Omasta kiinankielisestä nimestä voi kaiverruttaa leimasimen, joka muinoin korvasi nimikirjoituksen.Istun taksissa keskellä öistä Pekingiä ja ihmettelen mihin oikein olen menossa. Takana on pari viikkoa Mongoliassa ja matkassa laukullinen likaisia vaatteita ja väsynyt mieli. Jollei lento Pekingiin olisi ollut reilusti myöhässä, olisin jo toisessa maassa ja toisessa taksissa matkalla kotiin. Syytän Mongolian tuulia, lentoyhtiöitä, tyhmiä ihmisiä ja kaikkea mahdollista siitä, että istun nyt tässä taksissa ja ihmettelen Pekingin vallanneiden nostokurkien määrää.
Kädessäni on koko Pekingin matkaoppaani: ruutuvihon sivusta repäisty paperinpala, johon kiukkuista ja väsynyttä lennolta myöhästyjää auttanut lentokenttävirkailija on kirjoittanut suuntanani olevan hotellin nimen kiinaksi.
Aamulla etsin hotellihuoneesta puhelinluettelon, tartun luuriin ja alan soitella läpi lentoyhtiöiden ja matkatoimistojen numeroita. Kukaan ei vastaa. Käyn aamiaisella ja jatkan soittelua. Kukaan ei vastaa. Vihdoin englanninkielinen vastaaja kertoo: Toimistomme on kiinni koko vapun, palvelemme teitä jälleen maanantaina. On lauantaiaamu. Jaahas.
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko istun huoneessani autioihin toimistoihin soitellen tai koetan tehdä minut yllättäneestä Pekingin viikonlopusta mahdollisimman mukavan. Päädyn jälkimmäiseen.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missäpäin Pekingiä olen. Asia selviää, kun saan hotellin vastaanotosta valokopion Pekingin kartasta. Olen päätynyt kaupungin keskustaan parin kilometrin päähän Taivaallisen rauhan aukiosta. Päätän suunnata sen vieressä olevaan Kiellettyyn kaupunkiin. Kovin montaa muuta paikkaa en kaupungista muistakaan.
Olen käynyt Pekingissä kerran aikaisemmin, vuosia sitten. Suomalaisporukalla ihmettelimme Taivaallisen rauhan aukion valtavaa kokoa. Keskellä päivää aukio tuntui jatkuvan loputtomiin, ja sen suuruus kutisti siellä kulkevat ihmiset mitättömän kokoisiksi. Aukiota kehystävässä lippurivissä joka toinen lippu oli Kiinan, joka toinen Suomen. Silloinen presidentti Ahtisaari oli maassa valtiovierailulla.
Nyt aukiolla ei ole tyhjää. Näin montaa ihmistä en ole ikinä nähnyt samassa paikassa. Aukion laidalla ihmisvirta kulkee kaistoina, enkä halua kokeilla mitä kävisi, jos kääntyisin kaistallani ympäri ja yrittäisin väärään suuntaan.
En ole ainoa, joka on päättänyt viettää vapunpäivän Kielletyssä kaupungissa. Mielikuvissa seesteisenä ja autiona väikkynyt vanha keisarillinen alue on täynnä ihmisiä.
Vaeltelen pitkin Kiellettyä kaupunkia. Jos seuraa joukkoa, tulee varmasti samalla nähneeksi keskeisimmät nähtävyydet. Keskellä Kiellettyä kaupunkia on kiinnostava rakennus: kaikki haluavat nähdä lasilla suojatuista ikkunoista sisään.
Väkijoukko nousee portaita rakennuksen vasemmalta puolelta, kulkee kuistintapaista pitkin ikkunoiden ohi ja laskeutuu alas rakennuksen oikealta puolelta. Kun saan jujusta kiinni, päätän suunnata joukon mukaan nähdäkseni, mitä oikein katsotaan.
Jonotan ylös portaita ja yritän pysyä mahdollisimman lähellä rakennuksen seinää nähdäkseni ikkunoiden kohdalla sisään. Ensimmäiset metrit sujuvat hyvin, mutta ikkunan lähestyessä pulpahdan kuin korkki väkijoukon ulkolaidalle. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en onnistu pääsemään lähellekään ikkunoita. Kuljen kiltisti väkijoukon ulkolaidalla rakennuksen ohi ja alas portaita.
Naurattaa. Ei ole harvaan asutussa maassa kasvaneesta tähän hommaan. Istun ihmettelemään ihmisvirtaa, ja tovin päästä päätän yrittää uudestaan: ihan hyvä ohjelma tyhjää täynnä olevalle päivälle tämäkin. Jonotan, yritän, ja taas ihmisjoukko pullauttaa minut ulkokehälle. Ja sama kolmannen kerran.
En vilpittömästi ymmärrä, miten se käy. Tuntuu siltä, kuin rakennus ja minä olisimme magneetin eri navat: hylkimisreaktio vain jotenkin tapahtuu. Kukaan ei töni minua, enkä ehdi edes huomata, miten minut kiilataan.
En koskaan saa selville, mitä rakennuksen sisällä oli.
Kielletyn kaupungin laitamilta löytyy tilaa hengittää. Täällä voin seistä nenä kiinni vitriinissä niin kauan kuin haluan, sillä nämä eivät taida olla niitä suurimpia nähtävyyksiä. Seuranani on vain muutama kiinalaisperhe.
Kiinalaisperheen parivuotias poika hihkuu riemusta juoksennellessaan vielä vähän huterin askelin punaseinäisten rakennusten välissä. Sitten hän kiipeää puuportaita rakennuksen kynnykselle, ja valloittavasti hymyillen kyykistyy ja pissata lorottaa portaille.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006