Olen ihmeissäni. Vuoden aikana olen aivan liian monta kertaa törmännyt sensuuriin ja sen liittolaiseen, itsesensuuriin.

Äskettäin eräs tuttuni alkoi vakavissaan miettiä työstämänsä käsikirjoituksen moraalia. Hän oli kirjoittanut väkivaltaisia absurdeja kertomuksia. Ja hän oli saanut kuulla kommentteja, joiden mukaan sellaisten kirjoittaminen, varsinkin nyt, viimeisen kouluammuskelun jälkeen, oli kyseenalaista. Hän ryhtyi kiireen kaupalla pehmentämään tarinoidensa maailmaa.

Tuntuu siltä, että väkivallan lisääntyminen ja arvojen koveneminen ovat lisänneet sensuurimielialaa. Viime aikojen pohjanoteeraus oli, kun Jokelan koulusurman jälkeen opetushallitusta myöten pohdittiin Platonin kaltaisten filosofian klassikoiden turmiollisuutta.

Ehkä taustalla on kuvitelma, että väkivaltaa ja muita yhteiskuntajärjestykselle uhkaksi koettuja asioita voidaan vähentää rajoittamalla niitä esittävää taiteellista ja älyllistä ilmaisua. Siitä huolimatta, että niin yleensä vain lisätään yleisön kiinnostusta sensuroituja teoksia kohtaan.

1900-luvun alussa moderni taide saattoi synnyttää skandaaleja pelkästään keinojensa uudistamisella. Yleisö marssi ulos ekspressionistien ja kubistien näyttelyistä, vaikka ei nähnyt siellä mitään sellaista, mikä olisi saattanut järkyttää väkivaltaisen tai seksuaalisen sisältönsä vuoksi. Närkästyksen aihe oli pikemminkin se, ettei yleisö nähnyt mitään, mitä oli tottunut näkemään.

Viidenkymmenen viime vuoden aikana taide on harvoin järkyttänyt ilmaisukeinoillaan. Sitäkin useammin taiteen skandaaleissa on ollut kysymys sisällöistä – kuten vaikkapa silloin, kun Hannu Salaman Juhannustansseja syytettiin jumalanpilkasta.

Tämä herättää kysymyksen taiteen roolista. Sisältöihin kohdistuva närkästys tuntuu lukevan teoksia niin kuin ne olisivat suoria todellisuutta koskevia kannanottoja tai moraliteetteja. Taide on kuitenkin aina muuta kuin sosiaa­linen todellisuus. Se antaa ihmisille keinoja kohdata ja ilmaista pelottaviakin tiedostamattomia sisältöjä, joiden sokea ilmaisu voisi olla kohtalokasta.

On vaikea uskoa väkivallan vähenevän sillä, että rajoitetaan ihmisten keinoja tutustua tiedostamattoman pimeisiin puoliin älyn ja mielikuvituksen avulla. Eikö tiedostamattomaan tutustumiseen pitäisi pikemminkin rohkaista? Eikö sensuuria parempi väkivallan ehkäisykeino olisi se, että kaivettaisiin ne vaaralliset teokset kaapista ja luettaisiin niitä rauhassa ja ajatellen?

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008