki mieleni sanoa.

En kuitenkaan uskaltanut testata israelilaisen naissotilaan huumorintajua, joten vastasin kieltävästi ja käänsin katseeni kohti uutuuttaan hohtavaa Erezin terminaalia. Se näyttää ulkoapäin lentokentältä, mutta sisältä on turha etsiä duty free -kauppaa tai kahvintuoksua. Erez on pelkkä rajanylityspaikka – ainoa matkustajaliikenteelle tarkoitettu Israelin ja Gazan välillä.

Uusi terminaali tuntuu ylimitoitetulta liikennemäärään nähden. Gazalaisten on nimittäin yhä vaikeampi saada kulku- tai työlupia Israelin tai Länsirannan puolelle.

Nykyään vain 200-300 gazalaista saa ylittää rajan päivittäin, ja suurin osa heistä on sairastapauksia. Muut terminaalin käyttäjät ovat humanitaarisen avun parissa työskenteleviä ulkomaalaisia, toimittajia ja diplomaatteja. Tavallisilla israelilaisilla tai Länsirannan palestiinalaisilla ei ole mitään asiaa Gazan kaistaleelle ilman erikoislupaa.

Passintarkastuksen jälkeen matkustajat kävelevät terminaalihallissa pitkin kapeaa käytävää, kääntöportin läpi teräksisen oven luokse. Virkailijoita ei näy missään, mutta jostakin kuuluu hepreankielinen käskevä ääni kaiuttimen kautta.

Pienen odottelun jälkeen teräsovi liukuu kolisten auki ja avautuu katettuun ulkokäytävään. On vaikea sanoa tarkalleen, missä Israelin puoli päättyy ja Gazan alkaa. Luulen, että siinä kohtaa, jossa astutaan betoniseinäiseen käytävään ja on ohitettu seinälle liimattu palestiinalaismiehen etsintäkuulutuksesta kertova juliste.

Siinä kohdin tapaa monesti ensimmäistä kertaa ihmisiä kasvotusten. He ovat punaisiin työliiveihin pukeutuneita palestiinalaismiehiä, jotka tarjoavat laukkujen kantoapua tai pyörätuolia. Vanhoina ”hyvinä” aikoina käytävä oli ruuhkainen, kun työntekijät jonottivat Israelin puolelle töihin, pieneen tilaan ahdettuna kuin karjalauma.

Nyt kantajilla ei ole kiire minnekään – he loikoilevat käytävän seinustalla, aaltokattomuovien kellertäväksi siivilöimässä valossa. Vain kyyhkysten viserrys katonrajassa rikkoo pahaenteisen hiljaisuuden.

Ennen kuin Hamas otti vallan Gazassa kesäkuussa 2007 betonikäytävän päässä odotti Gazan puolen passitarkastus. Hymyilevät huivipäiset naisvirkailijat tarkastivat naisten passit erikseen ja nimi kirjattiin ylös. Virkailija toivotti tervetulleeksi Gazaan. Sisäisten taistelujen tiimellyksessä virkailijat saivat väistyä väkijoukon tieltä. Kaikki revittiin irti: tynkäkäytävän päässä kattomuovi repsottaa valmiina romahtamaan minä hetkenä hyvänsä.

Viimeistään käytävän suulla vatsanpohjassa vihlaisee pieni jännitys, joka kerta. On nimittäin kuljettava – tietoisena vaarasta – puolen kilometrin matka jalkaisin kohti odottavia takseja. Myllätyn maan yli kulkevia patikkalaisia seuraavat usein Israelin armeijan tankit tai maansiirtokoneet ja taivaalla jättimäiseltä suolakalakeksiltä näyttävä valkoinen tarkkailuzeppeliini. Parkkipaikan läheisyydessä voi kuulla vaimean puf, puf -äänen takavasemmalta. Ne ovat palestiinalaisten Qassam-raketteja lentämässä Israelin puolelle.

Aina välillä Gazassa on huutava pula polttoaineesta. Alkutalvesta tilanne oli niin paha, että gazalaiset vitsailivat autokannan vaihtuvan aasikyytiin. Naureskelimme kuvalle aasivankkureista, jotka odottaisivat kyyditettäviä parkkipaikalla. Mutta aasitkin joutaisivat pian lihoiksi, sillä todennäköisesti niille ei saisi tuotua apetta Israelin puolelta!

Taloussaarron takia vierailijoiden laukut pullistelevat gazalaisten toivomista hätätarvikkeista – tupakasta, alkoholista ja suklaasta. Seuraavalle keikalle olen varannut viemisiksi gazalaiselle ystävälleni salaisen täsmäaseen synkkiä hetkiä vastaan: Fazerin sinisen suklaalevyn.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2008