Konkreettiset luvut auttavat ymmärtämään hätää, mutta voivat myös hämätä. Kun New York Times kertoi, että Nigerissä 200 lasta tuhannesta kuolee, rahahanat avautuivat. Väite sinänsä oli tosi. Kertomatta jätettiin, että tilanne on jatkunut samanlaisena vuodesta toiseen.

CAP on humanitaarisen avun rahoituksen perusinstrumentti ja tärkeä väline avunsaajista päätettäessä. Suomen antamasta humanitaarisesta avusta noin 70 prosenttia menee CAP-vetoomuksissa esitettyjen kohteiden rahoitukseen.

”YK:ssa todettiin, että kun eri järjestöistä sataa yksittäisiä vetoomuksia rahoittajille, se ei johda avuntarvitsijoiden kannalta hyvään tulokseen. CAP-järjestelmän synty juontaa tästä”, selittää ulkoministeriön humanitaarisen avun yksikön päällikkö Ulla-Maija Finskas.

Jotta hätäapu jakautuisi tasaisesti, sen maailmanlaajuisesta koordinoimisesta kantaa vastuun YK:n humanitaarisen avun toimisto eli OCHA. Sen johdolla vetoomukset laaditaan. Finskas kuvaa OCHA:n tehtävää yhteisvastuun kantamiseksi rahoittajista kilpailevien järjestöjen kentällä.

”Luonnollisesti järjestöt ovat eniten huolissaan omiensa tilanteesta – UNICEF näkee selkeimmin lasten hädän ja UNHCR tuntee pakolaisten tarpeet.”

Finskas nimeää yhdeksi avun kohdistamisen ongelmaksi puolueellisuuden. ”Missä mielessä yksittäinen järjestö voisikaan olla puolueeton, onhan niiden tehtävä katsoa asioita omasta perspektiivistään.”

Toinen ongelma on hädän arvioiminen. Mittareita on kehitetty, mutta ehdotonta varmuutta tuskin kukaan uskaltaa luvata.

”Tietoa saadaan vain niistä asioista, joita osataan mitata. Diagnoosi tilanteesta ja siitä, mitä voidaan tehdä, joudutaan laatimaan tunnettujen oireiden perusteella.”

Numerot vakuuttavat

Myös lähetystöneuvos Timo Karmakallio ulkoministeriön humanitaarisen avun yksiköstä sanoo, että CAP toimii. Ei täydellisesti, mutta hyvin. Ihmisten avustushaluja on kuitenkin mahdotonta hallita kansainvälisillä sopimuksilla.

Apu voi ryöpsähtää yli äyräidensä, kuten vuoden 2004 tsunami osoitti. Järjestöt joutuivat kieltäytymään rahasta, jota kertyi enemmän kuin ne pystyivät käyttämään.

”Punaisen Ristin kansainvälinen komitea lakkasi ottamasta vastaan tsunamiavustuksia, Lääkärit ilman rajoja -järjestö ilmoitti kylmästi käyttävänsä rahat siellä, missä niitä tarvitaan.”

Samoihin aikoihin Pakistanissa sattunut maanjäristys aiheutti suunnatonta tuhoa, mutta keräsi vain murto-osan tsunamikatastrofin huomiosta – ja avustussummista.

Median merkitystä ei käy kiistäminen, sillä julkisuus näkyy suoraan avustusjärjestöjen kukkarossa.

”Kongon hälyttävä tilanne on tiedetty pitkään. Kun levisi uutinen, että liikakuolleisuus siellä nousi 38 000 ihmiseen kuukaudessa – ikään kuin hyökyaalto olisi huuhtonut maan yli puolen vuoden välein – niin rahoituskin lähti nousuun”, Karmakallio kertoo.

Kuolleisuudella mitataan hätää

CAP-vetoomukset kohdistuvat pitkittyneisiin kriiseihin. Äkillisten luonnonkatastrofien sattuessa OCHA laatii erillisen salamavetoomuksen, niin sanotun ”flash appealin”. Jotta hätäapu olisi nimensä mukaista, sitä ei voida antaa maalle, jossa elämä on jatkuvasti samanlaista surkeutta.

Vuodelle 2007 vetoomus jätettiin neljästätoista kohdemaasta, suurinta avustussummaa haettiin Sudaniin. Heinäkuussa julkaistu OCHA:n puolivuotiskatsaus kertoo epätasapainosta: avun tarve on lähes viisi miljardia, kasassa vasta noin kolme.

Karmakallio ei usko, että järjestöt kuitenkaan olisivat ylimitoittaneet tarpeensa. Päinvastoin, on myös sellaista hätää, johon rahoitusta ei edes haeta. Syyt ovat sangen inhimillisiä.

”Eivät avustusjärjestöt halua viedä työntekijöitään tapettavaksi, eivätkä journalistitkaan mielellään mene vaarallisille alueille. On turvallisempaa ja helpompaa kuvata äkillistä nälänhätää kuin levottomia sota-alueita.”

Tämän hetken unohdetut kriisit löytyvät esimerkiksi Kongon demokraattisesta tasavallasta, eteläisestä Somaliasta ja Pohjois-Ugandasta.

”Kongossa on meneillään aivan yhtä paha humanitaarinen kriisi kuin Sudanissa, mutta sinne haetaan huomattavasti vähemmän rahaa, koska ympäristössä on lähes mahdoton toimia. Pohjois-Ugandassa liikakuolleisuus on noin 5 000 ihmistä kuukaudessa.”

Karmakallion mukaan lukuina osoitettava liikakuolleisuus onkin yksi inhimillisen hädän selkeä mittari. Muita ovat erilaiset aliravitsemusasteikot ja lapsikuolleisuuden nousu.

CAP luo yhteistyön ilmapiirin

UM:n humanitaarisen avun yksikön ainoat kotimaiset avustusväylät ovat Suomen Punainen risti, Kirkon ulkomaanapu ja Fida. Niidenkin avustuskohteet ovat useimmiten maissa, joista on tehty myös CAP-vetoomus.

Punaisen ristin rooli asiantuntijana ja taustavaikuttajana on merkittävä.

”Punaisen ristin asiantuntemusta hyödynnetään ja järjestöä konsultoidaan sekä vetoomuksia luonnosteltaessa että prosessin myöhemmissä vaiheissa. Punaisella ristillä on tietoa paikallisista olosuhteista ja kyky saada apua perille usein silloinkin, kun se on ulkopuolisille mahdotonta”, sanoo Punaisen ristin pääsihteeri Kristiina Kumpula.

Hän korostaa, että CAP:n luoma yhteistyön ilmapiiri on omiaan tehostamaan koordinaatiota. Punaisella ristillä on omat vetoomuksensa, mutta kilpailuasemaa ei sen ja CAP:n välillä ole. Tärkeintä on avun saaminen perille.

Kumpula näkee riskien väijyvän samalla suunnalla kuin Karmakalliokin.

”Haasteena on ehkä se, että CAP:n vetoomukset – pureutuessaan usein vaikeisiin ja poliittisesti arkoihin tilanteisiin – kohdentuvat alueille, jotka ovat myös median kiinnostuksen kohteena. Punaisen ristin näkökulmasta on tärkeää, että apu ei kohdennu vain median esiin nostamille katastrofeille ja että mitkään avustusjärjestelmät eivät lisää unohdettujen katastrofien syndroomaa.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2007