Romanien arjesta on romantiikka kaukana

Suomen romanien viisisataa vuotta kestänyt kiertolaisuus päättyi, kun valtio alkoi kantaa vastuuta romanien asuinoloista 1970-luvulla. Romaniyhdistyksen sihteerille Päivi Majaniemelle kiertolaiselämä ei ole omakohtaisesti tuttua, mutta romanivanhusten kertomuksissa muistot elävät.

”Talvella paleltiin ja nähtiin nälkää, kesällä asiat olivat vähän paremmin”, Majaniemi kertoo.

”Romanit kiersivät samoilla alueilla, tutut isännät ja talot antoivat heidän majoittua. Usein majapaikka oli sauna, lato tai aitta. Joskus jopa tuvan lattia.”

Naiset hoitivat pyykin ja muut askareet tien päällä parhaansa mukaan.

”Moni on keittänyt ruokansa kurkkupurkissa nuotiolla. Kauniilla ilmalla se sujuu, mutta sateella, tuulella ja pakkasella siitä on ollut leikki kaukana. Ja kun ruokaa ei ollut, keitettiin vettä särpimeksi.”

Yhteiskunnan palveluja romanit eivät saaneet edes rahasta. Myös kirkko suhtautui tylysti kiertolaisiin.

”Toki pääväestön joukossa on aina ollut säällisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet oman maineensa menetyksenkin uhalla. Ilman näitä monet olisivat talvella kuolleet tien päälle”, Majaniemi uskoo.

Joskus romaniperheen lapset, sairaat ja vanhukset saivat jäädä taloon, kun aikuiset lähtivät leivän perään. Läheisten jättäminen ei ollut helppoa, mutta ilman sitä moni lapsi olisi menehtynyt.

”Moni pääväestöstä on kertonut, että romanit olivat ihastuksen ja pelon aiheuttajia. Vieraat saattoivat käyttää vieraanvaraisuutta hyväkseen, siksipä monet talot ottivat kokemuksesta viisastuneena vain tuttuja romaneja taloonsa.”

Näille perinteisesti ystävällismielisille paikoille romanit jäivät myöhemmin pysyvästi asumaan. Kun rinnakkaiselo oli puolin ja toisin reilua, ei paikkakunnille haluttu epäsosiaalista ainesta.

”Joskus taas taloihin pääsivät kaikki, eikä joidenkin pahojaan tehneiden romanien kautta tuomittu toisia. Ja toisaalta, toivathan romanit tullessaan ’uutisia’ muualta Suomesta, laulua ja iloa ja usein myös ruokaa pirtin pöytään.”

Tapana olikin, että jos isäntä oli reilu, niin sitä olivat myös romanit, jotka jakoivat omastaan minkä pystyivät. Miehet osallistuivat talon töihin isännän kanssa, ja naiset työskentelivät tuvassa. Romantiikka oli kiertolaiselämästä Majaniemen mukaan kuitenkin kaukana.

”Monet kertovat että aamulla ei saanut rynnätä ylös reippaasti, kun yöllä oli ollut niin kylmää ja kosteaa, että tukka ja vaatteet jäätyivät lattiaan kiinni.”

Kurjuutta ei kaipaa kukaan, mutta jotain hyvääkin menneessä elämässä nähdään.

”Vanhat ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä ja sitä köyhyyden solidaarisuutta, mikä silloin oli vallalla, samoin sitä arvostusta, mikä silloin liittyi vanhuuteen. Niitä oloja kukaan ei kokopäiväisesti haluaisi takaisin, mutta usein kuulee toivomuksen romanileirin pystyttämisestä kesäpäivänä järven rannalle.”

Slovakialaiset ”turvapaikkaturistit”

Puutteistaan huolimatta suomalainen nyky-yhteiskunta on usean eurooppalaisen romanin silmissä maanpäällinen paratiisi.

Slovakian romanien asema on yksi Euroopan kurjimpia. Monille vapautusta merkinnyt kommunismin romahdus Tsekkoslovakiassa maksoi romaniväestölle työpaikat ja inhimilliset asunnot.

Vuosituhannen vaihteessa Suomeenkin saapui tuhatkunta slovakialaista turvapaikanhakijaa, jotka palautettiin lähes bumerangina takaisin kotimaahansa. Turvapaikan perusteeksi ei riitä, että asuinpaikat muistuttavat kaatopaikkaa, työttömyysaste on 90 prosenttia ja lapsikuolleisuus 10 prosenttia. Yleistä huonoa kohtelua ei tulkita yksilöön kohdistuvaksi etniseksi vainoksi.

Euroopan unionin jäsenyyteen valmistautuminen pakotti Slovakian kohentamaan ainakin nimellisesti romanivähemmistönsä oloja, mutta maan liityttyä unioniin vuonna 2004 Suomeen saapui jälleen kolmisensataa turvapaikanhakijaa. Romanit käännytettiin hätäisesti, mikä sai monet epäilemään turvapaikkahakemusten käsittelyn yksilöllisyyttä. Joukossa epäiltiin käännytetyn myös ihmisiä, joiden ihmisoikeuksia oli loukattu – esimerkiksi naisia, jotka oli pakkosterilisoitu.

Romaniturvapaikanhakijoita nimiteltiin estottomasti turvapaikkaturisteiksi aina korkeaa valtionjohtoa myöten. Romaneille ominaiseksi oletettu ”luontaisesti kiertelevä elämäntapa” vilahteli jälleen asian tiimoilta käydyssä julkisessa keskustelussa.

Tien päälle Slovakian romaneja ajavat kuitenkin aivan muut syyt. Milan Simencka -säätiö ja Euroopan romanien oikeuksia ajava ERRC julkaisivat maaliskuussa 2007 raportin, jonka mukaan slovakialaisiin romaneihin kohdistuu parhaillaan pakkohäätöjen aalto, jonka seurauksena heidät karkotetaan yhä syrjäisemmille alueille, yhteiskunnan laitamille.

Ihmisoikeusloukkaukset ovat tavallisia, ja ne jäävät yleensä tutkimatta ja rankaisematta. Myös viranomaiset syyllistyvät syrjintään.

YK:n maaliskuussa julkaiseman selvityksen mukaan koko Kaakkois-Euroopassa elää miljoona ”näkymätöntä” romanilasta. Heillä ei ole minkään valtakunnan kansalaisuusdokumentteja, ei terveydenhuoltoa, ei koulutusta.

Kylmää lännessä ja etelässäkin

Ranskassa eri ryhmiin kuuluvia romaneja kutsutaan – ja kohdellaan – eri tavoin. Metrossa kerjäämällä itsensä elättävät mustalaiset ovat eri joukkoa kuin gens du
voyaget eli kiertolaiset. Ja nämä taas kuuluvat eri porukkaan kuin ranskalaiset manouche-jazzia soittavat romanit. Myös Espanjasta ja Välimeren alueelta peräisin olevat romanit tulkitaan eri ryhmäksi kuin Itä-Euroopasta maahan tulleet.

Eräiden arvioiden mukaan Ranskassa asuu noin puoli miljoonaa romania, toisissa lukumäärä nousee 1,2 miljoonaan. Suuri osa heistä kuuluu kiertolaisiin, käytännössä siis ihmisiin, jotka asuvat vakituisesti asuntovaunuissa.

Kodittomien parissa työtä tekevän Medecins du Monde -järjestön mukaan ranskalaisiakaan romaneja ei aja maantielle kiertämisen kaipuu. Ranskassa romanit ovat ryhmä, jonka hyvinvoinnista juuri kukaan ei ole kiinnostunut. Romanit saavat asettua leirintäalueille vain muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen heidät ajetaan pois.

Kaupunkien romaneille osoittamat leiripaikat ovat usein kaatopaikan vieressä, eikä puhdasta vettä tai sähköä ole saatavilla. Maata tai asuntoja heille ei myydä. Medecins du Monden mukaan romaneja ahdistelevat paitsi rasistit ja tavalliset kansalaiset, myös poliisit.

Italiassa romanit tulkitaan kiertolaisiksi. Heidän asioitaan käsitellään maahanmuuttohallinnon alaisessa kiertolaisasiain
virastossa. Suurin osa asuu fyysisesti erillään valtaväestöstä, ghetoissa ja kaatopaikoilla. Romanit myös valtaavat hylättyjä taloja tai leiriytyvät tienvarsille, joista heidät kuitenkin säännönmukaisesti häädetään.

Romanit tulivat Eurooppaan tuhat vuotta sitten Pohjois-Intiasta. Miksi, sitä ei kukaan varmasti tiedä. Tuhannessa vuodessa kulkupeli on ehkä vaihtunut hevoskärryistä asuntoautoon, mutta kiertolaisuuteen Euroopan romaneja ajaa edelleenkin pakko, ei veren veto tai vapauden kaipuu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Soppaa rottinginversoista

Timo Kuronen

lounastauko.jpgLuoteis-Laosin viljelyksillä syödään lounaaksi muun muassa riisiä ja bambunversocurrya.

Tänään on khmu-kansaan kuuluvan Dsanin ja akha-vähemmistöä edustavan Kongsyyn vuoro valmistaa ruoka. Nuoria naisia bamburakenteisessa keittiössä avustaa nuori hmong-mies Somsai. Hän pitää yllä tulta nokisten alumiinikattiloiden alla, Kongsyy pilkkoo auringossa kuivatun naudanlihan ja Dsan häärää bambunversojen kimpussa.

Lounasta valmistetaan pienen kukkulan rinteessä, Bokeon maakunnassa Luoteis-Laosissa, parikymmentä kilometriä Houeisayn kaupungista pohjoiseen. Toisella puolella kohoavat sademetsän peittämät vuoret, toisella puolella on pieni jokilaakso kirkkaanvihreine riisipeltoineen.

Kukkulan viiden hehtaarin viljelyksen omistaa belgialaisen kansalaisjärjestön maaseutuhankkeen johtajana toimiva kanadalainen Stuart Ling – tai pikemminkin hänen laosilainen vaimonsa. Vastikään hankituille rinteille on alettu istuttaa chilin, huonekalurottingin ja jatropha-öljykasvin taimia. Pariskunta otti melkoisesti lainaa kukkulalle rakennettavaa kasteluputkistoa varten, joten viljelysten odotetaan myös tuottavan.

Tuntia myöhemmin lounas alkaa olla valmis. Kokit huutelevat syömään. Bambumajan terassin ruohokatoksen alle kapuaa tihkusateesta viisitoista nuorta. Kukkurat riisilautaset kiertävät jokaisen eteen ja muovisen ruokaliinan päälle nostellaan tasaisin välimatkoin kulhoja, joissa on paistettua bambunversocurrya ja jotain keitontapaista.

“Se on rottinginversoista, yrteistä ja lihasta tehtyä keittoa”, paljastaa Stuart Ling. “Joitakin rottinkilajeja voi syödä versoina. Ja nämä nuoret tietävät, missä niitä kasvaa. Useimpina päivinä ruoka-ainekset kerätään läheisistä metsistä.”

lounastauko.keittoa.jpg Sekä kua normai että om wai kom maistuvat erinomaisilta. Makua voi lisätä chilitahnalla, jota on pienemmissä kupeissa. Lisäksi tarjolla on paikallista melonilajiketta keitettynä.

Nuoret kesälomatyössä

Stuartin vaimo löysi 18 lukiolaista ja ammattikoululaista työskentelemään viljelyksellä koulujen loma-ajan. Kaikki nuoret tulevat kauempaa maakunnasta ja tuttu maataloustyö tuo sekä taskurahaa että ystäviä. Jokainen saa palkkaa 1 500 bahtia (35 euroa) kuukaudessa. Lisäksi tytöille ja pojille on nukkumista varten omat bambutalonsa noin sadan metrin päässä toisistaan.

Laosin etnistä kirjavuutta kuvaa se, että työtiimi koostuu khmujen, akhojen ja hmongien lisäksi muun muassa yao- ja lye-nuorista. Jokaisella etnisellä ryhmällä on oma kielensä, mutta kaikki nuoret osaavat myös laosin kieltä.

Esimerkki kyläläisille

Stuart Ling ei halua viedä markkinoita alueen viljelijöiltä, vaan pikemminkin olla heille esimerkkinä.

Lähikylässä Nam Ngonissa Vecon hanke pyrkii vahvistamaan viljelijöiden järjestäytymistä, antamaan koulutusta ja muuta teknistä apua, perustamaan paikallisen mikroluotto- sekä luomaan markkinatietojärjestelmän.

Lingin mukaan suurimpana ongelmana on se, että paikalliset viljelijät joutuvat myymään tuotteensa jalostamattomana liian halvalla. Lähes kaikki elintarvikejalostus tapahtuu Mekongin toisella puolella Thaimaassa. Viljelijöille jäävä kate on olematon, ja siksi he pysyvät köyhinä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Kätilöt kulttuurin tulkkeina

Kun bolivialainen Albina Chambe tunsi synnytyskipujensa alkavan, hänen miehensä halusi turvautua lääkärien apuun. Albinan äiti kuitenkin vastusti pitkää sairaalamatkaa. Albina ja tämän 12 sisarusta olivat syntyneet La Pazin köyhässä lähiössä. Äidin mielestä myös tyttären oli kyettävä synnyttämään kotona.

Bolivian kansallisen kehitysraportin mukaan 77 prosenttia maan väestöstä asuu köyhissä kaupunginosissa ja vuoristokylissä, joihin terveydenhuollon palvelut eivät ulotu.

”Boliviassa osaavat lääkärit hakeutuvat harvoin köyhien auttajaksi. En ihmettele, että naiset eivät uskaltaudu käyttämään paikallisia palveluja”, Cochabambassa asuva tutkija Tiina Saaresranta toteaa.

Köyhien seutujen asukkaat kuuluvat enimmäkseen ketsuan- ja aimarankielisiin alkuperäiskansoihin. Heille vanhat uskomukset ja tavat ovat yhä tärkeitä. Sairaalasynnytyksestä kieltäydytäänkin myös kulttuurisidonnaisista syistä. Varsinkin maaseudulla naiset ovat perinteisesti synnyttäneet kotona.

Mukana saattaa olla perinteiseen synnytykseen erikoistunut kylän nainen, ”partera”. Hän ennustaa parannuskeinon raskauspahoinvointiin kokalehtien avulla ja korjaa vauvan asentoa äitiä hieromalla. Komplikaatiotilanteissa parteran keinot kuitenkin loppuvat.

YK:n arvion mukaan bolivialaisen naisen todennäköisyys kuolla raskauden aiheuttamiin komplikaatioihin on yksi 47:sta. Määrä on Haitin jälkeen läntisen pallonpuoliskon korkein; Suomessa vastaava luku on yksi 8200:sta.

Epämiellyttävä sairaala

Bolivian terveysministeriön mukaan yli kaksi kolmasosaa synnyttäjien kuolemista voitaisiin estää, mikäli synnyttäjä saisi asianmukaista hoitoa.

Kansainväliset järjestöt ovatkin syöksyneet bolivialaissynnyttäjien avuksi. YK:n väestörahasto UNFPA tukee Bolivian hallitusta kätilöiden kouluttamisessa. Heidät sijoitetaan alueille, joilla sairaaloita ei ole: näin moderni apu pyritään ulottamaan synnyttäjien kotiin.

Kuitenkin myös auttajat ovat törmänneet kulttuurimuuriin. Kun Johns Hopkinsin yliopiston terveysinstituutin neuvoja Ann Davenport tarjoutui avustamaan bolivialaista Carmenia synnytyksessä, yhdeksän lasta kotonaan synnyttänyt nainen kieltäytyi kohteliaasti. Muutamaa viikkoa myöhemmin Davenport pelasti kylmettyneen lapsen synnytyksessä menehtyneen Carmenin viereltä.

Aimarasynnyttäjien parissa työskennellyt sosiaalityöntekijä Lourdes Yapura uskoo, että naiset haluavat osoittaa miehilleen sinnikkyytensä. Kun suvun muutkin naiset ovat selviytyneet synnytyksistä ilman puudutusta tai lääkäreitä, ulkopuolisen apuun turvautuminen tuntuisi luovuttamiselta.

Irlantilaisen sosiologi Barbara Bradbyn tutkimus osoittaa, että kyse on paljosta muusta. Sairaalassa synnyttäneet bolivialaisnaiset kuvailivat kokemustaan pelottavaksi ja seksuaalisesti ahdistavaksi.

Naisten mukaan sairaalassa vilisi opiskelijoita ja lääkäreitä, ja naisten oli maattava heidän silmiensä edessä jalat levällään. Kun nuoret tytöt eivät halunneet paljastaa itseään lääkäreille, nämä vain komensivat heitä. Naiset myös palelivat sairaalan ohuissa vaatteissa.

Maanläheinen synnytys

Perinteisessä synnytyksessä runsas vaatetus suojaa naisen intimiteettiä. Tuleva äiti pyritään pitämään mahdollisimman lämpimänä, ja hänelle tarjoillaan rauhoittavaa yrttijuomaa.

Äiti maa -käsite ei siis ole menettänyt merkitystään historian saatossa. Sade saa kuivan maan kukkimaan; maahan laskeva lapsivesi symboloi uuden elämän alkua. Kun ponnistus on päättynyt ja lapsi syntynyt, istukka haudataan maahan hyvinvoinnin varmistamiseksi.

Äideillä ei ole tapana imettää vauvojaan heti synnytyksen jälkeen, sillä he uskovat, että ensimaito on lapselle haitallista. Synnytyksen jälkeen myös äidit kokevat olevansa erityisen herkässä tilassa. Vilustumiselta välttyäkseen he eivät peseydy tai lähde kodistaan moneen päivään. Sairaalasta he joutuvat kuitenkin poistumaan pian synnytyksen jälkeen.

Perinteet ja niihin liittyvät merkitykset vaihtelevat aluettain, mutta kaikkialla ne heijastavat voimakasta suhdetta luonnon ja syntymän välillä.

Synnyttäjät vaikenevat usein toiveistaan lääkärin kohdatessaan. Vaikka valtaosa heistä osaa espanjaa, kulttuurisia käsitteitä on vaikea ilmaista espanjan kielellä. Kynnys harjoittaa rituaaleja sairaalassa kasvaa, kun lääkärit eivät ole perinteistä lainkaan kiinnostuneita, vaan suhtautuvat niihin halveksivasti.

Myöskään alkuperäiskansat eivät aina halua hyväksyä länsimaisen lääketieteen tapoja. Ennakkoluulot perustuvat usein väärinkäsityksiin. Bradbyn haastattelemat kyläläiset kätilöt pitivät gynekologista tutkimusta erittäin vaarallisena naisen hyvinvoinnin kannalta.

”Pitkään vallassa olleiden kansanryhmien tulisi kuunnella alkuperäiskansoja. Toki myös alkuperäiskansojen tulisi olla kiinnostuneita siitä, mitä he voivat oppia länsimaalaisilta – siitä huolimatta, että nämä ovat aina käyttäneet valtaa heitä vastaan”, tutkija Saaresranta kiteyttää.

Monikulttuurinen synnytyshuone

Bolivian presidentti Evo Morales on ottanut yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistaan alkuperäiskansojen oikeuksien parantamisen. Kun synnyttäjät ovat yleensä vaienneet lääkärin kohdatessaan, ”uuden” Bolivian keskeinen ajatus on nimenomaan se, että he pääsevät ääneen.

Heti Moralesin virkakauden alussa Bolivian terveysministeriön yhteyteen perustettiin perinteisiin parannuskeinoihin erikoistunut elin.

”Meidän pitää kunnioittaa erilaisuutta. Jotta maan terveydenhuolto olisi kattava, modernin ja perinteisen on täydennettävä toisiaan”, perinteisen lääkinnän ministeri Jaime Zalles muotoili.

Hoitamisen tavat ovatkin vähitellen yhdistymässä. La Pazin alueen Patacamaya-sairaalaan on perustettu monikulttuurinen synnytyshuone, jossa gynekologi ja perinteisiin keinoihin erikoistunut kätilö yhdessä auttavat synnyttäjää. Sairaalan johtaja Dunia Arakakin mukaan toinen samanlainen synnytyshuone on suunnitteilla vuonna 2008.

Patacamayassa synnyttävien ei siis enää tarvitse tehdä vaikeaa valintaa Albina Chamben tavoin.

Mutta piileekö perinteisen ja modernin yhdistämisessä vaara, että ne sulautuvat yhdeksi juurettomaksi tavaksi? Onko länsimaisilla oikeus kieltää naisia synnyttämästä kotonaan, jos nämä haluavat vaalia vanhoja perinteitä henkensäkin uhalla?

Tiina Saaresrannan mukaan Bolivian kulttuurit voivat avautua toisilleen, jos ne saavat elää rauhassa rinnakkain. ”Kulttuurienvälisyys ei tarkoita sitä, että kulttuurit sekoittuvat. Jos ihmisellä on mahdollisuus olla oma itsensä ja harjoittaa kulttuuriaan, hänellä ei pitäisi olla myöskään tarvetta väheksyä muita.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Kasvatettu tappamaan

Istuin eräänä kesäaamuna kahvilan terassilla. Kadulla käveli uskomattoman näköinen koira: se oli valkoharmaa ja sen silmät kiiluivat sinisempinä kuin jää koskaan.

Koiran omistaja pysähtyi rupattelemaan kanssani, ilmeisesti koska hymyilin hänen lemmikkinsä komeudelle. Mies oli aivan tavallinen keski-ikäinen suomalainen.

Tai niin oletin, kunnes hän avasi suunsa. Hän kertoi, että koira voi tappaa käskystä. Mutta se on erittäin kiltti ihmisille. Sitten hän lisäsi: ”mutta se ei ole kiltti neekereille”.

Toteamusta seurasi miehen rasistinen kuvaus siitä, miten hänen lemmikkipetonsa ”kuin luonnostaan” hyökkää tummaihoisten kimppuun. Ei muiden. Mies oli kasvattanut koiransa Etelä-Afrikassa.

Internet-keskusteluissa erityisesti eteläafrikkalaista rhodesian ridgeback -rotua kehutaan: koiran mahtavaa vartiointikykyä, voimia tappaa jopa leijona. Ilmoilla on ajatus siitä, että rotu olisi jalostettu geneettisesti rasistiseksi.

Eräs kirjoittaja on huolissaan. Hän kertoo koulutetun koiransa purreen pahasti jo viittä ihmistä, tummaihoisia kaikki. Toinen kommentoi tähän, että koirat ovat värisokeita – ja lisää, että kenties koira haistoi ”erirotuisen” ihmisen.

Rasismin lisäksi koiria valjastetaan ”hupitarkoituksiin”. Ylen Silminnäkijä näytti elokuun lopulla BBC:n dokumentin laittomasta koiratappelubisneksestä. Brittitoimittaja soluttautui mukaan toimintaan, joka lonkeroitui aina Suomeen saakka.

Tappelijakoirat koulitaan raa’oin menetelmin. Koirarotuja jalostetaan, yksilöitä opetetaan hakkaamalla ja ärsytetään systemaattisesti. Heikot ja häviäjät tapetaan.

Ihminen kasvattaa himonsa ja epäluulonsa eläimeen. Näitä koiria yhdistää se, että ne on kasvatettu tappamaan, lajitovereitaan tai ihmisiä. Jos ne eivät tapa, ne kuolevat itse.

Kadulla tapaamani koiran silmät olivat jäänsiniset, mutta mies oli jäätä sisältä. En muista, milloin viimeksi olisi oksettanut näin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Nomadit ja liikkuva elämäntapa

Näinä viikkoina kymmenet miljoonat suuntaavat taas Pohjolasta talveksi kohti etelää. Valtaosa on siivekkäitä, ja joukossa kourallinen ihmisiäkin. Käsi sydämelle: kadehdituttaako?

Suurin osa meistä suomalaisista vastannee myöntävästi. Ajatus arjen rutiineista irti päästämisestä kiehtoo, kun kesällä auliisti läsnä ollut aurinko alkaa kitsastella valoaan.

Lähtemisen kaipuusta on kärsitty muuallakin. Brittikirjailija Bruce Chatwin kehitteli pari vuosikymmentä sitten ilmestyneessä Näkymättömät polut -kirjassaan korkealentoisen maailmanselityksen, jonka mukaan ihminen kiertää, koska ihmisen luonteeseen kuuluu kiertäminen. Taustatukea selitykselle löytyi monelta läntisen kirjallisuuden ja filosofian merkkinimeltä. Kauas taivaanrantaan on siis kaivattu aina.

Kaipauksestakin löytyy kaksi koulukuntaa: ne, jotka kaipaavat johonkin tiettyyn paikkaan ja ne, joille päämääränä on itse liike.

Mitä mahdottomampaa lähteminen itselle on, sen enemmän sitä ihannoidaan.

Kulkemisen teoria ja käytäntö ovat kuitenkin keskenään aivan eri lajin eläimiä. Jos kulkeminen on itse valittua, on se vapautta. Jos taas pakon sanelemaa, se onkin juuri sen nimenomaisen arjen pakkopullaa.

Lintulajeistakin ottavat syksyisin siivet alleen ne, jotka eivät täällä talvea selviä. Sellaisen lajin, joka kestää pakkaset ja löytää lumisestakin maisemasta ruokaa koko talveksi, ei tarvitse riskeerata lentomatkaa maapallon toiselle puolelle.

Mbororot ja pakko liikkua

Kiertävää elämää viettäviä kutsutaan nomadeiksi. Perinteisesti nomadit on jaettu kahteen ryhmään, metsästäjä-keräilijöihin ja paimentolaisiin. Nykyään nomadi-termiin ovat ihastuneet myös matkatoimistot, jotka kosiskelevat hetkeksi arjesta irrottautuvia reppumatkaajia.

Paikallaan pysyvät tapaavat suhtautua kiertävään elämään paitsi ihannoiden myös paheksuen.

”Liikkuvat ihmiset on aina koettu uhaksi, sillä he eivät kunnioita valtioiden rajoja”, antropologi Tea Virtanen sanoo.

Nomadeina ovat kiertäneet myös paimentolaiskansa mbororot, joiden parissa Tea Virtanen on tehnyt antropologista kenttätyötä Kamerunissa. Mbororot kuuluvat fulaneihin, jotka ovat vuosisatojen kuluessa levittäytyneet laajoille alueille Länsi- ja Keski-Afrikkaan.

Alun perin valtaosa mbororoista paimensi karjaansa Nigerian kuivissa pohjois- ja koilliosissa. Viimeisen sadan vuoden aikana heitä on muuttanut myös Kameruniin ja muihin naapurimaihin.

Muuton myötä elämä on muuttunut melkoisesti.

”Nigerian kuivilla alueilla mbororot elivät hyvin liikkuvaa elämää. Leirin paikkaa muutettiin kuivan kauden aikana neljän, viiden päivän välein”, Virtanen kertoo.

Karjalle niukasti ravintoa tarjoava ympäristö saneli, että koko leiri oli pakattava kasaan ja muutettava uuteen paikkaan sen mukaan, miten karjalle riitti laidunnettavaa. Kamerunissa uuden asuinpaikan suopeampi ilmastovyöhyke – kostea savanni – ei kuitenkaan enää pakota vanhaan tapaan koko kansaa liikkeelle.

Nykyään karjan perässä tarvitsee vaeltaa vain kolme kuukautta vuodesta, ja riittää, että matkaan lähtevät nuoret miehet. Muut jäävät kiinteään leiriin, jonka paikkaa vaihdetaan vain muutaman kerran vuodessa.

Nomadeista on tullut puolinomadeja.

Paikallaan olijan paremmat eväät

Liikkuvaa elämää ihannoivat muistuttavat, että ennen muinoin kaikki esi-isämme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Kuitenkin kun maan viljelemisen taito keksittiin, se otettiin pikkuhiljaa käyttöön kaikkialla, missä olosuhteet suinkin sallivat. Kiertävä elämäntapa säilyi vain aavikkojen kaltaisilla äärialueilla, joilla viljelys ei ollut mahdollista.

Metsästäjä-keräilijät liikkuivat sen verran, kun se ruoan hankkimiseksi oli tarpeen: hyvinä kausina vähemmän, huonoina enemmän. Paimentolaiset taas piti liikkeellä karja, jonka ravinto saneli sen, mihin milloinkin päädyttiin.

Ympäristön vaikutusta ihmisyhteisöihin tutkinut biologi-kielitieteilijä Jared Diamond on laskeskellut, että metsästäjä-keräilijöillä lasten ikäero tapasi olla vähintään neljä vuotta. Alle neljävuotias lapsi kun ei voinut yksin kulkea ryhmän mukana, eikä vanhemmilla riittänyt voimavaroja useamman kuin yhden sylilapsen hoitamiseen.

Paikalleen asettumisen ja maanviljelyksen takaaman varmemman ravinnonsaannin myötä kahdenkin vuoden välein syntyneet lapset saattoivat jäädä henkiin ja yhteisö kasvaa.

”Nomadien toimeentulo on usein hyvin haavoittuvaista”, Virtanen sanoo.

Myös mbororojen elämästä on paikalleen jäämisen myötä tullut monin tavoin aikaisempaa turvatumpaa. Pysähtyminen on kuitenkin tarkoittanut myös sopeutumista alueella jo ennalta olleiden kylien sääntöihin.

”Liikkuva elämä oli monin tavoin nykyistä rankempaa, mutta se takasi mbororoille suuremman päätäntävallan omaan elämäänsä”, Virtanen sanoo.

Mbororoille kulkeminen on arvo sinänsä, ja liikkeellä on ollut keskeinen asema heidän kulttuurissaan. Myös tieto on liitetty yhteen liikkumisen kanssa. Mbororot sanovatkin, ettei ilman liikkumista ole viisautta.

Silti kaikki, joiden ei ole pakko liikkua, ovat jääneet pysyvään leiriin.

Untako vain?

Meille länsimaalaisille tulee nomadeista ja Saharasta helposti mieleen kuva syvän sinisiin vaatteisiin pukeutuneista, kameleineen hiekkadyynien keskellä liikkuvista, vanhoista seikkailuelokuvistakin tutuista hahmoista, tuaregeista.

Toinen vaihtoehto on moppitukkainen reppureissaaja, joka lähtee kuukausiksi kiertämään maailmaa. Itse valitussa nomadismissa on perinteiseen nomadismiin verrattuna yksi keskeinen ero: jossain on koti, kotimaa ja sosiaaliturva, joiden huomaan voi palata.

Paimentolaiselämä tarjoaa vapauden ja hyvinä kausina toimeentulon, mutta muiden arkisten tarpeiden kuten terveydenhuollon ja lasten koulunkäynnin järjestäminen niissä oloissa on vaikeaa.

Mutta mitä mieltä mbororot ovat liikkuvasta elämäntavasta luopumisesta? Virtasen mukaan toisaalta pidetään siitä, että elämästä on tullut fyysisesti helpompaa, toisaalta pahoitellaan sitä, että omasta kulttuurista on menetetty jotakin olennaista. Ihmisistä sanotaan tulleen itsekkäämpiä.

Ja tietenkin mukaan mahtuu nostalgiaa. Moni mbororo-vanhus valittelee sitä, kuinka nuoriso maleksii kylissä ja oppii pahoja tapoja. Toisin oli vanhaan hyvään aikaan, kun vielä kierrettiin niin kuin kuuluu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Levyarvostelut

The Rough Guide to Flamenco

Rough Guides/World Music Network

Flamencomuusikko Diego Carrasco on sanonut, että flamencossa menneisyys on nykyhetkessä ja tulevaisuus puhtaana. Lausunto on hiukan kryptinen, mutta kun nyky-flamenco, flamenco actual, soi, luonnehdinnan ymmärtää oitis. Pohjalla on perinteinen Andalusian romanien laulu, soitto ja tanssi, mutta sen päälle on kerrostunut jos jonkinlaista vaikutetta. Se taas sinänsä on ihan perinteenmukaista: vanhakin flamenco on aina ollut monien elementtien sekoitus.

Kokoelma esittelee nykyistä flamencoa, joka on jo aika kaukana lähtökohdistaan. Ilmaisun muodot ovat hurjasti moninaistuneet, eikä esimerkiksi studiotekniikan mahdollisuuksien hyödyntäminen ole mitenkään harvinaista. Studiotyöskentelyllä saattaa olla jotain tekemistä senkin kanssa, että kaikkia esityksiä leimaa hienostuneisuus ja nyanssien runsaus. Mikä ei tarkoita sitä, että näistäkään flamencoista puuttuisi voimaa.

Erinomaisen valikoiman äärellä voi ohimennen miettiä, mikä on se flamencon sydän, jonka sykkeen tunnistaa oli sen ympärillä vaikka mitä. Innoittajana voisi kuunnella Diego Carrascon José Monge Cruz -kappaletta. Se alkaa rytmikkäästi murisevilla sähkökitaroilla, joihin liittyvät ensin kimmoisat rummut, sitten iskevästi tuuttaavat puhaltimet, ja vasta laulun alkaessa mielleyhtymät alkavat etsiytyä oikeaan ilmansuuntaan.

Tai sitten voisi hämmästellä pianisti Sergio Monroyn Mozamoa. Se puolestaan alkaa kamarijazzillisella pianosoololla, ja jazzin sävy säilyy myös laulun, viulujen ja kitaran taiturillisessa kuvioinnissa pianon kanssa.

Mukana on myös hieman perinteisempiä, tai perinnettä varovaisemmin uudistavia taiteilijoita, kuten kitaristit Tomatito ja Pepe Habichuela sekä syvän laulun mestari Enrique Morente. Kokonaisuus on vaihtelevuudessaankin nautittavan tasapainoinen ja kappaleet mietityssä järjestyksessä.

Think Global: Bellydance

Oxfam/World Music Network

Ei tarvitse olla itämaisen tanssin – vatsatanssiksikin kutsutun – harrastaja voidakseen nauttia tästä kokoelmasta. Kappaleet on enimmäkseen haettu tanssin syntysijoilta: Egyptistä, Syyriasta, Turkista ja Israelista. Vaikka kokonaisuus on melko vaihteleva, yksi piirre esityksiä yhdistää. Ne ovat tietenkin hyvin tanssillisia, oli äänessä monikymmenhenkinen, uhkean ylellisesti soiva orkesteri tai pienempi kokoonpano. Ikään kuin pääosassa on syyrialaista musiikkiperinnettä hengissä pitävä Salatin El Tarab Orchestra, jolta on mukana kolme kappaletta. Länsimaissakin tunnettuja ovat muun muassa Hossam Ramzy ja Omar Faruk Tekbilek, jotka ovat tehneet yhteistyötä pop- ja jazz-muusikoiden kanssa.

The Rough Guide to Salsa

Rough Guides/World Music Network

Salsa alkaa olla siinä määrin levinnyttä musiikkia, että siitä suunnasta vain harvoin tulee mitään todella uutta. Yllätyksiä ei tarjoa myöskään tämä kokoelma, jonka taiteilijat ovat kotoisin muun muassa Kuubasta, Nicaraguasta, Kolumbiasta, Kongosta ja USA:sta. Kokonaisuus on silti mukava, sillä se on rakennettu dramaturgisella ajatuksella – tällainen voisi olla illan kulku salsa-klubilla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Rikolliset rangaistusta vailla

Rankaisemattomuudella tarkoitetaan sitä, että rikokseen syyllistynyt ei joudu oikeuden eteen vastaamaan teoistaan eikä kärsi rangaistusta niiden hyvittämiseksi.

Köyhyys ja rankaisemattomuus seuraavat usein toisiaan. Keski-Amerikan köyhillä ei ole varaa hankkia virallisia papereita omistamiensa maiden lunastamiseksi. Varattomat karkotetaan väkivaltaisesti kodeistaan, eivätkä lait ulotu rajoittamaan peltoja himoitsevien suuromistajien toimia.

Rankaisemattomuuteen syyllistytään myös Afrikassa. Amnestyn mukaan esimerkiksi Algeria ei ole lainkaan edistynyt 1990-luvulla kansanmurhaan syyllistyneiden tuomitsemisessa. Maan turvallisuusjoukot ovat pitkälti vastuussa 200 000 ihmisen kuolemasta ja lukemattomista kidutuksista ja katoamisista. Turvallisuusjoukkojen syyttämisestä on kuitenkin tehty rikos. Näin ollen uhrien omaiset, jotka syyttivät turvallisuusjoukkoja kiduttamisesta, ovatkin vaarassa tulla itse tuomituiksi.

Oikeudenkäynti ei välttämättä takaa tuomion toteutumista. Argentiinassa ihmisoikeusloukkauksiin sotilashallitusten aikana syyllistyneet saatettiin oikeuden eteen välittömästi sotilashallitusten romahdettua vuonna 1983. Kuitenkin heidät myös armahdettiin lähes saman tien. Oikeudenkäynnit on aloitettu uudelleen, mutta Amnestyn mukaan tuomareihin, syyttäjiin ja uhreihin on kohdistunut uhkailuja ja hyökkäyksiä.

Rankaisemattomuus on kavala kierre: kun yhdestä rikoksesta ei joudu vastuuseen, toisen tekeminen käy rutiinilla. Kesällä 2006 maailman otsikot kertoivat Israelin ja Libanonin sodaksi kiihtyneestä konfliktista. Amnesty huomauttaa, että kumpikaan konfliktin osapuoli ei ole aloittanut sodan aikana tapahtuneiden rikosten tutkimista. Kansainvälinen yhteisö ei ole niitä siihen myöskään painostanut.

Amnestyn mukaan tämä johtuu Lähi-itään juurtuneesta rankaisemattomuuden mallista: alueella tapahtuvat rikokset on totuttu painamaan villaisella.

Voimakkaat valtiot lietsovat pelkoa ja käyttävät sitä aseenaan vihollisia vastaan. Maailmaa jakavat muurit pysyvät pystyssä, kunnes valtaansa väärin käyttävät hallitsijat myöntävät syyllisyytensä ja kantavat siitä vastuun.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Suomineidon peukalossa

Johanna Pohjola

reppu_vuori.jpgOnko tämä nyt suomalainen vai norjalainen vuori?

Käsi sydämelle! Kuinka moni Kumppanin lukijoista tuntee paremmin Afrikan auringon kuin Kolin kansallismaiseman? Joku on joskus sanonut, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Olin lähtenyt. Jostain syystä olin käynyt neljästi Etelä-Amerikassa ja viidesti Aasiassa, mutten kertaakaan Lapissa.

Asiaa tuli kummasteltua monen samassa jamassa olevan tuttavan kanssa. Seurauksena oli kollektiivinen hämmennys. Olimme haalineet muita maita vieraita, mutta kotomaan kauneudet olivat jääneet kokematta.

Päätin ottaa suunnan käteen, kirjaimellisesti. Matkasin kotimaan luoteisimpaan kolkkaan, Suomi-neidon käsivarren peukaloon. Aikaisemmin en edes tiennyt neitokaisella olevan peukaloa. Nolottaa. Muilta mantereilta käsin maailma on aina näyttänyt kovin toisenlaiselta. Mutta niinpä tuo näyttää kädestäkin käsin. Aluetta kutsutaan ”tosilapiksi”.

Niin kovin lättänä Suomi on muuttunut matkan varrella kumpuilevaksi. Kaukana siintää jopa lumihuippuisia vuoria. Vuoria, Suomessa!

Taitavat kuulua Norjaan, epäilee bussikuski. Ei se mitään, tekivät jo vaikutuksen. Sentään näkyvät Suomeen. Mutta miksi rajalinja viilattiin aikoinaan epäonnistuneesti? Meillä voisi olla oma vuori.

Havaintoni yllättävät: Paikkojen alkuperäisnimet kuulostavat eksoottisilta. Kilbbisjavri, Silisvuobmi, Tsahkaljavri. Kuin olisi ulkomailla! Paikalliset ammatitkin ovat eriskummallisia etelään verrattuna. Satojen kilometrien Käsivarrentietä työkseen kiitävä bussikuski on samaan aikaan posteljooni ja Alkon viinastentoimittaja. Sanomalehti tupsahtaa tilaajilleen vasta iltapäivällä. Kuljettajan mukaan kukaan ei silti koskaan valita.

Poro ylittää tien. Ensimmäisenä ei mieleeni tule Joulupukki, vaan laama, tuo poronvärinen ja koppava Andien kuningatar bolivialaisella vuoristotiellä. Kun näen tuntureita, verkkokalvolleni piirtyvät Andien vuorenhuiput.

Tapaan myös linnunpesien tarkastajan, talven tutkijan, tunturinvartijan ja saamelaisen. Taas hävettää. Tuntuu hullulta, että näin saamelaisia ensi kerran ollessani vapaaehtoistyössä Boliviassa.

Saamelaiset ovat suosittuja vieraita Andien alkuperäiskansojen tapaamisissa. Minulta kyseltiin joskus heidän elämästään, enkä osannut vastata. Tuntui hölmöltä, että kiinnostuin kaukaisista intiaaneista ennen oman maani saamelaisista. Mieleni tekee pyytää saamelaismiekkoselta anteeksi.

Luonto hallitsee kättä. Vaakasuoraan viistävä jääsade yhdistettynä purevaan pohjoistuuleen ja auringonpaisteeseen on äärikokemus. Kun kesäjäätelö sulaa etelän kuumilla kallioilla, on Saanajärvi vielä jäässä. Pilvet ovat enimmäkseen suippoja, kalan muotoisia. Ihmisten puheissakin esiintyvät kalat, porot ja luonto. Kukaan ei säntäile.

Muistan, kuinka mykistyin katsellessani korkealta saarelta Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicaca-järveä. Mikä sininen väriloisto! En tiennyt niin monta sinisten eri sävyä olevan olemassakaan. Kiivetessäni Saana-tunturin päälle huomaan Saanajärvessä saman.

Vesitutkijoiden mukaan värit johtuvat korkeista paikoista. Niinpä! Harvoin saa suomalaisjärveä katsella näin korkealta. Siksipä vuorikateus iskee taas, kun astun Norjan rajan yli. Jos rajaa oltaisiin hivutettu edes muutama kilometri edemmäs, meillä olisi ainakin se yksi vuori.

Mutta entä lähtö kalaan merta edemmäs? Olen vakuuttunut, että kalaan kannattaa lähteä merta edemmäs ymmärtääkseen, ettei kalaan kannata lähteä merta edemmäs. Jos ei mene, ei ymmärrä, että läheltäkin löytyy.

Muuttaisin tosin sananlaskua seuraavasti: ei kannata lähteä kättä pidemmälle kalaan. Todellisten oivaltajien tuskin tarvitsee lähteä edes Käsivarteen asti tämän käsittääkseen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Kai Vaara

Tomi Aho

vox_kaivaara.jpg Omavaraisuuteen pyrkivä Kai Vaara kasvattaa kasvihuoneessaan muun muassa tomatilloja, chilejä ja intialaisia rohtoja.

Jo 13-vuotiaana helsinkiläinen Kai Vaara vaelsi mieluummin luonnossa kuin kaupungin kaduilla: hän patikoi yksin, aistit ja mieli avoinna. Linnut, luonto ja saaristo avautuivat kaupunkilaispojalle täysin uudenlaisena todellisuutena.

Vieläkin Vaara kokee luonnossa samoilun meditaationa, jossa ajattelu on koko ajan valmis väistymään kauneuden havaintojen tieltä. Niistä ei täällä ole puutetta. Istumme lähes kalevalaisissa maisemissa huikeisiin järvi- ja metsämaisemiin avautuvalla Elämänmäen kalliolla Pirkanmaan Vilppulassa.

Vaara otti jo alta parikymppisenä motokseen sen, että elämän on oltava elämisen arvoista, tässä ja nyt.

”Jo tuolloin tajusin, miten yksilöiden kilpailuttaminen pirstoo yhteisöllisyyden. Kilpailu tuhoaa yksilöltä ihmisarvoisen tilan, jossa hän oppii kunnioittamaan elämää.”

Keskiluokan kasvatti kävi nuorena Munkkivuoren yhteiskoulua. Myöhempiin opintoihin kuuluivat sosiologia ja kasvatustiede.

”Halusin ymmärtää, miksi koulumaailma ei motivoi ihmisiä ja miksi yhteiskunnan suhde luontoon ja ihmiseen on muotoutunut välineellistäväksi.”

Myös kansalaistoiminta on kuulunut parikymppisestä asti tiiviisti Kai Vaaran elämään. Hän oli mukana ydinvoiman vastaisen liikkeen alkuaikoina, Koijärvi-liikkeessä, valtaamassa taloja sekä prosenttiliikkeessä.

”Minulla on ollut monessa käynnistävä rooli, olen huono ylläpitäjä kun aina on tullut uutta käynnistettävää.”

Matkalla kansansivistyksen alkulähteille

Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nostaessa päätään 1970-80 -lukujen vaihteessa Kai Vaara meni siviilipalveluun. ”Ei armeijaa” oli ensimmäinen Vaaran periaatelupauksista, jotka hän teki koulun loppuessa.

”Tein viimeisenä yönä perustelut tutkintolautakunnalle, jonka tarkastaja totesi, että ’taitaa olla sun itse kirjoittama’. Minun ei tarvinnut mennä kuulusteluun”, muistelee Vaara. Tuohon aikaan ratkaisu oli hyvin poikkeuksellinen. Hänellä maanpuolustuksen malliin kuului ”väkivallaton sota ympäristöä tuhoavaa koneistoa vastaan”.

Seuraavaksi kutsui Tanska. Vuodesta 1979 pääosin yhteisöissä elänyt mies muutti keväällä 1983 Christianiaan. Tanskassa Vaara innostui kansanopiston historiasta, gradun teemaksi kiteytyi yhteiskunnalliset liikkeet.

”Kansanopiston sivistysmerkitys 1800-luvun puolivälistä alkaen, teollistumisen ja kaupungistumisen kynnyksellä, oli suuresti inspiroiva. Opiskelu kytkeytyi tuolloin suoraan pohjoismaisen demokratian lähtökohtiin, olihan kansanopistoliike muun muassa osuustoiminnan taustalla.”

Tomi Aho

vox_vaara.jpg Kansalaistoiminta on aina ollut Kai Vaaralle tärkeää.

Kai Vaara haaveili vaihtoehtoisen opiston luomisesta Suomeen, mutta se osoittautui mahdottomaksi: kansanopiston perustaminen vaatii täällä valtioneuvoston päätöksen. Vaaran mukaan tästä syystä opistot ovat jo syntyessään poliittisesti leimautuneita.

”Näin valtiollinen koulujärjestelmä tuhosi kansanopiston merkityksen dynaamisen kansalaisyhteiskunnan hiivana.”

Tietoa vai aivopesuvettä?

Suomeen Vaara tuli vuonna 1986 tekemään opintojaan loppuun. Miehen tarkoituksena oli palata Tanskaan, mutta ihastukset saivat miehen asettumaan Tampereelle, ja maisterille syntyi lapsi.

Vaaran toinen periaatelupaus kuului: ei lapsia tähän maailmaan, jonka yhteisöt ovat bisneksen ja kilpailun alistamia. Mutta onneksi elämä yhteisöissä loi paremmat lähtökohdat jälkeläisten hankkimiselle.

Kolmannen lupauksen mukaan ”kehitysyhteistyö on otettava todesta, sananmukaisesti”. Länsimainen kehityskäsitys on Vaaran mukaan maailmanvalloituspolitiikkaa, jossa ihminen ja luonto ovat vain resursseja.

”Miten tehdä kehitysyhteistyötä, joka ei levitä kulutuskulttuuria? Oikean kehitysyhteistyön olisi viritettävä kestävää elämää omassa kulttuurissanikin. Kulutuskulttuuri vie elinkelpoiset perinteet aivopesuveden mukana”, kehityskriitikko kärjistää.

”Meille opetetaan yleensä välineellistä hallitsemisen tietoa. Mutta mitä tietäminen on niissä kulttuureissa, joissa ihminen on ylläpitänyt luontoa ja kestävää elämää?”

Kestävä kehitys on Vaaralle elämää maayhteydessä, luovana ja innostavana, kosmisena juurikulttuurina.

”Juuret ovat omat kehomme. Keho on kestävä, mieli ailahteleva. Kehon hoitamisella mielikin asettuu. Elämä ei ole suoritus; se on lahja hengitettäväksi.”

Vaara muistuttaa, että aina kun keskusvaltaiset sivilisaatiot ovat romahtaneet, on jouduttu palaamaan juurille, metsiin.

”Kestävän elämän perustana ovat ’uusiutuvat luonnonvarat’, elävät olennot ja ihmisen suhde niihin.”

Kukkoilun sijaan kuuntelua

1990-luvun alussa Vaara ohjasti tulevaisuusverstaissaan kansalaisjärjestöjen, kuntien ja yliopistojen ongelmanratkaisu- ja suunnitteluprosesseja. Yhtenä työkalunaan hän käytti pohjoismaisesta Tingmöte-perinteestä omaksuttua puhekehrää.

”Puhekehrä opettaa malttia ja kuuntelemista. Ajatuksesi ovat heijastusta muiden ajattelusta. Huomaat, että omina pitämiäsi ajatuksia tulee muiltakin. Tunnet olevasi yhteisessä veneessä. Ego hiljenee. Ihmisestä tulee lähetin ja vastaanotin, joka on suhteessa muihin sen mukaan, miten se voi täydentää kokonaisuutta.”

Jotta ihminen kykenisi Vaaran mukaan puhumaan syvällisesti, on hänen osattava kuunnella. Samalla tavoin vaatii kehon harjoittaminen ja venyttely rentouttamisen. ”Tajunnan tasolla parina ovat ajattelu ja meditaatio tai mielen tarkkaaminen ja sen tyhjentäminen.”

Kai Vaara inspiroitui ajatuksesta tehdä aitoa kehitysyhteistyötä Kaustisella toimineen Pauanteen imussa. Pauanne-hankkeen tarkoituksena oli luoda kansanparannuksen ja uuden kansankulttuurin kohtaamispaikka.

Kursseilla ja tapahtumissa valotettiin kestävän elämäntavan eri puolia kuten luonnonmateriaaleilla rakentamista, käsityö- ja itsehoitotaitoja sekä saunakulttuuria.

”Halusin saattaa yhteen perinnetaitojen luovia mestareita, tuoda osaajia vuorovaikutukseen niin, että yhteys välittyy myös kiinnostuneille, jotka haluavat oppia tai saada inspiraatiota.”

Pauanne ajautui konkurssiin vuonna 1992. Tyhjiötä paikkamaan löytyi nopeasti vuokralle Katajamäki. Paikka on osa vaihtoehtohoitoja ja kansanparannusta 1900-luvun alussa antaneen tohtori Lybeckin Elämänmäen hoitolaa.

”Se oli taivaanlahja, tarinoissa on niin paljon samaa. Katajamäki oli tärkeä osa sadan vuoden takaista vaihtoehtoista hoitokulttuuria. Kuten Pauanne, paikka on rakennettu erinomaisella puusepäntaidolla ja luovasti, uusia ratkaisuja kehitellen. Mystiseltä tuntuva sattuma.”

Kansansivistystä kiertokoulussa

Viiden vuoden jälkeen Katajamäki ostettiin ja se muotoutui pysyvän ekoyhteisön tyyssijaksi. Samoihin aikoihin luotiin yhteisöt lähiseuduille Keuruulle ja Ähtäriin. Kai Vaara alkoi kerätä yhteisöjen ja tapahtumapaikkojen osoitteita. Syntyi ekokylien yhteysverkko Rihmasto sekä kestävän elämäntavan kiertokoulu.

”Kiertokoulu oli ratkaisuni ’uudenlaiselle kansanopistolle’, kansansivistykselle uraputkiajattelun ulkopuolella. Avoimia tapaamisia kerran kuussa jossain yhteisössä tai muussa kiinnostavassa paikassa, alkuvaiheessa myös kiertäviä erikoiskursseja kuten takapihan taimitarhat, mehiläishoitoa ja itsehoidon menetelmiä. Kestävän elämäntavan taitoja uusavuttomuuden tilalle ja vastapainoksi.”

Edessämme ovat kenties niukkenevat elinehdot, siksi Vaaran mielestä eläviä kokonaisuuksia luovan kansankulttuurin pitää selviytyä ilman suuria instituutioita.

”Uusiutuvan luonnon kestävään käyttöön liittyvää ymmärrystä löytyy omasta ja muiden perinteestä. Se on tarpeen taloudellista globalisaatiota vastaan. Kestävä elämäntapa perustuu tälle tiedolle, kuten myös demokratiaa edistäville uusille ekologisille keksinnöille.”

Neljäskin teesi nuorella Kai Vaaralla oli. Hän uskoi ja uskoo yhä selviävänsä elämästä ”vaikka veneen alla”, joskaan modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarvitsekaan kuolla nälkään tai kylmään.

”Minun ei ole välttämätöntä keskittyä oman menestykseni tai henkilökohtaisen selviämiseni tavoitteluun. Olen vapautettu yrittämään ymmärtää elämän merkitystä ja omaa tehtävääni elämässä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007

Ekspatriaatti valitsee juurettomuuden

Timo Kuronen

expatit_pringle.jpgUlkomaankirjeenvaihtaja James Pringle on maailmalle pysyvästi jäänyt ekspatti. Skotlantilaissyntyisen miehen koti sijaitsee tällä hetkellä Bangkokissa.

Kansallistaiteilijamme menivät sata vuotta sitten hakemaan luovuutta Pariisista. Sitten kaukomaille suuntasivat lähetystyöntekijät. Kehitysyhteistyön vuoro tuli 1960-luvulla ja kansainvälistyvät suomalaisyritykset alkoivat lähettää ammattilaisia haarakonttoreihinsa 1990-luvulla. Heitä kaikkia voisi nykyään kutsua expatriaateiksi – tai tuttavallisemmin expateiksi.

Ekspatriaatti-sana tulee latinasta (ex patria) ja tarkoittaa isänmaan ulkopuolella olevaa. Alunperin ekspatriaateiksi kutsuttiin eurooppalaisia ja amerikkalaisia, länsimaiden ulkopuolella asuvia henkilöitä, mutta nykyään sanaa käytetään kaikista lyhyiden työsuhteiden takia liikkuvista. Ekspatriaateista voidaan vielä erottaa diplomaatit ja muut valtion palveluksessa ulkomailla työskentelevät henkilöt.

Suomesta työkomennukselle ulkomaille lähtevien määrä on kasvanut tasaisesti. Tälläkin hetkellä noin 30 000 suomalaista työskentelee suomalaisten tai kansainvälisten yritysten ja muiden organisaatioiden palveluksessa, Nordkapista Kapkaupunkiin ja Chilestä Japaniin. Perheet mukaan lukien ekspatriaattielämää viettää parisen prosenttia Suomen väestöstä.

Luvuissa ei ole mukana eläkeläisiä tai siirtolaisia. Siirtolaiset pyrkivät tavallisesti sulautumaan uuteen kotimaahansa, kun taas ekspatriaatit aikovat olla maassa väliaikaisesti eivätkä siten omaksu isäntämaan kulttuuria. Monet tosin jäävät matkalle, vaikkapa avioiduttuaan paikallisen kanssa. Vakituisesti ulkomailla lasketaan asuvan yhteensä noin 250 000 Suomen kansalaista.

Iskeekö kulttuurishokki?

“Bangkok vaikuttaa ensi alkuun täydelliseltä hullunmyllyltä, totaaliselta kaaokselta. Liikenteen melu, kuumuus ja pakokaasut saavat pään pyörryksiin, joka katu näyttää samanlaiselta ja tuntuu, ettei ikinä tiedä missä on, ei osaa mennä minnekään eikä uskalla edes ylittää katua (mikä onkin vaarallista) moottoripyörien, tuk-tukien, savuttavien bussien ja loistoautojen sekamelskassa. Ja kun itse alkaa olla suurin piirtein paniikin vallassa, pienet sirot thait kävelevät tyynen rauhallisina kaiken kaaoksen keskellä, katsovat ehkä hieman huvittuneena päätä pitemmän ‘farangin’ (ulkomaalaisen) kauhistunutta ilmettä.”

Näin kirjoittivat Raili Sharma ja Irma Gustafsson vuonna 1994 ensimmäisessä suomalaisille tarkoitetussa Bangkokiin muuttavan perheen oppaassa. Siinä konkarit antoivat neuvoja, mitä kannattaa pakata mukaan ja mitä tulee ottaa huomioon vaikkapa kotiapulaista palkatessa tai paikallista ruokaa syödessä.

Lisääntyneen kaukomatkailun myötä useat ekspatriaatit käyvät uudessa asemamaassaan jo ennen sinne muuttamista. Lomamatka on kuitenkin eri asia kuin muutto. Muuttoa seuraa usein kulttuurishokki, johon liittyvät hämmennys sekä menetyksen ja kyvyttömyyden tunteet. Tutkijoiden mukaan kulttuurishokki on alku sopeutumisprosessille, jossa muotoutuvat uudet arvot, asenteet ja käyttäytymismallit.

Sopeutumiseen vaikuttaa moni asia, muun muassa henkilökohtainen tapa hallita stressiä, kielitaito, sosiaalinen tuki ja lähtövalmennus. Työnantajan järjestämän muuttovalmennuksen lisäksi monet asiantuntijat, paikalliset ulkosuomalaisten seurat ja muut ekspatriaattiyhdistykset auttavat hämmennyksen keskelle joutuneita. Internetistä löytyy lukuisia asiaan vihkiytyneitä sivustoja.

Miehet oli ennen rautaa – ja ekspatriaatteja

Oppaassaan Sharma ja Gustafsson jatkavat: “Vähitellen kaaokseen tottuu, alkaa hahmottaa, mikä on missäkin päin ja kaikki loksahtaa omaan omituiseen järjestykseensä. Maahanmuuttajankin elämä saa jokapäiväisen rutiininsa. Lapset aloittavat koulunsa ja miehet työnsä. Jos perheessä ei ole alle kouluikäisiä lapsia, äiti jää usein ihmettelemään, miten aikansa viettäisi. Apulainen hoitaa talouden ja emäntä tuntee lähinnä olevansa vain tiellä.”

Vielä reilu vuosikymmen sitten ekspatriaatiksi miellettiin yleensä vain mies, vaimon paikka oli kotona. Teknologiayritysten osalta tilanne on vielä moinen, mutta kehitysyhteistyössä ja YK:n palveluksessa naisia on ainakin puolet. Mukana voikin matkata mies, joka viettää koti-isän elämää. Näin tekee 36-vuotias Ville Lehtinen.

“Vaimoni Annu tekee pitkää päivää YK:lla lintuinfluenssa-asiantuntijana. Minä olen kotona, vien nelivuotiaan poikamme Jollen esikouluun, teen käännöksiä englannista suomeen ja hoidan kuntoani kuntosalilla ja golfia pelaten.”

Lehtiset muuttivat Laosin Vientianesta Bangkokiin puoli vuotta sitten. Ensimmäiset kaksi kuukautta aika kului paperisotaan viranomaisten kanssa.

Päivi Hietala edustaa perinteisempää roolijakoa: hän on seurannut vienninedistämiskeskus Finpron palveluksessa työskentelevää aviomiestään Britanniaan, Belgiaan ja Thaimaahan. Lontoossa ja Bangkokissa he ovat asuneet kahteen otteeseen, useita vuosia kerrallaan.

Pariskunnalla ei ole lapsia, joten muuton yhteydessä ei tarvitse miettiä koulujen sijaintia. Kouluhallinnosta ekspatriaattivaimoksi siirtynyt Hietala työskenteli Lontoossa pari vuotta Matkailunedistämiskeskuksella, mutta nyt hänellä ei ole työtä eikä sitä vielä kaipaa. “Käyn kuntosalilla lähes joka päivä, teen kädentöitä ja olen aktiivinen Bangkokin suomalaisten yhdistyksessä.”

Maailmankansalaisuutta vai juurettomuutta?

“Muistan vieläkin elävästi tammikuun toisen päivän aamun vuonna 1990, kun lähdimme taksilla kotoa Kirkkonummelta kohti lentokenttää ja Lontoota. Se oli hyppy tuntemattomaan, yhtäkkiä tuli ontto olo. Mutta sillä tiellä nyt ollaan. Olemme olleet matkojen välillä Suomessa vain kolmisen vuotta”, Päivi Hietala muistelee.

Hietalat viihtyvät maailmalla. “En haikaile tai vertaa paikkoja toisiinsa. Olen kiintynyt jokaiseen paikkaan hyvin voimakkaasti ja on ollut aina vaikea jättää maa muutaman vuoden jälkeen. Pari vuotta sitten en millään halunnut lähteä Lontoosta, vaikka muistin, että kokemukseni Bangkokista vuosina 1994-1998 olivat hyvin myönteiset.”

Lehtiset puolestaan saivat ekspatriaattipureman opiskellessaan Lontoossa 1990-luvun alussa. Työura alkoi kuitenkin Suomessa. “Katselimme Helsingistä maailmalle lähteviä koneita ja haikailimme mukaan. Kun tilaisuus lähdöstä Laosiin kolmisen vuotta sitten tuli, ruuti oli kuivaa”, Ville Lehtinen iskee.

Lehtisten perheessä on keskusteltu maasta toiseen liikkuvien YK-ihmisten lasten juurettomuudesta. “Juurettomuuden riski on olemassa, mutta etuina ovat kielten oppiminen ja kansainvälisyys. Olemme kuitenkin päättäneet, että palaamme Suomeen, kun Jollen peruskouluikä lähestyy. Haluamme, että hän saa koulussa elämän läpi kestäviä ystävyyssuhteita.”

Monet ekspatriaatit myöntävät, että paikalliseen kulttuuriin on vaikea päästä sisään ja paikallisia ystäviä on vähän. “Lontoossa meillä oli laaja suomalainen ystäväpiiri ja täälläkin olen tekemisissä lähinnä muiden ekspatriaattien kanssa. Miehelläni on thaimaalaisia työkavereita, mutta minulla on oikeastaan vain yksi thaimaalainen ystävä, entinen kotiapulaiseni”, Päivi Hietala pohtii.

Ulkomailla asumisesta huolimatta Hietalat tuntevat itsensä hyvin suomalaisiksi. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole mielessä. “Emme ole miettineet sitä ollenkaan. Olemme täällä vielä ainakin kaksi vuotta. Suomessa ei ole mitään sellaisia sitoumuksia, mikä pakottaisi meidät palaamaan.”

“Tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi”

              expatit_guttalin.jpg Intialaisen Shalmali Guttalin työ on vienyt häntä ympäri Kaakkois-Aasiaa.

Intian Chennaista otoisin oleva Shalmali Guttal kertoo joutuneensa Laosiin lähes sattumalta. “Opiskelin Yhdysvalloissa, jossa tapasin aviomieheni Randyn. Olimme jo päättäneet muuttaa Intiaan, kun näimme ilmoituksen, jossa World Education -järjestö haki työntekijöitä Laosiin. Lähdimme sinne kahdeksi vuodeksi, mutta viivyimme kahdeksan.”

Laosissa Shalmalin ja Randyn tehtävänä oli laatia maalle epämuodollisen aikuiskoulutuksen ohjelma kouluministeriötä varten. Ohjelma laajeni, pariskunnan työsuhteita jatkettiin ja he viettivät entistä enemmän aikaa maakunnissa. Usein he matkustivat samaan aikaan, mutta eri puolille maata.

“Aika Laosissa on edelleen lähinnä sydäntäni. Maaseudulla vietin aikaa kylän naisten kanssa ja Randy hoiti puutarhaa.”

Pääkaupungissa Vientianessa Randy sai jatkaa puutarhanhoitoa, mutta siellä pariskunta myös tutustui muihin ekspatriaatteihin. Noin kymmenen hengen porukka tapasi säännöllisesti ja mietti kriittisesti maailman ja Laosin tilannetta. “Mukana oli myös pari laoslaista. Useimmat ovat edelleen vihkiytyneitä Mekong-aktivisteja.”

Sitten Laosin vuosien pari on risteillyt Bangkokin, Intian ja Kambodzhan väliä. Nyt he asuvat taas Bangkokissa.

“Koska puhun thain ja laon kieltä, tunnen itseni enemmän siirtolaiseksi kuin ekspatriaatiksi. Uskon kuitenkin, että muutamme eläkepäiviksi tai jo aiemmin Intiaan. Se on kuitenkin kotimaani. Voisin toki asua myös Laosissa”, vajaa viisikymppinen Shalmali toteaa.

”Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni”


Harvalla on sellaista kokemusta maailmalta kuin kuusikymppisellä Skotlannista kotoisin olevalla ulkomaankirjeenvaihtaja James Pringlellä. Hän lähti uutistoimisto Reutersin keikalle Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1964 ja on sen jälkeen käynyt 165 valtiossa ja pitänyt majapaikkaansa kauemmin noin tusinassa maassa.

“En opiskellut lehtimieheksi, vaan menin nuorena poikana töihin paikallisen lehden toimitukseen ja opettelin iltaisin pikakirjoitusta, koska halusin reportteriksi. Pääsin lopulta Reutersille, koska minulla oli muutaman vuoden kokemus rikostoimittajan työstä ja olin oppinut espanjaa viettäessäni vapaavuotta Meksikossa. Latinalainen Amerikka oli ensimmäinen rakkauteni.”

Karibiaa seurasivat kirjeenvaihtajapostit New Yorkissa, Vietnamissa, Kuubassa ja Itä-Afrikassa. Yhdeksän Reuters-vuoden jälkeen Newsweek pestasi Pringlen kirjeenvaihtajaksi Etelä-Amerikkaan. Buenos Airesin jälkeen hän muutti Nairobiin, Bangkokiin, Beirutiin ja Pekingiin, kuhunkin kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Pringle on ollut Times of Londonin kirjeenvaihtaja ja sittemmin vapaa toimittaja.

Hieman ujolta ja akateemiselta vaikuttava Pringle on kokenut pommituksia Vietnamissa, nähnyt nälänhädän Biafrassa ja tavannut lapsisotilaita Sierra Leonessa. Hän kertoo onnen olleen mukana, sillä moni toimittajakollega menehtyi kriisialueilla.

Kirjeenvaihtajana ollessaan Pringle sai asua parhaimmissa hotelleissa ja haastatella lukuisia valtionpäämiehiä. “En itse asiassa pidä viiden tähden hotelleista, sillä ne ovat liian steriilejä. Pienet majapaikat ovat paljon kiinnostavampia. Hyvä osoite paransi kuitenkin kirjeenvaihtajan statusta, sillä viranomaiset kysyivät aina, missä asun. Nyt kirjeenvaihtajia on vähemmän, sillä lehdet karsivat kustannuksia.”

Skotlantiin Pringle ei ole aikeissa palata. Hänellä ja vaimollaan on kerrostaloasunto Bangkokissa sekä talot Kambodzhassa ja Ranskassa. “Vietnamin sota muutti minut. Sen jälkeen olen tuntenut Kaakkois-Aasian läheisimmäksi, tapasin vaimonikin Kambodzhassa. Jäämme tänne, ellemme sitten muuta Latinalaiseen Amerikkaan.”

Angkor Watin khmer-temppeleillä ja Machu Picchun inkaraunioilla on erityinen paikka arkeologiaa harrastavan, kotimaansa kokonaan taakse jättäneen maailmankansalaisen sydämessä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007