Miksi pommeja on taas viime aikoina putoillut viattomien siviilien niskaan Libanonissa, Gazassa ja Pohjois-Israelissa? Nykyisiä tapahtumia ymmärtääkseen on palattava historiaan. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, mutta se on välttämätöntä, jottei sama toistuisi yhä uudelleen.
Palestiina on kolonialistisen uudisasutuksen uhri. Samaa uudisasuttamista harjoitti Englanti alueella, josta myöhemmin muodostui Yhdysvallat. Molemmat valtiot sallivat juutalaisten jatkaa sitä yhä vuoden 1917 Balfourin julistuksen suomalla oikeutuksella.
Raamatun historia, juutalaisten muinaisten pyhien paikkojen sijainti ja Israelin valtion liki 60-vuotinen olemassaolo luonnollisesti pakottavat etsimään ratkaisun, joka sallii Israelin ja palestiinalaisten rauhanomaisen rinnakkainelon entisessä Palestiinassa. Israel miehittää yhä vuoden 1967 sodassa valloittamiaan Palestiinan alueita. Se vetäytyi Gazasta syyskuussa 2005, mutta pysyi Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. YK:n peruskirjan mukaan palestiinalaisilla on siksi oikeus itsepuolustukseen vapautuakseen laitonta sotaa seuranneesta miehityksestä.
YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 242 vaatii selvin sanoin Israelia vetäytymään vuonna 1967 valloittamiltaan alueilta. Ongelma on kuitenkin siinä, että Palestiinan valtiota ei ole olemassa. Oikeus alueen puolustamiseen on myönnetty, mutta kenelle? Palestiinalaisten epävaltiolle? Palestiinalaisia asuu monissa paikoissa. Vai koskeeko se arabi/muslimimaailmaa, johon kuuluu lukuisia, vahvoin sitein yhteenkuuluvia ihmisiä, joita erottavat ennen muuta läntisten siirtomaavaltojen hajota ja hallitse -politiikan piirtämät keinotekoiset rajat.
Luetaanko mukaan Libanon ja sen myötä Hizbollah yhtenä sen lukuisista aseellisista ryhmittymistä? Entä Syyria, jolta Israel on myös vallannut maata? Vai onko kyse yhä uudelleen syttyvästä ja sammuvasta sodasta, jonka ensimmäinen vaihe alkoi toukokuussa 1948 Israelin valtion ja arabimaiden välillä. Toisessa, kesäkuussa 1967 alkaneessa vaiheessa Israel vastusti yhä enenevässä määrin arabeja yleensä. Ovatko vastustajaksi nyt nousemassa kaikki muslimit?
Sota käsittää hyökkäyksen ja puolustuksen. Puolustuksella on kaksi muotoa: vastaisku hyökkääjän alueelle tai hyökkääjän ajaminen pois oman maan alueelta. Sotilaiden tappaminen molemmin puolin on osa sotaa. Nykyaikaiseen sodankäyntiin kuuluvat kuitenkin yleisesti myös ilmapommitukset; postmodernissa sodassa siviilejä tappavat sekä valtiollinen että ei-valtiollinen terrorismi.
Kysymykset syyllisyydestä tai itsepuolustuksen rajoista menettävät merkityksenä. Osapuolet puolustautuvat kaikin käytettävissä olevin keinoin. Aseita halutaan yhä lisää, ja tuhoisa kierre voi viedä varsinkin heikommat tavoittelemaan jopa ydinaseita. Tulitauko on välttämätön välittömän kärsimyksen lopettamiseksi, mutta se jää tilapäiseksi, ellei taustalla olevaa ristiriitaa ratkaista. Israelin pitäisi miettiä rauhantekoa sodankäynnin sijasta.
Toistuvat sodat Saksan ja Ranskan välillä ja nykyisten Pohjoismaiden alueella päättyivät yhteisiin hankkeisiin paremman tulevaisuuden rakentamiseksi kaikille. Turhautuneet ja epätoivoiset ihmiset saavat uutta intoa ja ideoita kaikkia hyödyttävästä yhteistyöstä. Yksi vaihtoehto voisi olla vuonna 1958 syntyneen Euroopan yhteisön malliin rakennettava Lähi-idän yhteisö, jossa tunnustettu Palestiinan valtio olisi mukana.
Vuoden 1945 alussa Saksa oli sodassa 25 miehittämänsä maan kanssa ja se yritti tuhota juutalaiset, romanit ja slaavit. Nyt sillä on asialliset välit niihin kaikkiin. Miten se saavutettiin? Avain oli sovinto, jota edistettiin anteeksipyynnöillä ja korvauksilla, mutta ennen kaikkea kertomalla totuus uusissa oppikirjoissa salaamatta natsismin kauhuja ja vannomalla, etteivät ne toistu.
Israelin ja sen arabinaapureiden pitäisi ottaa opiksi. Hyvää tahtovien ihmisten tulisi kokoontua kriisin keskellä miettimään, miltä rauhallinen Lähi-itä näyttäisi. (IPS)
Kirjoittajat ovat rauhantutkimuksen professoreita, jotka johtavat yhdessä rauhan ja kehityksen kysymyksiin erikoistunutta Transcend-verkostoa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006