Valkoinen limusiini pysähtyi vierellemme liikennevaloissa Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. ”Hääseurue,” paikallinen yhteyshenkilömme selitti. Keltainen Lada-taksi, jonka takapenkillä kökötimme polvet suussa, alkoi tuntua entistä pienemmältä ja nuhruisemmalta.

Oikea takaovi ei auennut kunnolla, ja matkustajat pystyivät aistimaan, kuinka kirput löysivät tiensä penkkien päällyksistä paidan sisään. Auto alkoi keittää ylämäessä, ja jouduimme turvautumaan minibussiin päästäksemme ihailemaan kaupunkia vuoren rinteeltä.

Mutta kuskimme Dagim oli niin aurinkoinen, hiljaisen sympaattinen kaveri, että päätimme sivuuttaa auton vajavaisuudet. Parikymppinen mies kertoi kasvaneensa slummissa. Hänen isänsä oli kuollut, joten hän elätti seitsenpäistä sisarkatrastaan yksityisyrittäjänä. Dagim omisti Ladansa itse, ja viime vuonna hän oli laajentanut bisnestään ostamalla uuden auton, jota ajaisi vuokrakuski. Nyt hän säästi rahaa Toyotaa varten.

Hieno auto ei kuitenkaan ole laadun tae. Dagimin verkkaista ajotyyliä tuli ikävä, kun myöhemmin matkasimme Etelä-Etiopian nälkäalueelta 400 kilometriä takaisin pääkaupunkiin. Ystävällisesti hymyilevä, siististi pukeutunut kuski oli paikallisen avustusjärjestön naapurin serkun kaima ja puhui ainoastaan wolaitinjan kieltä. Eipä sillä, että mies olisi halunnut puhella: takapenkillä istui nimittäin teinityttö, jonka kanssa mies ei vaihtanut sanaakaan. Takuulla isä ja tytär.

Miehen Land Cruiser ei selvästikään ollut hänen omansa, sillä hän ei tuntenut konepellin aukaisuvivun paikkaa. Hän ei myöskään osannut käyttää vaihteita, saati lasinpyyhkijöitä, vaan ajoi selkä jännityksestä köyristyneenä kuin juuri ajokortin saanut teini. Vettä satoi, tie oli täynnä kuoppia, eikä autossa ollut jousitusta. Kojepeltiin kiinnitetyn vaniljahajusteen kansi tippui vähän väliä lattialle, ja kuskille tuntui olevan tärkeämpää nostaa se takaisin kuin seurata tien viertä kulkevien aasien ja ihmisten liikkeitä.

Matkalla näkyi auto-onnettomuuksista varoittavia tietoiskutauluja, joissa maassa auton edessä makaava jalankulkija huutaa epätoivoisesti ennen kuolonhetkeä.

Vaikka Etiopiassa on hyvin vähän autoja, maantiellä liikkuminen on vaarallista. Etiopia nimittäin johtaa kuolemaan johtavien liikenneonnettomuuksien kansainvälistä tilastoa: 136 kuolemaa 10 000 ajoneuvoa kohti.

Yritin siis opettaa kuljettajalle vaihteiden käyttöä ja toppuuttelin rekkojen ohittamista sen minkä elekielellä osasin. Kun lopulta pääsimme kunnon asfalttitielle ja aurinko alkoi paistaa, huokaisimme helpotuksesta ja tiesimme pelastuneemme, tällä kertaa.

Seuraava Land Cruiser -kuskimme oli hyvä, mutta auto rämä. Jousitus toimi, mutta se ei paljon lohduttanut, kun auto sammahteli vuoristoseudulla. Auto hajosi kolme kertaa, ja joka kerralla toistui sama tarina. Pienet paimentolaislapset kerääntyivät auton ulkopuolelle tuijottamaan meitä, kahta valkonaamaa. He vilkuttivat, ja kun vastasimme, he hihittivät. Ja heiluttivat taas pieniä kätösiään. Ja me takaisin. Ja sitten auto rykäisi liikkeelle.

Tällä kertaa auton kojepellillä pomppi keinokuitukarva, joka valui uhkaavasti kohti syliäni. Lada-kuskillamme Dagimilla oli ollut samanlainen autonsa takaikkunalla, ja hän säilytti sen alla kuittivihkoaan. Matkakumppanini tosin epäili vahvasti karvareuhkan käytännöllisyyttä – eikös se ollut mitä ihanteellisin pesä kirpuille?

Kysyin siis, minkä takia Karvakuonojen Ransun maantiellä tapaturmaisesti kuollutta serkkua säilytettiin kojepellillä.

”Se suojaa auringolta,” kuski vastasi. Loppumatkasta hän hermostui karvan valumiseen ja heitti sen takapenkille – kirppuineen kaikkineen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008