Lähdin vuoden 2004 lopulla Sri Lankaan, mielessäni kuvat mystisten voimien vuorista – tiedättehän, sellaisista sinisenhohtoisista. Ajattelin lämmöllä Ceylonin teetä, aurinkoa, jalokiviä, tamilisissejä, kanelia – niin, aivan kaikkea.

Olin tehnyt jo etukäteen Sri Lankasta jotain omaa ja ymmärrettävää: jättiläismäisen Intian pienen vierähtäneen kyynelen.

No, todellisuus on tietysti jotain tsunamin ja sisällissodan välillä. Sri Lanka on pieni saari, joka on ollut yllättävän hyvinvoiva suhteessa historiaansa. Siellä on sodittu lähes kolmekymmentä vuotta, ”sotaa sotimisen vuoksi”, kuten kirjailija Michael Ondaatje asian Anilin varjo -romaanissaan tiivistää.

Pohjoisessa taistelevat tamilit ja etelän vei aalto.

Nyt, vuoden 2008 alussa tilanne kiristyy kiristymistään: tulitaukosopimus on lakkautettu, rauhanneuvottelijat häipyneet ja pommit räjähtelevät päivittäin. Saari sulkeutuu. Ehkä maan pienuus, sotatilanteen jatkuminen jo pitkään ja länsimaisen turismin poistuminen tsunamin myötä vaikuttavat siihen, että suomalaista mediaa Sri Lanka ei kiinnosta.

Maailma on täynnä unohdettuja väliinputoajia: ihmisiä, kansoja, paikkoja, maita, mantereita. Niistä jokainen on varmasti jollekulle sydämen asia.

Sen ”jonkin” tarvitsee olla tarpeeksi pieni, jotta voi edes yrittää ymmärtää. Kannattaisi siis valita järjen nimissä pienen kylän pienen kadun yksi kulma ja istua vaan siinä. Koettaa käsittää, saada se käden ulottuville.

Saari on aivan liian suuri. Vaatisi kymmenien vuosien asumisen maassa, jotta voisi kutsua sitä ”omakseen”. Ehkä ulkoa tulevalla ei ole siihen koskaan mahdollisuutta. Mutta ei kukaan estä ottamasta omakseen – siis sydämen asiakseen.

Jos kaikilla hyvinvointi-ihmisillä olisi joku sydänmaa, naiivia tai ei, ehkä jokin olisi paremmin. Tämä oli rakkauden tunnustus, hetki Sri Lankalle, jossa asiat ovat tosi huonosti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2008