lokakuu 2007 - Maailman Kuvalehti

Maailma paloina

Unikot hyötykäyttöön

Afganistan. Unikkopeltojen tuhoamista järkevämpää olisi ostaa huumaava sato lääketeollisuudelle morfiinin raaka-aineeksi. Näin sanoo kansainvälinen turvallisuus- ja kehityspoliittinen ajatushautomo Senlis Council.

Senlis Councilin mielestä oopiumikysymyksen ratkaisussa piilee avain Afganistanin rauhaan ja kehitykseen. Nykyinen käytäntö, jossa Yhdysvaltojen johtamat kansainväliset joukot tuhoavat unikkopeltoja ja rikkovat samalla myös suhteensa paikalliseen väestöön, on osoittautunut käytännössä epäonnistuneeksi.

Senlis Council on selvittänyt neljässä maassa ihmisten näkemyksiä Afganistanin unikoiden hyötykäytöstä. Suurimman suosion esitys sai Hollannissa, jossa sitä kannatti yhdeksän kymmenestä kyselyyn vastanneesta. Yhdysvalloissa unikonviljelyn laillista tuotantoa kannatti 70 prosenttia. Briteistä ja kanadalaisista ajatusta piti hyvänä kahdeksan vastaajaa kymmenestä.

Tällä hetkellä maailmanmarkkinoilla liikkuvan heroiinin raaka-aineesta 92 prosenttia tulee Afganistanista.

Vakaan maan vaalit

Jamaika. Syyskuiset parlamenttivaalit todistivat Jamaikan liittyneen niiden valtioiden joukkoon, joissa vaalit eivät juuri elämänmenoa hetkauta. Vielä 1970- ja 80-luvuilla vaalien yhteydessä nähtiin rajuja väkivaltaisuuksia. Nyt vaalitulokseen suhtauduttiin rauhallisesti, vaikka valta vaihtui maassa ensimmäistä kertaa 18 vuoteen.

Vaalit voitti pienellä enemmistöllä Jamaikan työväenpuolue, Jamaica Labour Party, ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin sen johtaja Bruce Golding. Pitkään vallassa ollut People’s National Party otti häviönsä tyynesti.

Yksikään pienpuolue ei päässyt Jamaikan 60-paikkaiseen parlamenttiin, jossa työväenpuolueella on nyt 33 paikkaa ja aiemmin vallassa olleella PNP:llä 27.

Jamaika kuuluu henkirikosten määrässä laskettuna maailman väkivaltaisimpiin maihin, ja aseistetuilla joukoilla on aikaisemmin väitetty olleen kytköksiä politiikkaan. Aivan välikohtauksitta eivät syyskuiset vaalitkaan sujuneet. Vaaleja edeltäneissä ammuskeluissa menehtyi ainakin seitsemän henkeä.

Alun perin parlamenttivaalit oli tarkoitus pitää jo elokuun puolella, mutta hurrikaani Deanin takia ne lykättiin syyskuun alkuun.

2,7 miljoonan asukkaan Jamaika on pinta-alaltaan pienempi kuin Sodankylän kunta.

Afrikassa tulvii taas

Afrikka. Tulvat ja sateet koettelevat miljoonien ihmisten elämää Afrikan köyhimmillä alueilla. Tulvat olivat vaatineet satojen ihmisten hengen muun muassa Sudanissa, Etiopiassa, Ruandassa ja Keniassa jo syyskuun puoliväliin mennessä. Lisäksi sadattuhannet ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Tulvat ovat myös tuhonneet tuhansia hehtaareja viljelykelpoista maata.

Viranomaiset pelkäävät epidemioiden puhkeamista tulva-alueilla.

Afrikan maat altistuvat tulville sadekauden loppupuolella, joka useissa maissa sattuu elo-syyskuulle. Tämänvuotisten tulvien laajuuteen ei kuitenkaan osattu varautua. Ugandan ja Sudanin hallituksen edustajat ovat luonnehtineet viimeaikaisia tulvia pahimmiksi miesmuistiin.

Namibian posti avasi joulun

Namibia. Jos joka vuosi varhemmin alkava joulun markkinointi harmittaa, voi lohduttautua sillä, että jossain valmistelut aloitetaan vieläkin aikaisemmin. Jo tasan neljä kuukautta ennen varsinaista h-hetkeä Namibian postilaitos Nampost antoi potkua kansalaisten joulumielelle suurella ilmoituksella paikallisessa Allgemeinen Zeitung -päivälehdessä.

Ilmoituksessaan Nampost muistutti ihmisiä joulupostin lähetysajoista eri puolille maailmaa. Ilmoituksen mukaan niillä, joilla on muistettavia Tristan da Cunhan saarilla eteläisellä Atlantilla, alkaa jo olla kiire. Postin kulku kaukaisille saarille vie Nampostin mukaan neljä kuukautta. Myös naapurimaahan Zimbabween joulukortteja lähettävien kannattaa olla liikkeellä hyvissä ajoin. Tervehdysten perille vieminen naapuriin kestää kahdeksan viikkoa.

Uhrit kateissa

Ghana. Ghanan kansallinen sovittelukomissio on joutunut erikoisen pulman eteen. Sotilasdiktatuuria seuranneen kansallisen sovittelun yhteydessä päätettiin maksaa korvauksia yli kahdelle tuhannelle vuosien 1957 ja 1993 välillä ihmisoikeusloukkauksien kohteeksi joutuneelle ihmiselle.

Korvaukseen oikeutetut valitsi totuus- ja sovittelukomissio. Ongelma on, että tähän päivään mennessä vain noin puolet korvaukseen oikeutetuista on saapunut peräämään rahojaan.

Asiasta on tiedotettu mediakampanjoilla, mutta lähes puolet rahoista on edelleen jakamatta. Komission mukaan korvauksien maksamista voidaan harkita myös niille ghanalaisille, joilta suositus puuttuu, mutta jotka voivat osoittaa ihmisoikeuksiensa tulleen loukatuiksi sotilasvallan aikana.

Hämähäkkien voimannäyte

Yhdysvallat. Teksasissa kaiken sanotaan olevan suurempaa kuin muualla. Vaikka väite joiltain osin olisikin liioiteltu, teksasilaiset hämähäkit ainakin tekevät kaikkensa maineen ylläpitämiseksi. Ne ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet verkon, joka peittää jo useita aareja maata, puita ja pensaita Tawakoni-järven kansallispuistossa.

Vastaavia jättiläisverkkoja on nähty toisinaan tropiikissa, mutta ei tiettävästi muualla. Kudelman alle on jäänyt kokonaisia suuria tammia, ja paikoitellen seitti on niin vahvaa, että se pimentää kaiken allaan olevan.

Poikkeuksellisen ilmiön syytä ei tiedetä, mutta erityisen runsaalla sirkkavuodella ja ennätyssateisella kesällä on arveltu olevan tekemistä hämähäkkien suuren määrän ja
poikkeuksellisen yhteistoiminnan kanssa.

Kuuba kouluttaa Yhdysvaltojen lääkäreitä

Kuuba. Dokumenttielokuvien tekijä Michael Moore on kauan ollut kiusankappale Yhdysvaltojen viranomaisille. Hänen tuorein tuotantonsa Sicko näyttää maan terveydenhuoltojärjestelmän kalliina ja voittoa tavoittelevana. Esimerkiksi tasavertaisemmin jakautuneista terveyspalveluista Moore ottaa Yhdysvaltain vihollisen Kuuban.

Moorea varmasti ilahduttaa, että Kuuban presidentti Fidel Castro antaa jo yhdysvaltalaisille opiskelijoille lääketieteen koulutusta. Ensimmäinen kahdeksan opiskelijan ryhmä, joka on poimittu Yhdysvaltojen eri etnisistä ryhmistä, suoritti kuuden vuoden tutkintonsa viime kuussa. Toinen, 90 opiskelijan ryhmä on jo aloittanut koulutuksen Latin American School of Medicinessa. Koululaitos sijaitsee Havannan liepeillä. Siellä opiskelee yli 5 000 lääketietieteen opiskelijaa eri puolilta maapalloa.

”Kuubassa terveydenhuolto ei ole bisnestä. Rahattomalta potilaalta ei evätä hoitoa. Opiskelimme humanistisen arvojen perusteella,” Herald International Tribune -lehti siteerasi yhdysvaltalaista opiskelijaa.

Opiskelija uskoo, että kotimaassa voi olla ennakkoluuloja heidän tutkintoaan kohtaan. Hän oli kuitenkin optimistinen, sillä yksi Kuubassa koulutettu lääkäri on jo töissä New
Yorkin Bronxissa.

Biharin vauvat syntyvät majoissa

Intia. Tulva upotti elokuussa pohjoisintialaisessa Biharissa terveysasemia ja huuhtoi mennessään synnytyslaitoksia. Synnytyksiä tulva ei kuitenkaan vähentänyt, ja tuhannet äidit ja vauvat ovat vaarassa jäädä oman onnensa nojaan. Unicefin ratkaisu asiaan on synnytysmajat.

Yhdessä osavaltion hallituksen kanssa järjestö pystyttää 50 synnytysmajaa eri puolille Biharia. Majoissa äidit saavat hoitoa, huolenpitoa ja turvallisen synnytyksen. Hoidosta vastaavat kiertävät lääkärit, kätilöt ja hoitajat.

Biharin hallinto on niin innostunut synnytysmajoista, että aikoo jatkaa niiden toimintaa syrjäisillä alueilla tulvista toipumisen jälkeenkin.

Tarvetta synnytysmajoille riittää. Vuoden 2006 ensimmäisellä puoliskolla lääkärit ja kätilöt auttoivat maailmaan 7 000 uutta biharilaista. Kuluvana vuonna lukumäärä on jo huikeat 46 000.

Miesenemmistö johtaa yhteiskunnallisiin ongelmiin

Kiina. Vääristynyttä sukupuolijakaumaa pidetään Kiinassa jo nyt syynä moneen sosiaaliseen ongelmaan, ja tilanteen pelätään vain pahenevan lähitulevaisuudessa. China Daily -lehti listaa miesvoittoisen yhteiskunnan ongelmiksi muun muassa rikollisuuden, pornon kulutuksen ja laittomat avioliitot.

Kiinalaisen uutistoimisto Xinhuan mukaan 20-25-vuotiaita miehiä on Kiinassa tällä hetkellä 18 miljoonaa enemmän kuin vastaavan ikäryhmän naisia. Vuonna 2020 eron arvioidaan olevan jo 30 miljoonaa.

Kun yleensä poikia syntyy noin 103-105 sataa tyttöä kohden, Kiinassa luku on 119. Eroa selittävät ainakin poikien asema perillisenä, sukupuolen selvittävät sikiötutkimukset ja niitä seuraavat selektiiviset abortit.

Kuukauden kapine

kumppani esittelee kuukausittain kapineen, joka tekee elämästä vähän kelvollisempaa.

Banaanikärpäsloukku

Kun kylmä tekee tuloaan, saapuvat asunnon lämpöön myös ei-toivotut vieraat. Drosophila melanogasterit eli banaanikärpäset pelmahtavat laumoittain bioroskiksista ja hedelmäkoreista.

Banaanikärpänen kuuluu mahlakärpästen heimoon. Itse asiassa suuri osa Suomessa esiintyvistä banaanikärpäseksi kutsutuista öttiäisistä ei ole banaanikärpäsiä, vaan muita mahlaheimoon kuuluvia kärpäsiä. Heimoon kuuluu yhteensä yli 2 000 lajia, joista Suomessa esiintyy noin 30.

Banaanikärpänen on siis heimonsa julkkis, joka elää siellä missä makeus tihkuu: se syö hedelmien mehua ja mahlaa. Vaikka kuinka sulkisi bioroskikset, piilottaisi hedelmät ja tyhjentäisi roskapussit päivittäin, banaanikärpänen surraa paikalle ennen pitkää.

Varoitus kaikille eläinten ystäville: seuraavassa raaka ohje banaanikärpästen eliminoimiseksi. Tarvitaan puolen litran pullo, mieluiten ei-palautettava. Pullossa on oltava korkki tallella. Pullo avataan ja pestään, sen pohjalle sujautetaan kaksi ruokalusikallista punaviinietikkaa ja kaksi tippaa astianpesuainetta. Pesuaine rikkoo etikan pintajännitteen ja banaanikärpäset hukkuvat nesteeseen.

Korkki suljetaan ja pullon kylkeen tehdään terävällä veitsellä pieni reikä. Reiän on oltava niin pieni ettei lyijykynäkään mene siitä läpi. Kärpäset lentävät sisään etikanhimossa, mutta eivät muista reittiä ulos: ne yrittävät todennäköisesti pakoon suoraan pullon suljetusta suusta. Kokemus osoittaa, että täysin eroon ei näilläkään neuvoilla banaanikärpäsistä pääse – mutta hyviin tuloksiin yhtä kaikki.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

Soppaa rottinginversoista

Timo Kuronen

Luoteis-Laosin viljelyksillä syödään lounaaksi muun muassa riisiä ja bambunversocurrya.

Tänään on khmu-kansaan kuuluvan Dsanin ja akha-vähemmistöä edustavan Kongsyyn vuoro valmistaa ruoka. Nuoria naisia bamburakenteisessa keittiössä avustaa nuori hmong-mies Somsai. Hän pitää yllä tulta nokisten alumiinikattiloiden alla, Kongsyy pilkkoo auringossa kuivatun naudanlihan ja Dsan häärää bambunversojen kimpussa.

Lounasta valmistetaan pienen kukkulan rinteessä, Bokeon maakunnassa Luoteis-Laosissa, parikymmentä kilometriä Houeisayn kaupungista pohjoiseen. Toisella puolella kohoavat sademetsän peittämät vuoret, toisella puolella on pieni jokilaakso kirkkaanvihreine riisipeltoineen.

Kukkulan viiden hehtaarin viljelyksen omistaa belgialaisen kansalaisjärjestön maaseutuhankkeen johtajana toimiva kanadalainen Stuart Ling – tai pikemminkin hänen laosilainen vaimonsa. Vastikään hankituille rinteille on alettu istuttaa chilin, huonekalurottingin ja jatropha-öljykasvin taimia. Pariskunta otti melkoisesti lainaa kukkulalle rakennettavaa kasteluputkistoa varten, joten viljelysten odotetaan myös tuottavan.

Tuntia myöhemmin lounas alkaa olla valmis. Kokit huutelevat syömään. Bambumajan terassin ruohokatoksen alle kapuaa tihkusateesta viisitoista nuorta. Kukkurat riisilautaset kiertävät jokaisen eteen ja muovisen ruokaliinan päälle nostellaan tasaisin välimatkoin kulhoja, joissa on paistettua bambunversocurrya ja jotain keitontapaista.

“Se on rottinginversoista, yrteistä ja lihasta tehtyä keittoa”, paljastaa Stuart Ling. “Joitakin rottinkilajeja voi syödä versoina. Ja nämä nuoret tietävät, missä niitä kasvaa. Useimpina päivinä ruoka-ainekset kerätään läheisistä metsistä.”

lounastauko.keittoa.jpg Sekä kua normai että om wai kom maistuvat erinomaisilta. Makua voi lisätä chilitahnalla, jota on pienemmissä kupeissa. Lisäksi tarjolla on paikallista melonilajiketta keitettynä.

Nuoret kesälomatyössä

Stuartin vaimo löysi 18 lukiolaista ja ammattikoululaista työskentelemään viljelyksellä koulujen loma-ajan. Kaikki nuoret tulevat kauempaa maakunnasta ja tuttu maataloustyö tuo sekä taskurahaa että ystäviä. Jokainen saa palkkaa 1 500 bahtia (35 euroa) kuukaudessa. Lisäksi tytöille ja pojille on nukkumista varten omat bambutalonsa noin sadan metrin päässä toisistaan.

Laosin etnistä kirjavuutta kuvaa se, että työtiimi koostuu khmujen, akhojen ja hmongien lisäksi muun muassa yao- ja lye-nuorista. Jokaisella etnisellä ryhmällä on oma kielensä, mutta kaikki nuoret osaavat myös laosin kieltä.

Esimerkki kyläläisille

Stuart Ling ei halua viedä markkinoita alueen viljelijöiltä, vaan pikemminkin olla heille esimerkkinä.

Lähikylässä Nam Ngonissa Vecon hanke pyrkii vahvistamaan viljelijöiden järjestäytymistä, antamaan koulutusta ja muuta teknistä apua, perustamaan paikallisen mikroluotto- sekä luomaan markkinatietojärjestelmän.

Lingin mukaan suurimpana ongelmana on se, että paikalliset viljelijät joutuvat myymään tuotteensa jalostamattomana liian halvalla. Lähes kaikki elintarvikejalostus tapahtuu Mekongin toisella puolella Thaimaassa. Viljelijöille jäävä kate on olematon, ja siksi he pysyvät köyhinä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Romanien arjesta on romantiikka kaukana

Suomen romanien viisisataa vuotta kestänyt kiertolaisuus päättyi, kun valtio alkoi kantaa vastuuta romanien asuinoloista 1970-luvulla. Romaniyhdistyksen sihteerille Päivi Majaniemelle kiertolaiselämä ei ole omakohtaisesti tuttua, mutta romanivanhusten kertomuksissa muistot elävät.

”Talvella paleltiin ja nähtiin nälkää, kesällä asiat olivat vähän paremmin”, Majaniemi kertoo.

”Romanit kiersivät samoilla alueilla, tutut isännät ja talot antoivat heidän majoittua. Usein majapaikka oli sauna, lato tai aitta. Joskus jopa tuvan lattia.”

Naiset hoitivat pyykin ja muut askareet tien päällä parhaansa mukaan.

”Moni on keittänyt ruokansa kurkkupurkissa nuotiolla. Kauniilla ilmalla se sujuu, mutta sateella, tuulella ja pakkasella siitä on ollut leikki kaukana. Ja kun ruokaa ei ollut, keitettiin vettä särpimeksi.”

Yhteiskunnan palveluja romanit eivät saaneet edes rahasta. Myös kirkko suhtautui tylysti kiertolaisiin.

”Toki pääväestön joukossa on aina ollut säällisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet oman maineensa menetyksenkin uhalla. Ilman näitä monet olisivat talvella kuolleet tien päälle”, Majaniemi uskoo.

Joskus romaniperheen lapset, sairaat ja vanhukset saivat jäädä taloon, kun aikuiset lähtivät leivän perään. Läheisten jättäminen ei ollut helppoa, mutta ilman sitä moni lapsi olisi menehtynyt.

”Moni pääväestöstä on kertonut, että romanit olivat ihastuksen ja pelon aiheuttajia. Vieraat saattoivat käyttää vieraanvaraisuutta hyväkseen, siksipä monet talot ottivat kokemuksesta viisastuneena vain tuttuja romaneja taloonsa.”

Näille perinteisesti ystävällismielisille paikoille romanit jäivät myöhemmin pysyvästi asumaan. Kun rinnakkaiselo oli puolin ja toisin reilua, ei paikkakunnille haluttu epäsosiaalista ainesta.

”Joskus taas taloihin pääsivät kaikki, eikä joidenkin pahojaan tehneiden romanien kautta tuomittu toisia. Ja toisaalta, toivathan romanit tullessaan ’uutisia’ muualta Suomesta, laulua ja iloa ja usein myös ruokaa pirtin pöytään.”

Tapana olikin, että jos isäntä oli reilu, niin sitä olivat myös romanit, jotka jakoivat omastaan minkä pystyivät. Miehet osallistuivat talon töihin isännän kanssa, ja naiset työskentelivät tuvassa. Romantiikka oli kiertolaiselämästä Majaniemen mukaan kuitenkin kaukana.

”Monet kertovat että aamulla ei saanut rynnätä ylös reippaasti, kun yöllä oli ollut niin kylmää ja kosteaa, että tukka ja vaatteet jäätyivät lattiaan kiinni.”

Kurjuutta ei kaipaa kukaan, mutta jotain hyvääkin menneessä elämässä nähdään.

”Vanhat ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä ja sitä köyhyyden solidaarisuutta, mikä silloin oli vallalla, samoin sitä arvostusta, mikä silloin liittyi vanhuuteen. Niitä oloja kukaan ei kokopäiväisesti haluaisi takaisin, mutta usein kuulee toivomuksen romanileirin pystyttämisestä kesäpäivänä järven rannalle.”

Slovakialaiset ”turvapaikkaturistit”

Puutteistaan huolimatta suomalainen nyky-yhteiskunta on usean eurooppalaisen romanin silmissä maanpäällinen paratiisi.

Slovakian romanien asema on yksi Euroopan kurjimpia. Monille vapautusta merkinnyt kommunismin romahdus Tsekkoslovakiassa maksoi romaniväestölle työpaikat ja inhimilliset asunnot.

Vuosituhannen vaihteessa Suomeenkin saapui tuhatkunta slovakialaista turvapaikanhakijaa, jotka palautettiin lähes bumerangina takaisin kotimaahansa. Turvapaikan perusteeksi ei riitä, että asuinpaikat muistuttavat kaatopaikkaa, työttömyysaste on 90 prosenttia ja lapsikuolleisuus 10 prosenttia. Yleistä huonoa kohtelua ei tulkita yksilöön kohdistuvaksi etniseksi vainoksi.

Euroopan unionin jäsenyyteen valmistautuminen pakotti Slovakian kohentamaan ainakin nimellisesti romanivähemmistönsä oloja, mutta maan liityttyä unioniin vuonna 2004 Suomeen saapui jälleen kolmisensataa turvapaikanhakijaa. Romanit käännytettiin hätäisesti, mikä sai monet epäilemään turvapaikkahakemusten käsittelyn yksilöllisyyttä. Joukossa epäiltiin käännytetyn myös ihmisiä, joiden ihmisoikeuksia oli loukattu – esimerkiksi naisia, jotka oli pakkosterilisoitu.

Romaniturvapaikanhakijoita nimiteltiin estottomasti turvapaikkaturisteiksi aina korkeaa valtionjohtoa myöten. Romaneille ominaiseksi oletettu ”luontaisesti kiertelevä elämäntapa” vilahteli jälleen asian tiimoilta käydyssä julkisessa keskustelussa.

Tien päälle Slovakian romaneja ajavat kuitenkin aivan muut syyt. Milan Simencka -säätiö ja Euroopan romanien oikeuksia ajava ERRC julkaisivat maaliskuussa 2007 raportin, jonka mukaan slovakialaisiin romaneihin kohdistuu parhaillaan pakkohäätöjen aalto, jonka seurauksena heidät karkotetaan yhä syrjäisemmille alueille, yhteiskunnan laitamille.

Ihmisoikeusloukkaukset ovat tavallisia, ja ne jäävät yleensä tutkimatta ja rankaisematta. Myös viranomaiset syyllistyvät syrjintään.

YK:n maaliskuussa julkaiseman selvityksen mukaan koko Kaakkois-Euroopassa elää miljoona ”näkymätöntä” romanilasta. Heillä ei ole minkään valtakunnan kansalaisuusdokumentteja, ei terveydenhuoltoa, ei koulutusta.

Kylmää lännessä ja etelässäkin

Ranskassa eri ryhmiin kuuluvia romaneja kutsutaan – ja kohdellaan – eri tavoin. Metrossa kerjäämällä itsensä elättävät mustalaiset ovat eri joukkoa kuin gens du
voyaget eli kiertolaiset. Ja nämä taas kuuluvat eri porukkaan kuin ranskalaiset manouche-jazzia soittavat romanit. Myös Espanjasta ja Välimeren alueelta peräisin olevat romanit tulkitaan eri ryhmäksi kuin Itä-Euroopasta maahan tulleet.

Eräiden arvioiden mukaan Ranskassa asuu noin puoli miljoonaa romania, toisissa lukumäärä nousee 1,2 miljoonaan. Suuri osa heistä kuuluu kiertolaisiin, käytännössä siis ihmisiin, jotka asuvat vakituisesti asuntovaunuissa.

Kodittomien parissa työtä tekevän Medecins du Monde -järjestön mukaan ranskalaisiakaan romaneja ei aja maantielle kiertämisen kaipuu. Ranskassa romanit ovat ryhmä, jonka hyvinvoinnista juuri kukaan ei ole kiinnostunut. Romanit saavat asettua leirintäalueille vain muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen heidät ajetaan pois.

Kaupunkien romaneille osoittamat leiripaikat ovat usein kaatopaikan vieressä, eikä puhdasta vettä tai sähköä ole saatavilla. Maata tai asuntoja heille ei myydä. Medecins du Monden mukaan romaneja ahdistelevat paitsi rasistit ja tavalliset kansalaiset, myös poliisit.

Italiassa romanit tulkitaan kiertolaisiksi. Heidän asioitaan käsitellään maahanmuuttohallinnon alaisessa kiertolaisasiain
virastossa. Suurin osa asuu fyysisesti erillään valtaväestöstä, ghetoissa ja kaatopaikoilla. Romanit myös valtaavat hylättyjä taloja tai leiriytyvät tienvarsille, joista heidät kuitenkin säännönmukaisesti häädetään.

Romanit tulivat Eurooppaan tuhat vuotta sitten Pohjois-Intiasta. Miksi, sitä ei kukaan varmasti tiedä. Tuhannessa vuodessa kulkupeli on ehkä vaihtunut hevoskärryistä asuntoautoon, mutta kiertolaisuuteen Euroopan romaneja ajaa edelleenkin pakko, ei veren veto tai vapauden kaipuu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Kenialaiset naiset perustivat oman kylän

Pohjois-Keniassa, 380 kilometrin päässä Nairobista sijaitsee syrjäinen alue, jossa valta kuuluu naisille. Vuonna 1990 joukko samburu-heimoon kuuluvia naisia päätti, että naisten syrjintä saa riittää. He perustivat naisten kylän – Umojan. Suahilinkielinen nimi tarkoittaa yhtenäisyyttä.

Kylän perustajanaisilla oli hyvä syy sulkea miehet Umojan ulkopuolelle. Monet heistä olivat joutuneet Keniassa komennuksella olleiden brittisotilaiden raiskaamiksi. Naisten aviomiehet puolestaan syyttivät vaimojaan häpeän tuottamisesta yhteisölle, ja piestyään vaimonsa miehet karkottivat heidät kodeistaan.

Kymmenen perustajanaisen ryhmästä kasvoi kylä, jossa asuu nykyään viitisenkymmentä naista ja yli sata lasta. Naiset hankkivat elantonsa myymällä tekemiään koruja ja käsitöitä turisteille.

Umojan pääelinkeino onkin nykyään turismi, jolla rahoitetaan yhteisön terveydenhuolto ja lasten koulutus. Lähiaikoina luvassa on myös samburuiden perinteitä esittelevä museo.

Naisten elämästä Umojassa kertoo ranskalaisten Jean Crousillacin ja Jean-Marc Sainclairin dokumenttielokuva ”Umoja, le village interdit aux hommes”. Dokumenttia kuvattiin Umojassa viime vuoden syksyllä.

Ohjaaja Crousillac kuvailee naisten yhteisön tunnelmaa rauhalliseksi, onnelliseksi ja ”uskomattoman seesteiseksi”. Tunnelma välittyy dokumenttissakin naisten kasvoilta – omassa kylässään he saavat elää elämäänsä niin kuin itse haluavat.

Crousillacin ja Sainclairin dokumentti esitetään lokakuussa televisiokanavilla Englannissa, Keniassa ja Ranskassa. Osia siitä on nähtävissä internetissä Manta Productions -tuotantoyhtiön sivuilla.

”Naiset miesten omaisuutta”

Samburu-yhteisössä naisilla ei perinteisesti ole ollut oikeutta omistaa maata, ei edes oikeutta puhua miesten kuullen. Nuoret tytöt ovat joutuneet alistumaan perinteen vaatimaan siirtymäriittiin, kivuliaaseen sukuelinten silpomiseen. Useimmat naisista ovat jääneet ilman koulutusta ja naisen osa on ollut työskennellä aamusta iltaan ja hoitaa lapsia.

Umojan karismaattinen johtajahahmo, Rebecca Lolosoli, kuvailee dokumentissa samburu-yhteisön perinteistä työnjakoa: ”Naiset heräävät kolmelta aamulla tekemään töitä ja palvelemaan miehiään. Miehet loikoilevat puiden alla varjossa juopotellen ja odottavat seuraavaa ateriaa.”

Naisten kieltäytyminen järjestetyistä avioliitoista tai sukupuolielinten silpomisesta johtaa yhteisön ulkopuolelle karkottamiseen. Nykyään monet surulliset kohtalot voidaan välttää, koska Umoja tarjoaa naisille turvapaikan. Lolosoli valistaa lähialueen nuoria naisia siitä, ettei pakkoavioliittoihin tai silpomiseen tarvitse suostua.

Kylän naisryhmä Umoja Uaso puolustaa samburu-heimon naisten oikeuksia. Kylän perustajiin kuuluva Lolosoli puolestaan kiertää ympäri maailmaa kertomassa samburu-heimon naisten perinteisestä osasta ja heidän pelastuksekseen koituneesta Umojasta.

”Samburu-yhteisössä naiset ovat miesten omaisuutta. Naisilla ei ole oikeutta ilmaista mielipiteitään. Saadaksemme miesten kunnioituksen meidän on vaadittava meille kuuluvia oikeuksia”, Lolosoli huomauttaa.

Miesten kilpakylä

Naisten tottelemattomuudesta raivostuneet miehet perustivat muutama vuosi sitten Umojan läheisyyteen kilpailevan miesten kylän. Se ei kuitenkaan onnistunut houkuttelemaan turisteja. Ehkä miesten kohtaloksi koitui heimon perinteinen työnjako.

Miesten kylän paikalla on nykyään sekakylä, jossa yhteisön naisia alistava perinne jatkuu. Se ei kuitenkaan riitä miehille, vaan he haluavat tuhota Umojan. Naisten itsenäisyyden ja menestyksen aiheuttama raivo ei ota laantuakseen.

”Kateelliset miehet hyökkäävät jatkuvasti kyläämme ja aiheuttavat täällä tuhoa. Uhkailut ovat myös arkipäivää”, Lolosoli kertoo dokumentissa.

Umoja ei ole aivan täysin miehiltä kielletty alue. Kylässä asuvien miesten on kuitenkin elettävä naisten ehdoilla. Dokumentin toinen ohjaaja Jean Crousillac kertoo, että kylässä asuu kolme vartijoina työskentelevää miestä: Ambrose, Stanley ja Lokaitip.

”Vartijat vastaavat naisten turvallisuudesta öisin, kun humalaiset miehet yrittävät hyökätä kylään vaatiakseen entisiä vaimojaan takaisin”, Crousillac kertoo.

”Samburu-miehet yrittävät usein vandalisoida kylää. Syyskuussa 2005 yksi kylän naisista tapettiin. Kuvatessamme dokumenttia Umojassa eräs mies tunkeutui kahden veljensä kanssa kylään. Heidän tarkoituksensa oli raiskata ja tappaa miehen entinen vaimo, joka oli löytänyt Umojasta turvapaikan”, Crousillac kertoo.

Perinteet istuvat lujassa, eivätkä miehet suosiolla luovu etuoikeutetusta asemastaan. Umojassa työskentelevät miehet ovatkin joutuneet muiden samburu-miesten halveksunnan kohteeksi.

”Menetin kaiken omaisuuteni ja päätin työskennellä Umojassa, koska kylän naiset ovat reiluja. Miehet ovat lakanneet puhumasta minulle ja kohtelevat minua naisena. En välitä siitä ja aion suojella Umojan naisia henkeni uhalla”, kylän vartija Lokaitip kertoo.

Umojassa kasvaneilla tytöillä on edellytykset toisenlaiseen elämään: tulla itsenäisiksi naisiksi ja elää ilman jatkuvaa väkivallan uhkaa. Äitiensä taistelun ansiosta heillä on mahdollisuus kouluttautua ja välttää perinteiden vanavedessään kuljettamat väkivaltaisuudet.

Ainakin he kasvavat maailmaan, jossa nainen ei ole miehen omaisuutta, vaan itsenäinen, täysipainoiseen elämään oikeutettu yksilö.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Sovittelua 20 vuoden jälkeen

Larissa Bruun

Nicaragualaiset Santos Yader Gonzalez ja Uriel Antonio Garazo Garcia ovat tehneet rauhan.

Presidentti Daniel Ortega on nimittänyt totuus-, sovinto-, rauhan- ja oikeuskomission käsittelemään Nicaraguan 17 vuoden takaisessa sisällissodassa sotineiden vaatimuksia. Ne ovat jääneet kuulematta, vaikka rauhansopimus allekirjoitettiin ja aseet luovutettiin jo vuonna 1990.

Yhdysvallat koulutti ja rahoitti 1980-luvulla contra-armeijaa, joka vastusti Kuuban ja Neuvostoliiton tukemaa vasemmistolaista sandinistihallintoa. Sisällissotaa käytiin suuri osa 1980-lukua.

Entinen contrasissi Santos Yader González, 42, ja sandinisti Uriel Antonio Carazo García, 36, taistelivat vastakkaisilla puolilla. Nykyisin kumpikin tahollaan toimii sotaveteraaniyhdistyksen keulahahmona. Miehet eivät ole jääneet odottamaan Ortegan sovittelukomissiota, vaan kiertävät yhdessä puhumassa omasta sovintoprosessistaan aina, kun joku haluaa kuulla.

Hondurasin rajan tuntumasta kotoisin olevat miehet valittiin sisällissodan päättyessä vuonna 1990 yhteiseen sovintoprojektiin. Kolme contraa ja kaksi sandinistia pyrkivät alkuun istumaan kaukana toisistaan, mutta oppivat pikkuhiljaa tulemaan toimeen.

Todelliset vaikeudet alkoivat vasta, kun ryhmä lähetettiin ulos suljetusta tilasta jakamaan anteeksiannon ja sovinnon viestiä muille. Heitä pidettiin pettureina.

”Ihmiset muistivat sodassa haavoittuneet ja tapetut, eikä kukaan voinut hyväksyä, että olimme päättäneet sopia. Rupesimme työskentelemään yhteisöjen kanssa”, kertoo Carazo García.

Miesten vetämissä keskusteluissa vastakkaisilla puolilla taistelleiden äidit kertoivat tuskastaan toisilleen verhon erottamina. ”Menetelmän avulla saimme heidät ymmärtämään, että molemmat puolet olivat kärsineet yhtä lailla”, Carazo García jatkaa.

Nicaraguassa puhutaan usein ideologisesti kahtia jaetusta kansasta. Miehet ovat sitä mieltä, ettei jakoa enää ole niiden välillä, jotka taistelivat sodassa. Sen sijaan kuilu säilyy poliitikkojen ja poliittisten puolueiden välillä.

Yader González kertoo voivansa täysin huoletta liikkua sandinistipuolueelle uskollisilla alueilla ja kertoa olleensa vastapuolella, contrana, sodassa. Hänen mukaansa todellista rauhaa ei kuitenkaan ole, eikä sitä voi olla niin kauan kuin maassa nähdään nälkää.

Hallituksen komissioon miehet suhtautuvat epäillen. ”Totta kai on hyvä, jos hallitus lopultakin kuuntelee meitä, mutta näin monen vuoden ja monen pettymyksen jälkeen on vaikea odottaa mitään”, sanoo Carazo García.

Virassaan tammikuussa aloittaneen presidentti Ortegan mukaan komission tehtävänä on etsiä ratkaisuja sisällissodan uhrien pitkään laiminlyödyille ongelmille. Ex-sissit ovat vaatineet rahallisia korvauksia, maata ja muita etuja voidakseen palata siviilielämään.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Presidentti Musharraf ja demokratian haaste Pakistanissa

Petteri Kokkonen

Uusimmassa elokuvassaan ohjaaja Sabiha Sumar tarkastelee sitä, kuinka demokratia voi toteutua Pakistanissa.

Chapati-leipiä paistava Muzi ei tiedä demokratiasta eikä muista edes maansa presidentin nimeä. Pakistanissa Muzi ja monet hänen kaltaisensa maattomat elävät vuokraisännän mailla, ja saavat työstään vastineeksi vain asuinsijan ja ruuan.

”Halusin tutkia dokumentissani sitä, kuinka demokratia voi tulla Pakistaniin”, kertoo Sabiha Sumar, 46, kotonaan Delhissä. Pakistanilaisohjaaja asuu intialaisen miehensä Sathan kanssa Intian pääkaupungissa.

Moneen kertaan maailmalla palkittu Sumar on Pakistanin ainoa naisdokumentaristi. Sumar on käsitellyt elokuvissaan muun muassa uskonnollisen fundamentalismin vaikutusta yhteiskuntaan. Uusin dokumentti sai alkunsa siitä, kun Sumar halusi selvittää, mitä Pakistanissa oli oikein tapahtumassa.

Pakistanin valtion suhde poliittiseen islamiin on vaihdellut eri aikoina. Valtion ja islamistien välit ovat olleet läheisemmätkin, mutta viime vuosina tilanne on muuttunut. Presidentti Pervez Musharrafin joukot ovat ottaneet verisesti yhteen maan fundamentalistimuslimien kanssa.

”Pakistanilaiset ystävämme, jotka ovat liberaaleja intellektuelleja, kritisoivat mielellään, mutta kritiikki ei kyennyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Kritiikin kohteet, Pakistanin armeija ja islamistit, muodostivat aiemmin yhteisrintaman, mutta voimatasapaino on muuttunut Musharradin kaudella.”

Vastatakseen auki jääneisiin kysymyksiin Sumar halusi tehdä dokumentin, jossa hän haastattelisi niin presidenttiä kuin pakistanilaisia talonpoikia, yrittäjiä, rekkakuskeja, naisia, nuoria, mullaheja ja ääri-islamilaisten puolueiden edustajia.

Dokumentissa sekä mullahit, talebanit ja mujaheddinit vastustavat maan sotilasjohtoa, joka on ottanut tiukan linjan ääriliikkeisiin ja terrorismiin.

Mutta minkälainen mies presidentti Musharraf oikein on? Mitä hän ajattelee Pakistanista ja siitä, miten maata tulisi kehittää?

Sumar päätyi pyytämään presidentinkanslialta yhteistä illallista Musharrafin kanssa. Toive toteutui, ja Sumar tapasi Musharrafin ja tämän vaimon sekä äidin illallispöydässä.

”Kyselimme aluksi Musharrafin lapsuudesta. Kaikesta näki, että presidentillä oli hyvin lämpimät ja läheiset suhteet vaimoonsa ja äitiinsä. Sain Musharrafista miellyttävän kuvan. Keskustelumme eteni sitten politiikkaan.”

Tapaamisessa oli mukana ohjaajan ja tämän miehen lisäksi äänittäjä ja kaksi kameramiestä.

Ääriryhmillä vahva jalansija Pakistanissa

Sumarin mukaan muslimien ääriryhmät ovat saaneet Pakistanissa niin vahvan jalansijan historian kuluessa, että armeijan on vaikea enää valvoa niiden toimintaa.

Islamistien nousu alkoi 1970-luvun lopulla. Kun Neuvostoliitto ökkäsi Afganistaniin, Pakistanissa valtaan tuli islamistinen kenraali Zia. Pakistanin armeija lähetti sotilaita puolustamaan Afganistania, ja mukaan liittyi muualta tulleita taistelijoita eli mujaheddineja, joita saudit ja amerikkalaiset tukivat.

Maata 90-luvun lopulla johtanut pääministeri Nawaz Sharif edusti islamilaista puoluetta. Nykyinen presidentti syrjäytti hänet vallankaappauksessa vuonna 1999.

”Aseistetut islamilaiset joukot ja islamilaiset madrasa-koulut olivat saaneet vuosikausia rahoitusta ulkomailta. Mikäli Sharif olisi pysynyt vallassa, olisi Pakistan saattanut islamisoitua vallankumouksen kautta.”

Päivällisellä puhuttiin myös naisten oikeuksista.

”Tarvittiin armeijan mies ennen kuin naisten oikeuksia rikkoneet islamilaiset lait saatiin kumottua Pakistanissa. Nämä lait astuivat voimaan Zian aikana ja ne kumottiin Musharrafin toimesta viime vuonna.”

Shariaan perustuneet lait säätivät Sumarin mukaan ankaria rangaistuksia niille naisille, jotka todettiin syyllisiksi vaikka avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Sellaisesta saattoi seurata jopa julkinen kivitys.

”Sitä minä ihmettelen, että maailmalla ei huomata tällaisia edistysaskeleita. Nykyään myös senaatissa ja parlamentissa on varattu tietty määrä paikkoja pelkästään naisille”, Sumar sanoo.

Paljon köyhyyttä ja vähän koulutusta

”Päivällisellä Musharraf pohti sitä, että muutos tapahtuu vähitellen koulutuksen kautta, joka nostaa ihmiset pois köyhyydestä. Hän puhui paljon myös siitä, kuinka haluaa johdattaa ihmiset pois kaikenlaisesta ääriajattelusta.”

Sumarin mukaan uskonto toimii hyvin siellä, missä on paljon köyhyyttä ja vähän koulutusta. Silloin on helpompi saada ihmiset puolelleen.

”En usko, että tavalliset ihmiset ajattelevat politiikkaa. Jokapäiväinen elämä on heille kaikki ajatukset vievää taistelua. Mutta miten demokratia voi onnistua feodaalisessa maassa? Kulttuurista ei tule demokraattista vain sillä, että ihmiset pannaan äänestämään.”

Dokumentin lopussa Sumar palaa vielä Muzin ja tämän miehen Chachan luo, joka sytyttää öljylampun palamaan puun oksalle ja tarjoaa ruokaa illan hämärtyessä.

”Chacha, jos olisit Pakistanin presidentti, mitä tekisit?” kysyy Sumar.

”Me olemme todella köyhiä ihmisiä. Jumala on antanut meille kärsivällisyyttä”, vastaa Chacha ja laittaa lampun liekkiä pienemmälle.

Kirjoittaja tapasi Sabiha Sumarin Delhissä keväällä 2007.

Dokumentteja demokratiasta

Sabiha Sumarin dokumentti Illallinen Pakistanissa on yksi kymmenestä dokumentista, jotka YLE esittää kanavillaan lokakuussa. Dokumentit tarkastelevat demokratiaa eri maissa erilaisista näkökulmista. Pitempien dokumenttien lisäksi YLE näyttää parikymmentä lyhytelokuvaa.

”Illallinen Pakistanissa on mielenkiintoinen, koska sen on tehnyt pakistanilainen naisohjaaja, joka esittää kysymyksen, voiko diktaattori – tai hän, jota kutsutaan diktaattoriksi – olla ainoa tai paras tie kohti demokratiaa”, pohtii YLE:n Dokumenttiprojektin tuottaja Iikka Vehkalahti.

YLE:n lisäksi elokuvia näyttää yli neljäkymmentä muuta tv-yhtiötä. Yhteensä ne tavoittavat satoja miljoonia katsojia. Hanketta ovat tukeneet Suomesta muun muassa YLE, Viestinnän kehityssäätiö VIKES sekä Suomen ulkoministeriö.

Illallinen Pakistanissa (Dinner With The President) esitetään YLE:n TV2-kanavalla 9.10. kello 22.55.

Musharrafin asema punnitaan

Pakistanin nykyinen presidentti, kenraali Pervez Musharraf nousi valtaan vallankaappauksessa 1999. Hän syrjäytti pääministeri Nawaz Sharifin.

Musharrafin suosio on laskenut Pakistanissa. Häntä vastaan on tehty useita murhayrityksiä.

Pakistanissa valitaan uusi presidentti 6. lokakuuta. Kenraali Musharraf on ilmoittanut luopuvansa asevoimien päällikkyydestä, jos hänet valitaan uudelle presidenttikaudelle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Mikä kulkemisessa kiehtoo?

Suurin osa maailman ihmisistä muistuttaa turkulaisia: viihtyvät kotikonnuillaan niin hyvin, etteivät koskaan muuta muualle. Silti valtava määrä ihmisiä jättää joka vuosi kotinsa muuttaakseen pysyvästi joko uuteen maahan tai toisaalle maansa sisällä.

Vuonna 2005 maailmalla arvioitiin olevan synnyinmaansa ulkopuolella asuvia siirtolaisia 191 miljoonaa. Siis 37:n Suomen verran väkeä.

Vielä huimemmiksi muuttoluvut kasvavat, jos mukaan lasketaan maiden sisäinen muuttoliike. Yksin Kiinassa arvioidaan maan sisäisen ”liikkuvan väestön” määrän olleen pari vuotta sitten 120 miljoonaa. Toisin laskemalla lukuun voisi lisätä vielä parikymmentä miljoonaa muuttajaa lisää.

Mikä sitten saa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja tietoisesti valitsemaan juurettomuuden?

Suurimman osan ihmisistä saavat liikkeelle ne tavanomaiset syyt: työ, perhe ja rakkaus.

Keskus vetää puoleensa

Usein luullaan, että siirtolaisuus on globalisaation myötä kääntynyt jyrkkään kasvuun. YK:n väestörahasto UNFPA muistuttaa kuitenkin kasvun olleen varsin maltillista – periaatteessa. Vuonna 1960 maailman koko väestöstä oli siirtolaisia 2,5 prosenttia, vuosituhannen vaihteessa 2,9 prosenttia.

Toisaalta samaan aikaan maapallon väestö ehti kasvaa alle kolmesta yli kuuteen miljardiin, joten vaikka prosenttiosuuden muutos on ollut kohtuullista, yksittäisten muuttajien määrä on kasvanut valtavaksi. Nyt synnyinmaansa ulkopuolella asuu enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin.

Muuttovirralla on selvä suuntansa: joka neljäs siirtolainen päätyy Pohjois-Amerikkaan, joka kolmas Eurooppaan. Mitä vakaampi ja vauraampi maa, sen houkuttelevampi se on muuttajalle.

Väestöstä puhuttaessa Suomi tapaa painia kärpässarjassa, mutta siirtolaisuudessa täälläkin on kunnostauduttu. Ei tosin muuttovirran vastaanottajana vaan lähtömaana.

Kun Suomi vielä kuului Euroopan köyhälistöön, täältä lähdettiin joukolla maailmalle paremman elämän ja leveämmän leivän perässä. Suurimmat siirtolaisvirrat Suomesta kulkivat ensin Atlantin, sitten Itämeren yli. Ennen toista maailmansotaa Amerikkaan arvioidaan lähteneen 370 000 suomalaista, 1960-luvulla yli 300 000 suomalaista muutti Ruotsiin. Ilman maastamuuttoa suomalaisia olisi nykyisen viiden miljoonan sijasta kuusi tai seitsemän miljoonaa.

Kasvukeskukset vetävät puoleensa myös maiden sisällä. Esimerkiksi Kiinassa arvioidaan 120 miljoonan maalaisen suunnanneen kaupunkeja kohti tienestin perässä, pysyvästi tai tilapäisesti. Sisämaasta muutetaan kohti rannikon kasvukeskuksia, maalta kaupunkiin.

Maaltamuutto on muokannut Suomenkin kehitystä. Koko maa muuttui täysin, kun 1960- ja 70-luvuilla iso osa väestöstä valahti Suomi-neidon helman alaliepeeseen.

Monen sortin muuttajia

Maasta toiseen muuttajiin mahtuu monta eri ryhmää. Työn perässä lähdetään siirtolaisiksi, milloin omasta halusta, milloin siksi,ettei kotimaassa riitä työtä, joka takaisi säällisen elannon. Suurimmalla osalla muuttajista ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteminen.

Muuttajien pienen eliitin muodostavat ekspatriaatit, joita ura vie ympäri maailmaa. He ovat tiuhaan vaihtuvissa asuinmaissaan vain käymässä, toisin kuin pysyvästi uuteen maahan muuttavat siirtolaiset.

Pakon edessä matkaan lähtevät pakolaiset. Vuonna 2005 kaikista siirtolaisista pakolaisia oli seitsemän prosenttia.

Pakolaiset erottaa työn perässä muuttavista myös se, mihin he todennäköisimmin päätyvät. Kun työperäinen siirtolaisuus suuntautuu vauraammille alueille ja teollistuneisiin maihin, yhdeksän kymmenestä pakolaisesta ei pääse naapurimaata – usein köyhää – pidemmälle. Vielä suurempi osa pakolaisista jää oman maan sisäisiksi pakolaisiksi: he eivät mahdu siirtolaistilastoihin lainkaan.

Mikä tahansa saakin maailman sadat miljoonat muuttajat matkaan, jokaisella heistä on edessään samat haasteet: uuden elämän rakentaminen uuteen maahan ja juurettomuuteen oppiminen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Aivovuodolle riittää vastaanottajia

Euroopan unionin jäsenvaltioiden mielestä siirtolaisuutta on samaan aikaan ihan liikaa ja aivan liian vähän. Oveaan kolkuttaville maahanmuuttajille unionilla on kaksi vastausta. Köyhien maiden kouluttamattomat se torjuu kovalla kädellä, mutta samaisten valtioiden kouluttautuneille väylä on avoin.

Erityisesti Afrikasta inhimillinen pääoma valuu ulos kuin hiekka harvasta seulasta. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan joka vuosi noin 20 000 koulutettua afrikkalaista jättää kotimaansa.

Chicagossa toimii enemmän etiopialaisia lääkäreitä kuin Etiopiassa. Malawissa koulutetun lääkärin löytää helpoiten Manchesterista tai Birminghamista. Ghanan sairaanhoito-oppilaitoksista valmistuvista hoitajista puolet lähtee siirtotyöläisiksi heti, kun todistus on kourassa. Zimbabwen terveydenhuollon ammattilaisista yli puolet on muuttanut ulkomaille. Kymmenestä afrikkalaisesta tiedemiehestä vain kaksi tekee työtään Afrikassa.

Vaikka määrällisesti aivovuoto koskettaa pahiten Kiinaa, kipeimmin sen sosiaaliset ja taloudelliset seuraukset tuntuvat nimenomaan Afrikan maissa. Samaan aikaan, kun koulutettu työvoima kaikkoaa maanosasta, sen OECD-mailta saamasta kehitysavusta kuluu vuosittain neljä miljardia dollaria ulkomaisten asiantuntijoiden palkkaamiseen.

Brittien terveydenhuolto afrikkalaisten turvin

Korkeasti koulutettujen lähtijöiden motiiveja on helppo ymmärtää. Niistä tavallisimpia ovat huono palkka, kehnot elin- ja työolosuhteet sekä sosiaalisesti ja poliittisesti levoton yhteiskunta. Usein perheen ensimmäinen lähtijä avaa tien toisille. Ghanalaiset sairaanhoitajat houkuttelevat kollegoitaan Britanniaan samoilla argumenteilla, joilla Ruotsiin muuttaneet suomalaiset viisikymmentä vuotta sitten tyhjensivät Suomen syrjäkylät. Entistä leveämpi leipä ja keveämpi työ ovat vahvaa valuuttaa kansainvälisillä työmarkkinoilla.

Yksi merkittävä eroavaisuus siirtolaisvirroista löytyy: Suomesta lähti 1960-70 -luvuilla kouluttamaton ”ylijäämäväestö”, mutta tämän päivän Afrikasta siirtotyöläisiksi lähtee kansakuntien älymystö: lääkärit, lakimiehet ja tutkijat.

Vastaanottajien motiivit ovat nekin selviä. Koulutetun väen tarvetta väestörakenteeltaan vanhenevissa maanosissa ei yritetäkään kieltää. Käytännössä jo nyt brittien julkinen terveydenhuolto hyytyisi toimintakyvyttömäksi ilman Afrikassa ja Aasiassa koulutettuja lääkäreitä ja hoitajia. Vastaava tilanne vallitsee tiukasta maahanmuuttopolitiikastaan tunnetussa Australiassa.

Harmaantuvassa Euroopan unionissa suunnitellaan nyt blue cardia, yhteistä työlupajärjestelmää korkeasti koulutetuille siirtotyöläisille.

Aivovuoto on aivokiertoa

Aivovuodosta on sanottu koituvan hyötyä lähtömaalle ainakin siksi, että ulkomaille muuttanut perheenjäsen avustaa taloudellisesti kotiin jääneitä läheisiään. Helsingin yliopiston väestötieteen dosentin Arno Tannerin mukaan sukulaisten rahalähetykset kyllä virkistävät kehitysmaiden taloutta, mutta niiden varaan ei tulevaisuutta kannata rakentaa.

”Mitä pidemmän ajan ihminen asuu poissa kotimaastaan ja mitä paremmin hän uuteen asuinmaahansa integroituu, sitä pienemmiksi ja harvinaisemmiksi rahalähetykset käyvät. Jotta tämä rahavirta säilyisi, pitäisi kehitysmaiden siis kouluttaa jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka sitten lähtisivät ulkomaille töihin ja rahaa lähettämään.”

Aivovuotoa on puolusteltu myös sillä, että kyseessä onkin oikeastaan aivokierto, sillä ulkomailla työkokemusta hankkineet palaavat lopulta takaisin kotimaahansa. Toisaalta siirtolaisten integroitumista yhteiskuntaan on totuttu ainakin Suomessa pitämään maahanmuuttopolitiikan itsestään selvänä päämääränä. Lähtömaan kehitykselle onnistunut integraatio on kuitenkin myrkkyä.

”Yksilötasolla integraatio on hyvä asia, mutta samalla se tarkoittaa sekä kotimaahan lähetettävien rahavirtojen tyrehtymistä että siirtolaisten paluun epätodennäköistymistä. Ne, jotka integroituvat parhaiten eivät enää palaa kotiseudulleen.”

Tannerin mielestä vastaanottavaan yhteiskuntaan integroitumisen ei tarvitsisikaan olla siirtotyöläisen välttämätön tavoite. ”Tärkeintä on, että maahanmuuttajan oikeudet toteutuvat, myös oikeus olla integroitumatta kokonaan.”

Tanner korostaa, että viime kädessä ihmisellä itsellään täytyy säilyä mahdollisuus valita, palaako hän synnyinmaahansa vai ei.

”Olennaista on, että yksilöiden pitäisi voida tehdä päätöksensä harkitusti, ei pakon edessä.”

Suunniteltua kierrätystä vuodon sijaan

Onko tilanne sitten toivoton? Onko Afrikan köyhien valtioiden vääjäämätön osa kouluttaa älymystönsä vauraiden maiden työmarkkinoille ja huoltaa jäljelle jäänyt väki halpatuotantotöillä ja kehitysavulla?

”Ei välttämättä”, sanoo Arno Tanner. Itsestään tilanne ei muutu, mutta Tanner uskoo, että parhaimmillaan koulutetun työvoiman kierto voisi tuottaa win-win-win -tuloksen – voittajia olisivat niin lähtömaa, kohdemaa kuin itse siirtotyöläinenkin.

Keskeisintä olisi käynnistää ja taata paluumuutto – ihmisten tulisi liikkua maanosien välillä sen sijaan, että he valuvat lopullisesti ulos Afrikasta. Jotta ihmiset tahtoisivat palata kotimaahansa, olosuhteiden tulisi olla houkuttelevat ja siirtolaisten pitäisi myös tietää niistä.

Kehitysavussa Tanner soisi panostettavan ihmisoikeuksiin, sillä niiden toteutuminen on vapaaehtoisen paluun ensisijainen ehto. Sen sijaan suuret infrastruktuurihankkeet ovat usein hitaita, ja vahinko lähtömaassa ehtii tapahtua ennen olojen kohenemista. Eli kun koulut ja terveysasemat viimein valmistuvat, ovat nuoret ihmiset jo ehtineet jättää puutteelliset kotiseutunsa ja -maansa.

Myös pyrkimykset saada siirtolaisuus lähtö- ja vastaanottajamaiden yhteiseksi ja yhdessä säädeltäväksi asiaksi ovat osoittautuneet menestyksellisiksi.

”Mahdollisuudet yhteiseen hyvään ovat olemassa. Sen ovat osoittaneet esimerkiksi Ranskan ja Sveitsin kehitysmaiden kanssa toteuttamat yhteishankkeet, joissa sekä lähtö- että tulomaan koulutetun väen kysyntä ja tarjonta on otettu huomioon.”

Blue card -järjestelmää valmisteleva Euroopan unioni onkin avainasemassa Afrikan aivovuodon tyrehdyttämisessä. Lähtömaiden äänen kuuleminen jo suunnitteluvaiheessa on paras keino saavuttaa tilanne, jossa kaikki voivat voittaa.

Vanheneva Suomi saa hoivaa Filippiineiltä

Suomalaisten keskimääräinen ikä nousee nopeammin kuin muualla Euroopassa. Tämä merkitsee paitsi kasvavaa työvoimapulaa eläköitymisen vuoksi, myös hoiva-alan työntekijöiden lisääntyvää tarvetta.

Apua ongelmaan on haettu hiljattain ennennäkemättömän laajalla rekrytoinnilla Filippiineiltä. Tulevien kahden vuoden aikana töitä olisi tarjolla yhteensä noin sadalle filippiiniläiselle sairaanhoitajalle.

Hoiva- ja terveyspalveluja tuottava Esperi Care Oy on kiinnostunut juuri Filippiineistä, koska siellä alan koulutustaso on korkea. Maa suhtautuu myönteisesti aivovuotoon ja kouluttaakin hoitohenkilökuntaa selvästi yli oman tarpeen maastamuuttajien rahallisen tuen toivossa.

Värvättävien palkka, työehdot ja -edut tulevat vastaamaan suomalaisten sairaanhoitajien tasoa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Lahti saa kehitysapua Etelä-Afrikasta

Suomen Lahti on paitsi kehitysavun antaja myös sen vastaanottaja. Viimeisten kuuden vuoden ajan Lahden kaupunki on tehnyt yhteistyötä eteläafrikkalaisen Bojanala Platinumin piirikunnan kanssa.

Projektikoordinaattori Sami Keto uskoo, että yhteistyö on alusta lähtien hyödyttänyt suomalaisia siinä missä afrikkalaisiakin.

”Eteläafrikkalaisissa ja suomalaisissa kunnissa kohdataan varsin samankaltaisia haasteita. Esimerkiksi ilmastonmuutos on myös meille uusi asia, emmekä voi väittää olevamme sen suhteen edelläkävijöitä afrikkalaisiin nähden. Tarkoitus onkin keksiä yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin.”

Keto uskoo, että lahtelaiset sitoutuvat kehitysyhteistyöhön syvällisemmin, kun tietävät sen hyödyttävän myös itseään.

”Monesti ajatellaan, että kehityshankkeissa Suomen tulisi olla antava osapuoli. Mutta eihän se ole Afrikalta mitään pois, jos opimme samalla itse uutta.”

Yhteistyökumppanin etsiminen kaukaa Etelä-Afrikasta on herättänyt lahtelaisissa hämmennystä. Kedon mukaan projektin suunnittelijat menivät tarkoituksella merta edemmäs kalaan.

”Euroopan sisällä kuntien käytännöt eivät juuri eroa toisistaan. Etelä-Afrikasta etsimme vähemmän byrokraattista toimintamallia. Siellä myös kuntalaisen mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua ovat paremmat kuin Suomessa.”

Ei uusia näkökulmia turhaan lähdetty etsimään Afrikasta asti. Kun eteläafrikkalaiset kävivät Suomessa arvioimassa yhteistyökumppaninsa saavutuksia, lahtelaiset saivat raportin ohella listan suosituksia. Afrikkalaiset kritisoivat muun muassa järjestyssääntöjen puutetta paikallisen ilman saastumisen estämiseksi.

Parantamista oli myös suomalaisten kommunikaatiotaidoissa. Kukin kunnallisosasto toteutti itse tärkeinä pitämiään hankkeita ympäristön suojelemiseksi. Afrikkalaisten mielestä kuntalaisten tuli kuitenkin kuunnella toistensa ehdotuksia ja laatia yhteinen suunnitelma luonnon pelastamiseksi.

Lahtelaiset ovat tukeneet eteläafrikkalaisia kuntia kestävän kehityksen tavoittelussa. Päämääränä on myös ollut edistää paikallisten kuntien keskinäistä yhteistyötä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Tansaniassa hiphopataan suurella sydämellä

Eeva Anundi

Tansanialaiset hiphopparit viihtyvät studiolla, jonka nimi ”kama kawa” tarkoittaa ”kuten tavallista”. Lippis päässä takana X-Ray, etualalla Jeremiah.

Hikinen mies tulee vastaan studion ulkopuolella heiluen ja nauraen. ”Hitto, mitkä sessiot! Olen ollut täällä koko yön äänittämässä uusia biisejä. Väsyttää tosi paljon, mutta voi mama, hyvää jälkeä!”

Mies on X-Ray alias Raymond Mujaya, elohopean nopeudella liikkuva moottoriturpa. Edellinen yö ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen studiolla vietetty.

Dar es Salaamin Ubungossa sijaitseva, hiphop-musiikkiin painottunut Kama Kawa Records -studio tarkoittaa käytännössä kolmea pientä huonetta, ja sen sykkivän ytimen muodostaa viininpunaisella kankaalla kaiuttomaksi pehmennetty studiohuone äänityskoppeineen. Pöydällä on jämerä tietokone sekä laitteita kymmenine nappuloineen.

Puitteet eivät ehkä ole ”blingbling”, mutta elämäntapa ei vaadi suuria rikkauksia. Studiolla hengailee monta innostunutta lökäpöksyä hytkymässä hiphop-musiikin tahtiin.

Vihan taiteesta onnistumiseen

Tansaniassa kourallinen hiphop-artisteja elää musiikillaan, suurin osa rahoittaa unelmaansa muilla töillä. Moni Kama Kawan artisteista on Dar es Salaamin köyhemmiltä alueilta ja vaikeammista oloista. X-Raykin oli Tansaniassa jo ajautumassa hienoiseen sivuluisuun, kun kaveri pakotti hänet käymään Kama Kawan studiolla juttelemassa G-Solon kanssa. Yhteinen sävel löytyi niin musiikillisesti kuin henkisestikin.

X-Rayn, 27, tie Kama Kawan studioon on ollut melko pitkä ja mutkainen. Hän asui Dar es Salaamissa 13-vuotiaaksi asti, jolloin kirjoitti ensimmäiset lyriikkansa, ”joita ei kyllä ilkeä kenellekään näyttää.”

Suurlähettiläsisän myötä perhe on asunut muun muassa Venäjällä, Japanissa, Filippiineillä ja Ugandassa. Japanissa ollessaan X-Ray osallistui erilaisiin rap-kisoihin ja pääsi julkaisemaan musiikkiaan.

Tansaniaan X-Ray palasi helmikuussa, 14 vuoden jälkeen. Samoihin aikoihin hänen isänsä kuoli. Kuusi lasta jäi orvoksi, sillä äiti oli kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Vaikeat tapahtumat vilahtavat haikeassa hymyssä ja kuuluvat lyriikoissa.

”Äitini kuoleman jälkeen kävin aika pohjalla ja tein todella vihaista ja hullua musiikkia. Mitä enemmän kirosanoja, sitä parempi. Kutsuin sitä ’vihan taiteeksi’. Sen jälkeen olen miettinyt paljon taidetta ja sen merkitystä. On mahtava tunne, kun uskaltaa antaa itsestä tosi syvältä tulevia tunteita ja huomaa, että jengi tajuaa ja tukee.”

Paluu Tansaniaan oli miehelle kulttuurisestikin välillä vaikea.

”Alussa turhauduin aika pahasti ihmisten asenteisiin. Täällä tuntuu edelleen olevan sellainen ajatusmalli, että vain jonkun rikkaan tai vaikutusvaltaisen ihmisen sana on totta ja oikeaa.”

Tansanialaisuorilla on silti yritystä – ja lahjakkuutta. X-Ray kertoo nähneensä aivan mahtavia esityksiä Tansaniassa.

”Esimerkiksi tämä kaveri on tehnyt sellaisia lyriikoita, etten itse olisi ikinä tuon ikäisenä osannut”, X-Ray kertoo ja sieppaa 14-vuotiaan Jeremiah Zangasin syliinsä.

Tekijät kaipaavat oikeuksiaan

Studion omistaja, tuottaja G-Solo alias Gerald Issack Saugia kertoo perustaneensa studion vuosi sitten. Hän on jo ehtinyt työskennellä Tansanian huippunimien kanssa.

Esimerkiksi Keisha, 17-vuotias albiinolaulaja, joka laulaa muun muassa hivistä, on äänittänyt musiikkiaan Ubungossa sijaitsevalla studiolla. G-Solo itse on ollut aikoinaan perustamassa Dar es Salaamin hiphop-skeneä muun muassa Uniq Sisters -kokoonpanossa.

G-Solon ja muiden tuottajien ja muusikkojen puheesta käy nopeasti selväksi, mikä on Tansanian musiikkiteollisuuden suurin ongelma.

”Esimerkiksi Keniassa tekijänoikeuslaki on kunnossa, muusikot saavat työstään oikean palkkion. Täällä lakia ei ole: työ on helppo varastaa ja vetää rahat välistä.”

Tansaniassa korruptio on yhä iso ongelma, ja se näkyy myös musiikkibisneksessä. Usein aloittelevan muusikon pitää maksaa radioasemille saadakseen teoksensa eetteriin.

Miesten puheista välittyy myös kritiikki, joka koskee Tansanian yhteiskunnan rakennetta ja pinnan alla piileviä jännitteitä. Radioasemista, myyjistä ja promoottoreista puhuttaessa tarkoitetaan lähes poikkeuksetta maan intialaisväestöä, joka omistaa suuren osan musiikkiteollisuudesta.

Käytännössä muusikot ovat levykauppiaiden ja promoottoreiden armoilla.

”Me viemme levymme kauppaan ja kysymme, voisiko niitä myydä siellä. Myyjä voi sanoa, ettei levy käynyt kaupaksi ja vetää itse välistä. Emme tiedä, mikä on totta. Tansanialaiset muusikot tarvitsisivat myös enemmän tietoa oikeuksistaan”, G-Solo pohtii.

Ryhmä tuottajia on ottanut yhteyttä Tansanian hallitukseen ja kertonut muusikkojen ongelmista. Toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

”Mikä on aika hauskaa, koska esimerkiksi presidenttimme Jakaya Kikwete on ulkomailla matkustaessaan kehunut kuuntelevansa BongoFlavaa. Se on Tansanian hiphop-skenen kuuluisin ja menestynein haara, joka yhdistelee erilaisia musiikkityylejä. Muusikot olivat tärkeä osa vaalikampanjaa.”

Kysymykseen, miten Tansaniassa voi ostaa ”reilua musiikkia”, josta raha oikeasti menee muusikoille, ovat vastaukset vähäisiä. Ainoa varma keino tuntuu olevan se, että kävelee studioon tai levy-yhtiöön ja antaa rahan artistille puhtaana käteen.

Eeva Anundi

Jeremiah pistää parastaan.

Jätkä osaa!

Tulevien artistien ja taiteilijoiden tietä on Tansaniassa omalta osaltaan helpottamassa British Council, joka järjestää Dar es Salaamissa kuukausittain WAPI (Words and Pictures) -tapahtuman.

Tapahtumassa saa laulamisen, tanssimisen ja muotinäytösten järjestämisen lisäksi myös täysin laillisesti taiteilla graffiteja valkoiseen muuriin.

Paikalla on myös vierailevia ja jo pinnalle päässeitä artisteja, joiden kanssa voi jutella ja vaihtaa kokemuksia. X-Raykin esiintyi WAPI:ssa heinäkuussa, ja se poiki televisiohaastattelun ja -esiintymisen. Nyt hän haluaa auttaa muita eteenpäin.

”Siis se ilme, kun ihminen huomaa, että perhana, minähän osaan tämän – ja joku muukin vielä tykkää. Se on niin mahtavaa!” X-Ray huudahtaa leveästi hymyillen ja pompahtelee jo eteenpäin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007