Kasvatettu tappamaan

Istuin eräänä kesäaamuna kahvilan terassilla. Kadulla käveli uskomattoman näköinen koira: se oli valkoharmaa ja sen silmät kiiluivat sinisempinä kuin jää koskaan.

Koiran omistaja pysähtyi rupattelemaan kanssani, ilmeisesti koska hymyilin hänen lemmikkinsä komeudelle. Mies oli aivan tavallinen keski-ikäinen suomalainen.

Tai niin oletin, kunnes hän avasi suunsa. Hän kertoi, että koira voi tappaa käskystä. Mutta se on erittäin kiltti ihmisille. Sitten hän lisäsi: ”mutta se ei ole kiltti neekereille”.

Toteamusta seurasi miehen rasistinen kuvaus siitä, miten hänen lemmikkipetonsa ”kuin luonnostaan” hyökkää tummaihoisten kimppuun. Ei muiden. Mies oli kasvattanut koiransa Etelä-Afrikassa.

Internet-keskusteluissa erityisesti eteläafrikkalaista rhodesian ridgeback -rotua kehutaan: koiran mahtavaa vartiointikykyä, voimia tappaa jopa leijona. Ilmoilla on ajatus siitä, että rotu olisi jalostettu geneettisesti rasistiseksi.

Eräs kirjoittaja on huolissaan. Hän kertoo koulutetun koiransa purreen pahasti jo viittä ihmistä, tummaihoisia kaikki. Toinen kommentoi tähän, että koirat ovat värisokeita – ja lisää, että kenties koira haistoi ”erirotuisen” ihmisen.

Rasismin lisäksi koiria valjastetaan ”hupitarkoituksiin”. Ylen Silminnäkijä näytti elokuun lopulla BBC:n dokumentin laittomasta koiratappelubisneksestä. Brittitoimittaja soluttautui mukaan toimintaan, joka lonkeroitui aina Suomeen saakka.

Tappelijakoirat koulitaan raa’oin menetelmin. Koirarotuja jalostetaan, yksilöitä opetetaan hakkaamalla ja ärsytetään systemaattisesti. Heikot ja häviäjät tapetaan.

Ihminen kasvattaa himonsa ja epäluulonsa eläimeen. Näitä koiria yhdistää se, että ne on kasvatettu tappamaan, lajitovereitaan tai ihmisiä. Jos ne eivät tapa, ne kuolevat itse.

Kadulla tapaamani koiran silmät olivat jäänsiniset, mutta mies oli jäätä sisältä. En muista, milloin viimeksi olisi oksettanut näin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Nomadit ja liikkuva elämäntapa

Näinä viikkoina kymmenet miljoonat suuntaavat taas Pohjolasta talveksi kohti etelää. Valtaosa on siivekkäitä, ja joukossa kourallinen ihmisiäkin. Käsi sydämelle: kadehdituttaako?

Suurin osa meistä suomalaisista vastannee myöntävästi. Ajatus arjen rutiineista irti päästämisestä kiehtoo, kun kesällä auliisti läsnä ollut aurinko alkaa kitsastella valoaan.

Lähtemisen kaipuusta on kärsitty muuallakin. Brittikirjailija Bruce Chatwin kehitteli pari vuosikymmentä sitten ilmestyneessä Näkymättömät polut -kirjassaan korkealentoisen maailmanselityksen, jonka mukaan ihminen kiertää, koska ihmisen luonteeseen kuuluu kiertäminen. Taustatukea selitykselle löytyi monelta läntisen kirjallisuuden ja filosofian merkkinimeltä. Kauas taivaanrantaan on siis kaivattu aina.

Kaipauksestakin löytyy kaksi koulukuntaa: ne, jotka kaipaavat johonkin tiettyyn paikkaan ja ne, joille päämääränä on itse liike.

Mitä mahdottomampaa lähteminen itselle on, sen enemmän sitä ihannoidaan.

Kulkemisen teoria ja käytäntö ovat kuitenkin keskenään aivan eri lajin eläimiä. Jos kulkeminen on itse valittua, on se vapautta. Jos taas pakon sanelemaa, se onkin juuri sen nimenomaisen arjen pakkopullaa.

Lintulajeistakin ottavat syksyisin siivet alleen ne, jotka eivät täällä talvea selviä. Sellaisen lajin, joka kestää pakkaset ja löytää lumisestakin maisemasta ruokaa koko talveksi, ei tarvitse riskeerata lentomatkaa maapallon toiselle puolelle.

Mbororot ja pakko liikkua

Kiertävää elämää viettäviä kutsutaan nomadeiksi. Perinteisesti nomadit on jaettu kahteen ryhmään, metsästäjä-keräilijöihin ja paimentolaisiin. Nykyään nomadi-termiin ovat ihastuneet myös matkatoimistot, jotka kosiskelevat hetkeksi arjesta irrottautuvia reppumatkaajia.

Paikallaan pysyvät tapaavat suhtautua kiertävään elämään paitsi ihannoiden myös paheksuen.

”Liikkuvat ihmiset on aina koettu uhaksi, sillä he eivät kunnioita valtioiden rajoja”, antropologi Tea Virtanen sanoo.

Nomadeina ovat kiertäneet myös paimentolaiskansa mbororot, joiden parissa Tea Virtanen on tehnyt antropologista kenttätyötä Kamerunissa. Mbororot kuuluvat fulaneihin, jotka ovat vuosisatojen kuluessa levittäytyneet laajoille alueille Länsi- ja Keski-Afrikkaan.

Alun perin valtaosa mbororoista paimensi karjaansa Nigerian kuivissa pohjois- ja koilliosissa. Viimeisen sadan vuoden aikana heitä on muuttanut myös Kameruniin ja muihin naapurimaihin.

Muuton myötä elämä on muuttunut melkoisesti.

”Nigerian kuivilla alueilla mbororot elivät hyvin liikkuvaa elämää. Leirin paikkaa muutettiin kuivan kauden aikana neljän, viiden päivän välein”, Virtanen kertoo.

Karjalle niukasti ravintoa tarjoava ympäristö saneli, että koko leiri oli pakattava kasaan ja muutettava uuteen paikkaan sen mukaan, miten karjalle riitti laidunnettavaa. Kamerunissa uuden asuinpaikan suopeampi ilmastovyöhyke – kostea savanni – ei kuitenkaan enää pakota vanhaan tapaan koko kansaa liikkeelle.

Nykyään karjan perässä tarvitsee vaeltaa vain kolme kuukautta vuodesta, ja riittää, että matkaan lähtevät nuoret miehet. Muut jäävät kiinteään leiriin, jonka paikkaa vaihdetaan vain muutaman kerran vuodessa.

Nomadeista on tullut puolinomadeja.

Paikallaan olijan paremmat eväät

Liikkuvaa elämää ihannoivat muistuttavat, että ennen muinoin kaikki esi-isämme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Kuitenkin kun maan viljelemisen taito keksittiin, se otettiin pikkuhiljaa käyttöön kaikkialla, missä olosuhteet suinkin sallivat. Kiertävä elämäntapa säilyi vain aavikkojen kaltaisilla äärialueilla, joilla viljelys ei ollut mahdollista.

Metsästäjä-keräilijät liikkuivat sen verran, kun se ruoan hankkimiseksi oli tarpeen: hyvinä kausina vähemmän, huonoina enemmän. Paimentolaiset taas piti liikkeellä karja, jonka ravinto saneli sen, mihin milloinkin päädyttiin.

Ympäristön vaikutusta ihmisyhteisöihin tutkinut biologi-kielitieteilijä Jared Diamond on laskeskellut, että metsästäjä-keräilijöillä lasten ikäero tapasi olla vähintään neljä vuotta. Alle neljävuotias lapsi kun ei voinut yksin kulkea ryhmän mukana, eikä vanhemmilla riittänyt voimavaroja useamman kuin yhden sylilapsen hoitamiseen.

Paikalleen asettumisen ja maanviljelyksen takaaman varmemman ravinnonsaannin myötä kahdenkin vuoden välein syntyneet lapset saattoivat jäädä henkiin ja yhteisö kasvaa.

”Nomadien toimeentulo on usein hyvin haavoittuvaista”, Virtanen sanoo.

Myös mbororojen elämästä on paikalleen jäämisen myötä tullut monin tavoin aikaisempaa turvatumpaa. Pysähtyminen on kuitenkin tarkoittanut myös sopeutumista alueella jo ennalta olleiden kylien sääntöihin.

”Liikkuva elämä oli monin tavoin nykyistä rankempaa, mutta se takasi mbororoille suuremman päätäntävallan omaan elämäänsä”, Virtanen sanoo.

Mbororoille kulkeminen on arvo sinänsä, ja liikkeellä on ollut keskeinen asema heidän kulttuurissaan. Myös tieto on liitetty yhteen liikkumisen kanssa. Mbororot sanovatkin, ettei ilman liikkumista ole viisautta.

Silti kaikki, joiden ei ole pakko liikkua, ovat jääneet pysyvään leiriin.

Untako vain?

Meille länsimaalaisille tulee nomadeista ja Saharasta helposti mieleen kuva syvän sinisiin vaatteisiin pukeutuneista, kameleineen hiekkadyynien keskellä liikkuvista, vanhoista seikkailuelokuvistakin tutuista hahmoista, tuaregeista.

Toinen vaihtoehto on moppitukkainen reppureissaaja, joka lähtee kuukausiksi kiertämään maailmaa. Itse valitussa nomadismissa on perinteiseen nomadismiin verrattuna yksi keskeinen ero: jossain on koti, kotimaa ja sosiaaliturva, joiden huomaan voi palata.

Paimentolaiselämä tarjoaa vapauden ja hyvinä kausina toimeentulon, mutta muiden arkisten tarpeiden kuten terveydenhuollon ja lasten koulunkäynnin järjestäminen niissä oloissa on vaikeaa.

Mutta mitä mieltä mbororot ovat liikkuvasta elämäntavasta luopumisesta? Virtasen mukaan toisaalta pidetään siitä, että elämästä on tullut fyysisesti helpompaa, toisaalta pahoitellaan sitä, että omasta kulttuurista on menetetty jotakin olennaista. Ihmisistä sanotaan tulleen itsekkäämpiä.

Ja tietenkin mukaan mahtuu nostalgiaa. Moni mbororo-vanhus valittelee sitä, kuinka nuoriso maleksii kylissä ja oppii pahoja tapoja. Toisin oli vanhaan hyvään aikaan, kun vielä kierrettiin niin kuin kuuluu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Levyarvostelut

The Rough Guide to Flamenco

Rough Guides/World Music Network

Flamencomuusikko Diego Carrasco on sanonut, että flamencossa menneisyys on nykyhetkessä ja tulevaisuus puhtaana. Lausunto on hiukan kryptinen, mutta kun nyky-flamenco, flamenco actual, soi, luonnehdinnan ymmärtää oitis. Pohjalla on perinteinen Andalusian romanien laulu, soitto ja tanssi, mutta sen päälle on kerrostunut jos jonkinlaista vaikutetta. Se taas sinänsä on ihan perinteenmukaista: vanhakin flamenco on aina ollut monien elementtien sekoitus.

Kokoelma esittelee nykyistä flamencoa, joka on jo aika kaukana lähtökohdistaan. Ilmaisun muodot ovat hurjasti moninaistuneet, eikä esimerkiksi studiotekniikan mahdollisuuksien hyödyntäminen ole mitenkään harvinaista. Studiotyöskentelyllä saattaa olla jotain tekemistä senkin kanssa, että kaikkia esityksiä leimaa hienostuneisuus ja nyanssien runsaus. Mikä ei tarkoita sitä, että näistäkään flamencoista puuttuisi voimaa.

Erinomaisen valikoiman äärellä voi ohimennen miettiä, mikä on se flamencon sydän, jonka sykkeen tunnistaa oli sen ympärillä vaikka mitä. Innoittajana voisi kuunnella Diego Carrascon José Monge Cruz -kappaletta. Se alkaa rytmikkäästi murisevilla sähkökitaroilla, joihin liittyvät ensin kimmoisat rummut, sitten iskevästi tuuttaavat puhaltimet, ja vasta laulun alkaessa mielleyhtymät alkavat etsiytyä oikeaan ilmansuuntaan.

Tai sitten voisi hämmästellä pianisti Sergio Monroyn Mozamoa. Se puolestaan alkaa kamarijazzillisella pianosoololla, ja jazzin sävy säilyy myös laulun, viulujen ja kitaran taiturillisessa kuvioinnissa pianon kanssa.

Mukana on myös hieman perinteisempiä, tai perinnettä varovaisemmin uudistavia taiteilijoita, kuten kitaristit Tomatito ja Pepe Habichuela sekä syvän laulun mestari Enrique Morente. Kokonaisuus on vaihtelevuudessaankin nautittavan tasapainoinen ja kappaleet mietityssä järjestyksessä.

Think Global: Bellydance

Oxfam/World Music Network

Ei tarvitse olla itämaisen tanssin – vatsatanssiksikin kutsutun – harrastaja voidakseen nauttia tästä kokoelmasta. Kappaleet on enimmäkseen haettu tanssin syntysijoilta: Egyptistä, Syyriasta, Turkista ja Israelista. Vaikka kokonaisuus on melko vaihteleva, yksi piirre esityksiä yhdistää. Ne ovat tietenkin hyvin tanssillisia, oli äänessä monikymmenhenkinen, uhkean ylellisesti soiva orkesteri tai pienempi kokoonpano. Ikään kuin pääosassa on syyrialaista musiikkiperinnettä hengissä pitävä Salatin El Tarab Orchestra, jolta on mukana kolme kappaletta. Länsimaissakin tunnettuja ovat muun muassa Hossam Ramzy ja Omar Faruk Tekbilek, jotka ovat tehneet yhteistyötä pop- ja jazz-muusikoiden kanssa.

The Rough Guide to Salsa

Rough Guides/World Music Network

Salsa alkaa olla siinä määrin levinnyttä musiikkia, että siitä suunnasta vain harvoin tulee mitään todella uutta. Yllätyksiä ei tarjoa myöskään tämä kokoelma, jonka taiteilijat ovat kotoisin muun muassa Kuubasta, Nicaraguasta, Kolumbiasta, Kongosta ja USA:sta. Kokonaisuus on silti mukava, sillä se on rakennettu dramaturgisella ajatuksella – tällainen voisi olla illan kulku salsa-klubilla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Rikolliset rangaistusta vailla

Rankaisemattomuudella tarkoitetaan sitä, että rikokseen syyllistynyt ei joudu oikeuden eteen vastaamaan teoistaan eikä kärsi rangaistusta niiden hyvittämiseksi.

Köyhyys ja rankaisemattomuus seuraavat usein toisiaan. Keski-Amerikan köyhillä ei ole varaa hankkia virallisia papereita omistamiensa maiden lunastamiseksi. Varattomat karkotetaan väkivaltaisesti kodeistaan, eivätkä lait ulotu rajoittamaan peltoja himoitsevien suuromistajien toimia.

Rankaisemattomuuteen syyllistytään myös Afrikassa. Amnestyn mukaan esimerkiksi Algeria ei ole lainkaan edistynyt 1990-luvulla kansanmurhaan syyllistyneiden tuomitsemisessa. Maan turvallisuusjoukot ovat pitkälti vastuussa 200 000 ihmisen kuolemasta ja lukemattomista kidutuksista ja katoamisista. Turvallisuusjoukkojen syyttämisestä on kuitenkin tehty rikos. Näin ollen uhrien omaiset, jotka syyttivät turvallisuusjoukkoja kiduttamisesta, ovatkin vaarassa tulla itse tuomituiksi.

Oikeudenkäynti ei välttämättä takaa tuomion toteutumista. Argentiinassa ihmisoikeusloukkauksiin sotilashallitusten aikana syyllistyneet saatettiin oikeuden eteen välittömästi sotilashallitusten romahdettua vuonna 1983. Kuitenkin heidät myös armahdettiin lähes saman tien. Oikeudenkäynnit on aloitettu uudelleen, mutta Amnestyn mukaan tuomareihin, syyttäjiin ja uhreihin on kohdistunut uhkailuja ja hyökkäyksiä.

Rankaisemattomuus on kavala kierre: kun yhdestä rikoksesta ei joudu vastuuseen, toisen tekeminen käy rutiinilla. Kesällä 2006 maailman otsikot kertoivat Israelin ja Libanonin sodaksi kiihtyneestä konfliktista. Amnesty huomauttaa, että kumpikaan konfliktin osapuoli ei ole aloittanut sodan aikana tapahtuneiden rikosten tutkimista. Kansainvälinen yhteisö ei ole niitä siihen myöskään painostanut.

Amnestyn mukaan tämä johtuu Lähi-itään juurtuneesta rankaisemattomuuden mallista: alueella tapahtuvat rikokset on totuttu painamaan villaisella.

Voimakkaat valtiot lietsovat pelkoa ja käyttävät sitä aseenaan vihollisia vastaan. Maailmaa jakavat muurit pysyvät pystyssä, kunnes valtaansa väärin käyttävät hallitsijat myöntävät syyllisyytensä ja kantavat siitä vastuun.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Suomineidon peukalossa

Johanna Pohjola

reppu_vuori.jpgOnko tämä nyt suomalainen vai norjalainen vuori?

Käsi sydämelle! Kuinka moni Kumppanin lukijoista tuntee paremmin Afrikan auringon kuin Kolin kansallismaiseman? Joku on joskus sanonut, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Olin lähtenyt. Jostain syystä olin käynyt neljästi Etelä-Amerikassa ja viidesti Aasiassa, mutten kertaakaan Lapissa.

Asiaa tuli kummasteltua monen samassa jamassa olevan tuttavan kanssa. Seurauksena oli kollektiivinen hämmennys. Olimme haalineet muita maita vieraita, mutta kotomaan kauneudet olivat jääneet kokematta.

Päätin ottaa suunnan käteen, kirjaimellisesti. Matkasin kotimaan luoteisimpaan kolkkaan, Suomi-neidon käsivarren peukaloon. Aikaisemmin en edes tiennyt neitokaisella olevan peukaloa. Nolottaa. Muilta mantereilta käsin maailma on aina näyttänyt kovin toisenlaiselta. Mutta niinpä tuo näyttää kädestäkin käsin. Aluetta kutsutaan ”tosilapiksi”.

Niin kovin lättänä Suomi on muuttunut matkan varrella kumpuilevaksi. Kaukana siintää jopa lumihuippuisia vuoria. Vuoria, Suomessa!

Taitavat kuulua Norjaan, epäilee bussikuski. Ei se mitään, tekivät jo vaikutuksen. Sentään näkyvät Suomeen. Mutta miksi rajalinja viilattiin aikoinaan epäonnistuneesti? Meillä voisi olla oma vuori.

Havaintoni yllättävät: Paikkojen alkuperäisnimet kuulostavat eksoottisilta. Kilbbisjavri, Silisvuobmi, Tsahkaljavri. Kuin olisi ulkomailla! Paikalliset ammatitkin ovat eriskummallisia etelään verrattuna. Satojen kilometrien Käsivarrentietä työkseen kiitävä bussikuski on samaan aikaan posteljooni ja Alkon viinastentoimittaja. Sanomalehti tupsahtaa tilaajilleen vasta iltapäivällä. Kuljettajan mukaan kukaan ei silti koskaan valita.

Poro ylittää tien. Ensimmäisenä ei mieleeni tule Joulupukki, vaan laama, tuo poronvärinen ja koppava Andien kuningatar bolivialaisella vuoristotiellä. Kun näen tuntureita, verkkokalvolleni piirtyvät Andien vuorenhuiput.

Tapaan myös linnunpesien tarkastajan, talven tutkijan, tunturinvartijan ja saamelaisen. Taas hävettää. Tuntuu hullulta, että näin saamelaisia ensi kerran ollessani vapaaehtoistyössä Boliviassa.

Saamelaiset ovat suosittuja vieraita Andien alkuperäiskansojen tapaamisissa. Minulta kyseltiin joskus heidän elämästään, enkä osannut vastata. Tuntui hölmöltä, että kiinnostuin kaukaisista intiaaneista ennen oman maani saamelaisista. Mieleni tekee pyytää saamelaismiekkoselta anteeksi.

Luonto hallitsee kättä. Vaakasuoraan viistävä jääsade yhdistettynä purevaan pohjoistuuleen ja auringonpaisteeseen on äärikokemus. Kun kesäjäätelö sulaa etelän kuumilla kallioilla, on Saanajärvi vielä jäässä. Pilvet ovat enimmäkseen suippoja, kalan muotoisia. Ihmisten puheissakin esiintyvät kalat, porot ja luonto. Kukaan ei säntäile.

Muistan, kuinka mykistyin katsellessani korkealta saarelta Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicaca-järveä. Mikä sininen väriloisto! En tiennyt niin monta sinisten eri sävyä olevan olemassakaan. Kiivetessäni Saana-tunturin päälle huomaan Saanajärvessä saman.

Vesitutkijoiden mukaan värit johtuvat korkeista paikoista. Niinpä! Harvoin saa suomalaisjärveä katsella näin korkealta. Siksipä vuorikateus iskee taas, kun astun Norjan rajan yli. Jos rajaa oltaisiin hivutettu edes muutama kilometri edemmäs, meillä olisi ainakin se yksi vuori.

Mutta entä lähtö kalaan merta edemmäs? Olen vakuuttunut, että kalaan kannattaa lähteä merta edemmäs ymmärtääkseen, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Jos ei mene, ei ymmärrä, että läheltäkin löytyy.

Muuttaisin tosin sananlaskua seuraavasti: ei kannata lähteä kättä pidemmälle kalaan. Todellisten oivaltajien tuskin tarvitsee lähteä edes Käsivarteen asti tämän käsittääkseen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Kai Vaara

Tomi Aho

vox_kaivaara.jpg Omavaraisuuteen pyrkivä Kai Vaara kasvattaa kasvihuoneessaan muun muassa tomatilloja, chilejä ja intialaisia rohtoja.

Jo 13-vuotiaana helsinkiläinen Kai Vaara vaelsi mieluummin luonnossa kuin kaupungin kaduilla: hän patikoi yksin, aistit ja mieli avoinna. Linnut, luonto ja saaristo avautuivat kaupunkilaispojalle täysin uudenlaisena todellisuutena.

Vieläkin Vaara kokee luonnossa samoilun meditaationa, jossa ajattelu on koko ajan valmis väistymään kauneuden havaintojen tieltä. Niistä ei täällä ole puutetta. Istumme lähes kalevalaisissa maisemissa huikeisiin järvi- ja metsämaisemiin avautuvalla Elämänmäen kalliolla Pirkanmaan Vilppulassa.

Vaara otti jo alta parikymppisenä motokseen sen, että elämän on oltava elämisen arvoista, tässä ja nyt.

”Jo tuolloin tajusin, miten yksilöiden kilpailuttaminen pirstoo yhteisöllisyyden. Kilpailu tuhoaa yksilöltä ihmisarvoisen tilan, jossa hän oppii kunnioittamaan elämää.”

Keskiluokan kasvatti kävi nuorena Munkkivuoren yhteiskoulua. Myöhempiin opintoihin kuuluivat sosiologia ja kasvatustiede.

”Halusin ymmärtää, miksi koulumaailma ei motivoi ihmisiä ja miksi yhteiskunnan suhde luontoon ja ihmiseen on muotoutunut välineellistäväksi.”

Myös kansalaistoiminta on kuulunut parikymppisestä asti tiiviisti Kai Vaaran elämään. Hän oli mukana ydinvoiman vastaisen liikkeen alkuaikoina, Koijärvi-liikkeessä, valtaamassa taloja sekä prosenttiliikkeessä.

”Minulla on ollut monessa käynnistävä rooli, olen huono ylläpitäjä kun aina on tullut uutta käynnistettävää.”

Matkalla kansansivistyksen alkulähteille

Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nostaessa päätään 1970-80 -lukujen vaihteessa Kai Vaara meni siviilipalveluun. ”Ei armeijaa” oli ensimmäinen Vaaran periaatelupauksista, jotka hän teki koulun loppuessa.

”Tein viimeisenä yönä perustelut tutkintolautakunnalle, jonka tarkastaja totesi, että ’taitaa olla sun itse kirjoittama’. Minun ei tarvinnut mennä kuulusteluun”, muistelee Vaara. Tuohon aikaan ratkaisu oli hyvin poikkeuksellinen. Hänellä maanpuolustuksen malliin kuului ”väkivallaton sota ympäristöä tuhoavaa koneistoa vastaan”.

Seuraavaksi kutsui Tanska. Vuodesta 1979 pääosin yhteisöissä elänyt mies muutti keväällä 1983 Christianiaan. Tanskassa Vaara innostui kansanopiston historiasta, gradun teemaksi kiteytyi yhteiskunnalliset liikkeet.

”Kansanopiston sivistysmerkitys 1800-luvun puolivälistä alkaen, teollistumisen ja kaupungistumisen kynnyksellä, oli suuresti inspiroiva. Opiskelu kytkeytyi tuolloin suoraan pohjoismaisen demokratian lähtökohtiin, olihan kansanopistoliike muun muassa osuustoiminnan taustalla.”

Tomi Aho

vox_vaara.jpg Kansalaistoiminta on aina ollut Kai Vaaralle tärkeää.

Kai Vaara haaveili vaihtoehtoisen opiston luomisesta Suomeen, mutta se osoittautui mahdottomaksi: kansanopiston perustaminen vaatii täällä valtioneuvoston päätöksen. Vaaran mukaan tästä syystä opistot ovat jo syntyessään poliittisesti leimautuneita.

”Näin valtiollinen koulujärjestelmä tuhosi kansanopiston merkityksen dynaamisen kansalaisyhteiskunnan hiivana.”

Tietoa vai aivopesuvettä?

Suomeen Vaara tuli vuonna 1986 tekemään opintojaan loppuun. Miehen tarkoituksena oli palata Tanskaan, mutta ihastukset saivat miehen asettumaan Tampereelle, ja maisterille syntyi lapsi.

Vaaran toinen periaatelupaus kuului: ei lapsia tähän maailmaan, jonka yhteisöt ovat bisneksen ja kilpailun alistamia. Mutta onneksi elämä yhteisöissä loi paremmat lähtökohdat jälkeläisten hankkimiselle.

Kolmannen lupauksen mukaan ”kehitysyhteistyö on otettava todesta, sananmukaisesti”. Länsimainen kehityskäsitys on Vaaran mukaan maailmanvalloituspolitiikkaa, jossa ihminen ja luonto ovat vain resursseja.

”Miten tehdä kehitysyhteistyötä, joka ei levitä kulutuskulttuuria? Oikean kehitysyhteistyön olisi viritettävä kestävää elämää omassa kulttuurissanikin. Kulutuskulttuuri vie elinkelpoiset perinteet aivopesuveden mukana”, kehityskriitikko kärjistää.

”Meille opetetaan yleensä välineellistä hallitsemisen tietoa. Mutta mitä tietäminen on niissä kulttuureissa, joissa ihminen on ylläpitänyt luontoa ja kestävää elämää?”

Kestävä kehitys on Vaaralle elämää maayhteydessä, luovana ja innostavana, kosmisena juurikulttuurina.

”Juuret ovat omat kehomme. Keho on kestävä, mieli ailahteleva. Kehon hoitamisella mielikin asettuu. Elämä ei ole suoritus; se on lahja hengitettäväksi.”

Vaara muistuttaa, että aina kun keskusvaltaiset sivilisaatiot ovat romahtaneet, on jouduttu palaamaan juurille, metsiin.

”Kestävän elämän perustana ovat ’uusiutuvat luonnonvarat’, elävät olennot ja ihmisen suhde niihin.”

Kukkoilun sijaan kuuntelua

1990-luvun alussa Vaara ohjasti tulevaisuusverstaissaan kansalaisjärjestöjen, kuntien ja yliopistojen ongelmanratkaisu- ja suunnitteluprosesseja. Yhtenä työkalunaan hän käytti pohjoismaisesta Tingmöte-perinteestä omaksuttua puhekehrää.

”Puhekehrä opettaa malttia ja kuuntelemista. Ajatuksesi ovat heijastusta muiden ajattelusta. Huomaat, että omina pitämiäsi ajatuksia tulee muiltakin. Tunnet olevasi yhteisessä veneessä. Ego hiljenee. Ihmisestä tulee lähetin ja vastaanotin, joka on suhteessa muihin sen mukaan, miten se voi täydentää kokonaisuutta.”

Jotta ihminen kykenisi Vaaran mukaan puhumaan syvällisesti, on hänen osattava kuunnella. Samalla tavoin vaatii kehon harjoittaminen ja venyttely rentouttamisen. ”Tajunnan tasolla parina ovat ajattelu ja meditaatio tai mielen tarkkaaminen ja sen tyhjentäminen.”

Kai Vaara inspiroitui ajatuksesta tehdä aitoa kehitysyhteistyötä Kaustisella toimineen Pauanteen imussa. Pauanne-hankkeen tarkoituksena oli luoda kansanparannuksen ja uuden kansankulttuurin kohtaamispaikka.

Kursseilla ja tapahtumissa valotettiin kestävän elämäntavan eri puolia kuten luonnonmateriaaleilla rakentamista, käsityö- ja itsehoitotaitoja sekä saunakulttuuria.

”Halusin saattaa yhteen perinnetaitojen luovia mestareita, tuoda osaajia vuorovaikutukseen niin, että yhteys välittyy myös kiinnostuneille, jotka haluavat oppia tai saada inspiraatiota.”

Pauanne ajautui konkurssiin vuonna 1992. Tyhjiötä paikkamaan löytyi nopeasti vuokralle Katajamäki. Paikka on osa vaihtoehtohoitoja ja kansanparannusta 1900-luvun alussa antaneen tohtori Lybeckin Elämänmäen hoitolaa.

”Se oli taivaanlahja, tarinoissa on niin paljon samaa. Katajamäki oli tärkeä osa sadan vuoden takaista vaihtoehtoista hoitokulttuuria. Kuten Pauanne, paikka on rakennettu erinomaisella puusepäntaidolla ja luovasti, uusia ratkaisuja kehitellen. Mystiseltä tuntuva sattuma.”

Kansansivistystä kiertokoulussa

Viiden vuoden jälkeen Katajamäki ostettiin ja se muotoutui pysyvän ekoyhteisön tyyssijaksi. Samoihin aikoihin luotiin yhteisöt lähiseuduille Keuruulle ja Ähtäriin. Kai Vaara alkoi kerätä yhteisöjen ja tapahtumapaikkojen osoitteita. Syntyi ekokylien yhteysverkko Rihmasto sekä kestävän elämäntavan kiertokoulu.

”Kiertokoulu oli ratkaisuni ’uudenlaiselle kansanopistolle’, kansansivistykselle uraputkiajattelun ulkopuolella. Avoimia tapaamisia kerran kuussa jossain yhteisössä tai muussa kiinnostavassa paikassa, alkuvaiheessa myös kiertäviä erikoiskursseja kuten takapihan taimitarhat, mehiläishoitoa ja itsehoidon menetelmiä. Kestävän elämäntavan taitoja uusavuttomuuden tilalle ja vastapainoksi.”

Edessämme ovat kenties niukkenevat elinehdot, siksi Vaaran mielestä eläviä kokonaisuuksia luovan kansankulttuurin pitää selviytyä ilman suuria instituutioita.

”Uusiutuvan luonnon kestävään käyttöön liittyvää ymmärrystä löytyy omasta ja muiden perinteestä. Se on tarpeen taloudellista globalisaatiota vastaan. Kestävä elämäntapa perustuu tälle tiedolle, kuten myös demokratiaa edistäville uusille ekologisille keksinnöille.”

Neljäskin teesi nuorella Kai Vaaralla oli. Hän uskoi ja uskoo yhä selviävänsä elämästä ”vaikka veneen alla”, joskaan modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarvitsekaan kuolla nälkään tai kylmään.

”Minun ei ole välttämätöntä keskittyä oman menestykseni tai henkilökohtaisen selviämiseni tavoitteluun. Olen vapautettu yrittämään ymmärtää elämän merkitystä ja omaa tehtävääni elämässä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Ekspatriaatti valitsee juurettomuuden

Timo Kuronen

expatit_pringle.jpgUlkomaankirjeenvaihtaja James Pringle on maailmalle pysyvästi jäänyt ekspatti. Skotlantilaissyntyisen miehen koti sijaitsee tällä hetkellä Bangkokissa.

Kansallistaiteilijamme menivät sata vuotta sitten hakemaan luovuutta Pariisista. Sitten kaukomaille suuntasivat lähetystyöntekijät. Kehitysyhteistyön vuoro tuli 1960-luvulla ja kansainvälistyvät suomalaisyritykset alkoivat lähettää ammattilaisia haarakonttoreihinsa 1990-luvulla. Heitä kaikkia voisi nykyään kutsua expatriaateiksi – tai tuttavallisemmin expateiksi.

Ekspatriaatti-sana tulee latinasta (ex patria) ja tarkoittaa isänmaan ulkopuolella olevaa. Alunperin ekspatriaateiksi kutsuttiin eurooppalaisia ja amerikkalaisia, länsimaiden ulkopuolella asuvia henkilöitä, mutta nykyään sanaa käytetään kaikista lyhyiden työsuhteiden takia liikkuvista. Ekspatriaateista voidaan vielä erottaa diplomaatit ja muut valtion palveluksessa ulkomailla työskentelevät henkilöt.

Suomesta työkomennukselle ulkomaille lähtevien määrä on kasvanut tasaisesti. Tälläkin hetkellä noin 30 000 suomalaista työskentelee suomalaisten tai kansainvälisten yritysten ja muiden organisaatioiden palveluksessa, Nordkapista Kapkaupunkiin ja Chilestä Japaniin. Perheet mukaan lukien ekspatriaattielämää viettää parisen prosenttia Suomen väestöstä.

Luvuissa ei ole mukana eläkeläisiä tai siirtolaisia. Siirtolaiset pyrkivät tavallisesti sulautumaan uuteen kotimaahansa, kun taas ekspatriaatit aikovat olla maassa väliaikaisesti eivätkä siten omaksu isäntämaan kulttuuria. Monet tosin jäävät matkalle, vaikkapa avioiduttuaan paikallisen kanssa. Vakituisesti ulkomailla lasketaan asuvan yhteensä noin 250 000 Suomen kansalaista.

Iskeekö kulttuurishokki?

“Bangkok vaikuttaa ensi alkuun täydelliseltä hullunmyllyltä, totaaliselta kaaokselta. Liikenteen melu, kuumuus ja pakokaasut saavat pään pyörryksiin, joka katu näyttää samanlaiselta ja tuntuu, ettei ikinä tiedä missä on, ei osaa mennä minnekään eikä uskalla edes ylittää katua (mikä onkin vaarallista) moottoripyörien, tuk-tukien, savuttavien bussien ja loistoautojen sekamelskassa. Ja kun itse alkaa olla suurin piirtein paniikin vallassa, pienet sirot thait kävelevät tyynen rauhallisina kaiken kaaoksen keskellä, katsovat ehkä hieman huvittuneena päätä pitemmän ‘farangin’ (ulkomaalaisen) kauhistunutta ilmettä.”

Näin kirjoittivat Raili Sharma ja Irma Gustafsson vuonna 1994 ensimmäisessä suomalaisille tarkoitetussa Bangkokiin muuttavan perheen oppaassa. Siinä konkarit antoivat neuvoja, mitä kannattaa pakata mukaan ja mitä tulee ottaa huomioon vaikkapa kotiapulaista palkatessa tai paikallista ruokaa syödessä.

Lisääntyneen kaukomatkailun myötä useat ekspatriaatit käyvät uudessa asemamaassaan jo ennen sinne muuttamista. Lomamatka on kuitenkin eri asia kuin muutto. Muuttoa seuraa usein kulttuurishokki, johon liittyvät hämmennys sekä menetyksen ja kyvyttömyyden tunteet. Tutkijoiden mukaan kulttuurishokki on alku sopeutumisprosessille, jossa muotoutuvat uudet arvot, asenteet ja käyttäytymismallit.

Sopeutumiseen vaikuttaa moni asia, muun muassa henkilökohtainen tapa hallita stressiä, kielitaito, sosiaalinen tuki ja lähtövalmennus. Työnantajan järjestämän muuttovalmennuksen lisäksi monet asiantuntijat, paikalliset ulkosuomalaisten seurat ja muut ekspatriaattiyhdistykset auttavat hämmennyksen keskelle joutuneita. Internetistä löytyy lukuisia asiaan vihkiytyneitä sivustoja.

Miehet oli ennen rautaa – ja ekspatriaatteja

Oppaassaan Sharma ja Gustafsson jatkavat: “Vähitellen kaaokseen tottuu, alkaa hahmottaa, mikä on missäkin päin ja kaikki loksahtaa omaan omituiseen järjestykseensä. Maahanmuuttajankin elämä saa jokapäiväisen rutiininsa. Lapset aloittavat koulunsa ja miehet työnsä. Jos perheessä ei ole alle kouluikäisiä lapsia, äiti jää usein ihmettelemään, miten aikansa viettäisi. Apulainen hoitaa talouden ja emäntä tuntee lähinnä olevansa vain tiellä.”

Vielä reilu vuosikymmen sitten ekspatriaatiksi miellettiin yleensä vain mies, vaimon paikka oli kotona. Teknologiayritysten osalta tilanne on vielä moinen, mutta kehitysyhteistyössä ja YK:n palveluksessa naisia on ainakin puolet. Mukana voikin matkata mies, joka viettää koti-isän elämää. Näin tekee 36-vuotias Ville Lehtinen.

“Vaimoni Annu tekee pitkää päivää YK:lla lintuinfluenssa-asiantuntijana. Minä olen kotona, vien nelivuotiaan poikamme Jollen esikouluun, teen käännöksiä englannista suomeen ja hoidan kuntoani kuntosalilla ja golfia pelaten.”

Lehtiset muuttivat Laosin Vientianesta Bangkokiin puoli vuotta sitten. Ensimmäiset kaksi kuukautta aika kului paperisotaan viranomaisten kanssa.

Päivi Hietala edustaa perinteisempää roolijakoa: hän on seurannut vienninedistämiskeskus Finpron palveluksessa työskentelevää aviomiestään Britanniaan, Belgiaan ja Thaimaahan. Lontoossa ja Bangkokissa he ovat asuneet kahteen otteeseen, useita vuosia kerrallaan.

Pariskunnalla ei ole lapsia, joten muuton yhteydessä ei tarvitse miettiä koulujen sijaintia. Kouluhallinnosta ekspatriaattivaimoksi siirtynyt Hietala työskenteli Lontoossa pari vuotta Matkailunedistämiskeskuksella, mutta nyt hänellä ei ole työtä eikä sitä vielä kaipaa. “Käyn kuntosalilla lähes joka päivä, teen kädentöitä ja olen aktiivinen Bangkokin suomalaisten yhdistyksessä.”

Maailmankansalaisuutta vai juurettomuutta?

“Muistan vieläkin elävästi tammikuun toisen päivän aamun vuonna 1990, kun lähdimme taksilla kotoa Kirkkonummelta kohti lentokenttää ja Lontoota. Se oli hyppy tuntemattomaan, yhtäkkiä tuli ontto olo. Mutta sillä tiellä nyt ollaan. Olemme olleet matkojen välillä Suomessa vain kolmisen vuotta”, Päivi Hietala muistelee.

Hietalat viihtyvät maailmalla. “En haikaile tai vertaa paikkoja toisiinsa. Olen kiintynyt jokaiseen paikkaan hyvin voimakkaasti ja on ollut aina vaikea jättää maa muutaman vuoden jälkeen. Pari vuotta sitten en millään halunnut lähteä Lontoosta, vaikka muistin, että kokemukseni Bangkokista vuosina 1994-1998 olivat hyvin myönteiset.”

Lehtiset puolestaan saivat ekspatriaattipureman opiskellessaan Lontoossa 1990-luvun alussa. Työura alkoi kuitenkin Suomessa. “Katselimme Helsingistä maailmalle lähteviä koneita ja haikailimme mukaan. Kun tilaisuus lähdöstä Laosiin kolmisen vuotta sitten tuli, ruuti oli kuivaa”, Ville Lehtinen iskee.

Lehtisten perheessä on keskusteltu maasta toiseen liikkuvien YK-ihmisten lasten juurettomuudesta. “Juurettomuuden riski on olemassa, mutta etuina ovat kielten oppiminen ja kansainvälisyys. Olemme kuitenkin päättäneet, että palaamme Suomeen, kun Jollen peruskouluikä lähestyy. Haluamme, että hän saa koulussa elämän läpi kestäviä ystävyyssuhteita.”

Monet ekspatriaatit myöntävät, että paikalliseen kulttuuriin on vaikea päästä sisään ja paikallisia ystäviä on vähän. “Lontoossa meillä oli laaja suomalainen ystäväpiiri ja täälläkin olen tekemisissä lähinnä muiden ekspatriaattien kanssa. Miehelläni on thaimaalaisia työkavereita, mutta minulla on oikeastaan vain yksi thaimaalainen ystävä, entinen kotiapulaiseni”, Päivi Hietala pohtii.

Ulkomailla asumisesta huolimatta Hietalat tuntevat itsensä hyvin suomalaisiksi. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole mielessä. “Emme ole miettineet sitä ollenkaan. Olemme täällä vielä ainakin kaksi vuotta. Suomessa ei ole mitään sellaisia sitoumuksia, mikä pakottaisi meidät palaamaan.”

“Tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi”

              expatit_guttalin.jpg Intialaisen Shalmali Guttalin työ on vienyt häntä ympäri Kaakkois-Aasiaa.

Intian Chennaista otoisin oleva Shalmali Guttal kertoo joutuneensa Laosiin lähes sattumalta. “Opiskelin Yhdysvalloissa, jossa tapasin aviomieheni Randyn. Olimme jo päättäneet muuttaa Intiaan, kun näimme ilmoituksen, jossa World Education -järjestö haki työntekijöitä Laosiin. Lähdimme sinne kahdeksi vuodeksi, mutta viivyimme kahdeksan.”

Laosissa Shalmalin ja Randyn tehtävänä oli laatia maalle epämuodollisen aikuiskoulutuksen ohjelma kouluministeriötä varten. Ohjelma laajeni, pariskunnan työsuhteita jatkettiin ja he viettivät entistä enemmän aikaa maakunnissa. Usein he matkustivat samaan aikaan, mutta eri puolille maata.

“Aika Laosissa on edelleen lähinnä sydäntäni. Maaseudulla vietin aikaa kylän naisten kanssa ja Randy hoiti puutarhaa.”

Pääkaupungissa Vientianessa Randy sai jatkaa puutarhanhoitoa, mutta siellä pariskunta myös tutustui muihin ekspatriaatteihin. Noin kymmenen hengen porukka tapasi säännöllisesti ja mietti kriittisesti maailman ja Laosin tilannetta. “Mukana oli myös pari laoslaista. Useimmat ovat edelleen vihkiytyneitä Mekong-aktivisteja.”

Sitten Laosin vuosien pari on risteillyt Bangkokin, Intian ja Kambodzhan väliä. Nyt he asuvat taas Bangkokissa.

“Koska puhun thain ja laon kieltä, tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi kuin ekspatriaatiksi. Uskon kuitenkin, että muutamme eläkepäiviksi tai jo aiemmin Intiaan. Se on kuitenkin kotimaani. Voisin toki asua myös Laosissa”, vajaa viisikymppinen Shalmali toteaa.

”Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni”


Harvalla on sellaista kokemusta maailmalta kuin kuusikymppisellä Skotlannista kotoisin olevalla ulkomaankirjeenvaihtaja James Pringlellä. Hän lähti uutistoimisto Reutersin keikalle Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1964 ja on sen jälkeen käynyt 165 valtiossa ja pitänyt majapaikkaansa kauemmin noin tusinassa maassa.

“En opiskellut lehtimieheksi, vaan menin nuorena poikana töihin paikallisen lehden toimitukseen ja opettelin iltaisin pikakirjoitusta, koska halusin reportteriksi. Pääsin lopulta Reutersille, koska minulla oli muutaman vuoden kokemus rikostoimittajan työstä ja olin oppinut espanjaa viettäessäni vapaavuotta Meksikossa. Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni.”

Karibiaa seurasivat kirjeenvaihtajapostit New Yorkissa, Vietnamissa, Kuubassa ja Itä-Afrikassa. Yhdeksän Reuters-vuoden jälkeen Newsweek pestasi Pringlen kirjeenvaihtajaksi Etelä-Amerikkaan. Buenos Airesin jälkeen hän muutti Nairobiin, Bangkokiin, Beirutiin ja Pekingiin, kuhunkin kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Pringle on ollut Times of Londonin kirjeenvaihtaja ja sittemmin vapaa toimittaja.

Hieman ujolta ja akateemiselta vaikuttava Pringle on kokenut pommituksia Vietnamissa, nähnyt nälänhädän Biafrassa ja tavannut lapsisotilaita Sierra Leonessa. Hän kertoo onnen olleen mukana, sillä moni toimittajakollega menehtyi kriisialueilla.

Kirjeenvaihtajana ollessaan Pringle sai asua parhaimmissa hotelleissa ja haastatella lukuisia valtionpäämiehiä. “En itse asiassa pidä viiden tähden hotelleista, sillä ne ovat liian steriilejä. Pienet majapaikat ovat paljon kiinnostavampia. Hyvä osoite paransi kuitenkin kirjeenvaihtajan statusta, sillä viranomaiset kysyivät aina, missä asun. Nyt kirjeenvaihtajia on vähemmän, sillä lehdet karsivat kustannuksia.”

Skotlantiin Pringle ei ole aikeissa palata. Hänellä ja vaimollaan on kerrostaloasunto Bangkokissa sekä talot Kambodzhassa ja Ranskassa. “Vietnamin sota muutti minut. Sen jälkeen olen tuntenut Kaakkois-Aasian läheisimmäksi, tapasin vaimonikin Kambodzhassa. Jäämme tänne, ellemme sitten muuta Latinalaiseen Amerikkaan.”

Angkor Watin khmer-temppeleillä ja Machu Picchun inkaraunioilla on erityinen paikka arkeologiaa harrastavan, kotimaansa kokonaan taakse jättäneen maailmankansalaisen sydämessä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Tansaniassa hiphopataan suurella sydämellä

Eeva Anunditansania_hiphop.jpg
 

Tansanialaiset hiphopparit viihtyvät studiolla, jonka nimi ”kama kawa” tarkoittaa ”kuten tavallista”. Lippis päässä takana X-Ray, etualalla Jeremiah.

Hikinen mies tulee vastaan studion ulkopuolella heiluen ja nauraen. ”Hitto, mitkä sessiot! Olen ollut täällä koko yön äänittämässä uusia biisejä. Väsyttää tosi paljon, mutta voi mama, hyvää jälkeä!”

Mies on X-Ray alias Raymond Mujaya, elohopean nopeudella liikkuva moottoriturpa. Edellinen yö ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen studiolla vietetty.

Dar es Salaamin Ubungossa sijaitseva, hiphop-musiikkiin painottunut Kama Kawa Records -studio tarkoittaa käytännössä kolmea pientä huonetta, ja sen sykkivän ytimen muodostaa viininpunaisella kankaalla kaiuttomaksi pehmennetty studiohuone äänityskoppeineen. Pöydällä on jämerä tietokone sekä laitteita kymmenine nappuloineen.

Puitteet eivät ehkä ole ”blingbling”, mutta elämäntapa ei vaadi suuria rikkauksia. Studiolla hengailee monta innostunutta lökäpöksyä hytkymässä hiphop-musiikin tahtiin.

Vihan taiteesta onnistumiseen

Tansaniassa kourallinen hiphop-artisteja elää musiikillaan, suurin osa rahoittaa unelmaansa muilla töillä. Moni Kama Kawan artisteista on Dar es Salaamin köyhemmiltä alueilta ja vaikeammista oloista. X-Raykin oli Tansaniassa jo ajautumassa hienoiseen sivuluisuun, kun kaveri pakotti hänet käymään Kama Kawan studiolla juttelemassa G-Solon kanssa. Yhteinen sävel löytyi niin musiikillisesti kuin henkisestikin.

X-Rayn, 27, tie Kama Kawan studioon on ollut melko pitkä ja mutkainen. Hän asui Dar es Salaamissa 13-vuotiaaksi asti, jolloin kirjoitti ensimmäiset lyriikkansa, ”joita ei kyllä ilkeä kenellekään näyttää.”

Suurlähettiläsisän myötä perhe on asunut muun muassa Venäjällä, Japanissa, Filippiineillä ja Ugandassa. Japanissa ollessaan X-Ray osallistui erilaisiin rap-kisoihin ja pääsi julkaisemaan musiikkiaan.

Tansaniaan X-Ray palasi helmikuussa, 14 vuoden jälkeen. Samoihin aikoihin hänen isänsä kuoli. Kuusi lasta jäi orvoksi, sillä äiti oli kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Vaikeat tapahtumat vilahtavat haikeassa hymyssä ja kuuluvat lyriikoissa.

”Äitini kuoleman jälkeen kävin aika pohjalla ja tein todella vihaista ja hullua musiikkia. Mitä enemmän kirosanoja, sitä parempi. Kutsuin sitä ’vihan taiteeksi’. Sen jälkeen olen miettinyt paljon taidetta ja sen merkitystä. On mahtava tunne, kun uskaltaa antaa itsestä tosi syvältä tulevia tunteita ja huomaa, että jengi tajuaa ja tukee.”

Paluu Tansaniaan oli miehelle kulttuurisestikin välillä vaikea.

”Alussa turhauduin aika pahasti ihmisten asenteisiin. Täällä tuntuu edelleen olevan sellainen ajatusmalli, että vain jonkun rikkaan tai vaikutusvaltaisen ihmisen sana on totta ja oikeaa.”

Tansanialaisuorilla on silti yritystä – ja lahjakkuutta. X-Ray kertoo nähneensä aivan mahtavia esityksiä Tansaniassa.

”Esimerkiksi tämä kaveri on tehnyt sellaisia lyriikoita, etten itse olisi ikinä tuon ikäisenä osannut”, X-Ray kertoo ja sieppaa 14-vuotiaan Jeremiah Zangasin syliinsä.

Tekijät kaipaavat oikeuksiaan

Studion omistaja, tuottaja G-Solo alias Gerald Issack Saugia kertoo perustaneensa studion vuosi sitten. Hän on jo ehtinyt työskennellä Tansanian huippunimien kanssa.

Esimerkiksi Keisha, 17-vuotias albiinolaulaja, joka laulaa muun muassa hivistä, on äänittänyt musiikkiaan Ubungossa sijaitsevalla studiolla. G-Solo itse on ollut aikoinaan perustamassa Dar es Salaamin hiphop-skeneä muun muassa Uniq Sisters -kokoonpanossa.

G-Solon ja muiden tuottajien ja muusikkojen puheesta käy nopeasti selväksi, mikä on Tansanian musiikkiteollisuuden suurin ongelma.

”Esimerkiksi Keniassa tekijänoikeuslaki on kunnossa, muusikot saavat työstään oikean palkkion. Täällä lakia ei ole: työ on helppo varastaa ja vetää rahat välistä.”

Tansaniassa korruptio on yhä iso ongelma, ja se näkyy myös musiikkibisneksessä. Usein aloittelevan muusikon pitää maksaa radioasemille saadakseen teoksensa eetteriin.

Miesten puheista välittyy myös kritiikki, joka koskee Tansanian yhteiskunnan rakennetta ja pinnan alla piileviä jännitteitä. Radioasemista, myyjistä ja promoottoreista puhuttaessa tarkoitetaan lähes poikkeuksetta maan intialaisväestöä, joka omistaa suuren osan musiikkiteollisuudesta.

Käytännössä muusikot ovat levykauppiaiden ja promoottoreiden armoilla.

”Me viemme levymme kauppaan ja kysymme, voisiko niitä myydä siellä. Myyjä voi sanoa, ettei levy käynyt kaupaksi ja vetää itse välistä. Emme tiedä, mikä on totta. Tansanialaiset muusikot tarvitsisivat myös enemmän tietoa oikeuksistaan”, G-Solo pohtii.

Ryhmä tuottajia on ottanut yhteyttä Tansanian hallitukseen ja kertonut muusikkojen ongelmista. Toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

”Mikä on aika hauskaa, koska esimerkiksi presidenttimme Jakaya Kikwete on ulkomailla matkustaessaan kehunut kuuntelevansa BongoFlavaa. Se on Tansanian hiphop-skenen kuuluisin ja menestynein haara, joka yhdistelee erilaisia musiikkityylejä. Muusikot olivat tärkeä osa vaalikampanjaa.”

Kysymykseen, miten Tansaniassa voi ostaa ”reilua musiikkia”, josta raha oikeasti menee muusikoille, ovat vastaukset vähäisiä. Ainoa varma keino tuntuu olevan se, että kävelee studioon tai levy-yhtiöön ja antaa rahan artistille puhtaana käteen.

 

Eeva Anundi

tansania_jeremiah.jpgJeremiah pistää parastaan.

Jätkä osaa!

Tulevien artistien ja taiteilijoiden tietä on Tansaniassa omalta osaltaan helpottamassa British Council, joka järjestää Dar es Salaamissa kuukausittain WAPI (Words and Pictures) -tapahtuman.

Tapahtumassa saa laulamisen, tanssimisen ja muotinäytösten järjestämisen lisäksi myös täysin laillisesti taiteilla graffiteja valkoiseen muuriin.

Paikalla on myös vierailevia ja jo pinnalle päässeitä artisteja, joiden kanssa voi jutella ja vaihtaa kokemuksia. X-Raykin esiintyi WAPI:ssa heinäkuussa, ja se poiki televisiohaastattelun ja -esiintymisen. Nyt hän haluaa auttaa muita eteenpäin.

”Siis se ilme, kun ihminen huomaa, että perhana, minähän osaan tämän – ja joku muukin vielä tykkää. Se on niin mahtavaa!” X-Ray huudahtaa leveästi hymyillen ja pompahtelee jo eteenpäin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Maita kuin makeisia

Kun menet karkkikauppaan, kuulutko niihin, jotka ottavat yhden joka sorttia vai niihin, jotka satsaavat harvoihin suosikkeihinsa?

Ruotsi on päättänyt kuulua jälkimmäisiin, ja se onkin ajan trendi. Naapurimaa on puolittamassa kehitysyhteistyön kohdemaansa, jotta tuki jäljellejäävissä maissa olisi tehokkaampaa.

Kehitysministeri Gunilla Carlsson on Development Today -lehden haastattelussa hämmästynyt, ettei asialle ole tehty mitään jo aiemmin. Vasta vajaan vuoden hallituksessa ollut Carlsson panikin heti tuulemaan.

Ruotsi haluaa kehitysministerinsä suulla maailman johtavaksi kehitysyhteistyön tekijäksi. Avunsaajien karsiminen on Carlssonin mukaan reitti huipulle. Vielä nyt Ruotsin yhdeksän miljardin kruunun apu jakautuu peräti 60 maan kesken.

Viime vuosikymmenen aikana avunantajat ovat keskittyneet kahdenvälisessä avussaan yhä harvempiin maihin – Ruotsia lukuun ottamatta. Suomella pääyhteistyökohteita on kahdeksan.

Keskittäminen on siinä mielessä vastuuntuntoinen valinta, että se mahdollistaa kunnon resurssit ja pitkän linjan tuen niille onnellisille, jotka pääsevät pussiin mukaan. Hiukan rahaa sinne tänne tuottaa helposti turhautumista ja toteutumattomia toiveita.

Mutta entäs ne karkit, joista kukaan ei tykkää?

Inhimillinen, mutta valitettava totuus on, että kehitysyhteistyö on mukavampaa maissa, jotka ovat rauhallisia ja joissa demokratia on lähtenyt hyvin käyntiin. Mallioppilaita, sellaisia kuin Mosambik, haluavat tukea kaikki.

Onneksi Ruotsi kuuluu niihin, jotka ovat poimineet mukaan muutaman sellaisenkin maan, jota kukaan ei yleensä halua. Ruotsi on jatkossakin muun muassa Sudanin, Sierra Leonen, Irakin ja Kolumbian ystävä.

Mukaan pitkän linjan kohteisiin on päässyt myös epäsuosittu Bangladesh. Ruotsin yleislinjana on keskittyä enemmän Afrikkaan ja Itä-Eurooppaan, Aasian ja Etelä-Amerikan kustannuksella.

Jotain häiritsevää on silti ajatuksessa, että rikkaat poimivat lempparinsa kuin karkkihyllystä. Ruotsin karsinnassa suurimmat menettäjät ovat Vietnam ja Nicaragua. Kumpikaan niistä ei kuulu köyhimpien kärkeen, molemmat sen sijaan kyllä Suomen pääavustuskohteisiin. Maat ovat olleet aiemmin tärkeitä Ruotsin pitkän linjan vallanpitäjien, sosiaalidemokraattien, kansainvälisessä politiikassa. Tuore ministeri kritisoikin juuri sosiaalidemokraatteja kohdemaiden karsimisen viivyttelyssä.

Carlssonin mielestä Vietnamin ja Nicaraguan demokratiakehitys on liian hidas Ruotsille. Vietnamissa ministeriä masensi tapa, jolla yhden puolueen hallitsemassa maassa viranomaiset vastasivat hänen kysymyksiinsä. Häntä ei kuitenkaan masenna Etiopian huolestuttava ihmisoikeustilanne – maa kuuluu Ruotsin valitseman yhdeksän Afrikan maan joukkoon.

Ministerin perusteet kohteista luopumiselle vaikuttavat siis varsin ristiriitaisilta. Aivan kuin kysyisi, miksi valitsit salmiakkia lakritsin sijaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Lahti saa kehitysapua Etelä-Afrikasta

Suomen Lahti on paitsi kehitysavun antaja myös sen vastaanottaja. Viimeisten kuuden vuoden ajan Lahden kaupunki on tehnyt yhteistyötä eteläafrikkalaisen Bojanala Platinumin piirikunnan kanssa.

Projektikoordinaattori Sami Keto uskoo, että yhteistyö on alusta lähtien hyödyttänyt suomalaisia siinä missä afrikkalaisiakin.

”Eteläafrikkalaisissa ja suomalaisissa kunnissa kohdataan varsin samankaltaisia haasteita. Esimerkiksi ilmastonmuutos on myös meille uusi asia, emmekä voi väittää olevamme sen suhteen edelläkävijöitä afrikkalaisiin nähden. Tarkoitus onkin keksiä yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin.”

Keto uskoo, että lahtelaiset sitoutuvat kehitysyhteistyöhön syvällisemmin, kun tietävät sen hyödyttävän myös itseään.

”Monesti ajatellaan, että kehityshankkeissa Suomen tulisi olla antava osapuoli. Mutta eihän se ole Afrikalta mitään pois, jos opimme samalla itse uutta.”

Yhteistyökumppanin etsiminen kaukaa Etelä-Afrikasta on herättänyt lahtelaisissa hämmennystä. Kedon mukaan projektin suunnittelijat menivät tarkoituksella merta edemmäs kalaan.

”Euroopan sisällä kuntien käytännöt eivät juuri eroa toisistaan. Etelä-Afrikasta etsimme vähemmän byrokraattista toimintamallia. Siellä myös kuntalaisen mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua ovat paremmat kuin Suomessa.”

Ei uusia näkökulmia turhaan lähdetty etsimään Afrikasta asti. Kun eteläafrikkalaiset kävivät Suomessa arvioimassa yhteistyökumppaninsa saavutuksia, lahtelaiset saivat raportin ohella listan suosituksia. Afrikkalaiset kritisoivat muun muassa järjestyssääntöjen puutetta paikallisen ilman saastumisen estämiseksi.

Parantamista oli myös suomalaisten kommunikaatiotaidoissa. Kukin kunnallisosasto toteutti itse tärkeinä pitämiään hankkeita ympäristön suojelemiseksi. Afrikkalaisten mielestä kuntalaisten tuli kuitenkin kuunnella toistensa ehdotuksia ja laatia yhteinen suunnitelma luonnon pelastamiseksi.

Lahtelaiset ovat tukeneet eteläafrikkalaisia kuntia kestävän kehityksen tavoittelussa. Päämääränä on myös ollut edistää paikallisten kuntien keskinäistä yhteistyötä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007