Kuubassa on totuttu presidentin vointia koskeviin tiedonantoihin. Syyskuussa ei Havannassa näy merkkiäkään siitä, että 82-vuotiaan johtajan, el jéfen, sairastuminen aiheuttaisi amerikankuubalaisten toivomaa poliittista kriisiä. Moottoritien varsilla matkustajia tervehtivät poliittiset iskulauseet, joista lukee suurin kirjaimin: ”Estamos contigo, Fidel!” Olemme kanssasi, Fidel!

El jéfen julkinen esiintyminen sairasvuoteelta käsin kiidättää kaikki kynnelle kykenevät televisioiden ääreen. Vanha, donquijotemaiseksi kuihtunut Fidel Castro puristaa Kuuban tärkeimmän liittolaisen, Venezuelan presidentin Hugo Chávezin, kättä ja lupaa sosialismin voittoa. Kommunistipuoleen pää-äänenkannattajassa Granmassa Castro vakuuttaa sekä terveytensä että sosialistisen vallankumouksen edistyvän hyvää vauhtia.

Samaan aikaan havannalaisessa naapurilähiössä kuiskitaan seinäkirjoituksesta, jonka sanoma ”Fidel alas!” toi nuorelle tekijälleen kymmenen vuoden vankeustuomion. Vastavallankumoukselliseksi kutsuttu toiminta on Kuubassa hyvin vakava rikos.

Amnesty International on tuominnut pidätykset ja vankilatuomiot, joiden järjestö katsoo loukkaavan ihmisoikeuksia. Vuodesta 2003 alkaen Amnesty on vaatinut Kuuban hallitusta vapauttamaan tuolloin pidätetyt yli 70 poliittista vankia, joista osa kärsii kolmenkymmenen vuoden tuomioita.

Erikoisjäätelö

Che Guevara -paitaan sonnustautuneen turistin silmissä maassa vallitsee tavanomainen, harmonisen hallittu kaaos, vailla viitteitä poliittisista erimielisyyksistä. Havannan vanha kaupunginosa kylpee karibialaisissa pastellisävyissä. Väentungos keskustassa viittaa siihen, että jäätelöpuisto Coppelia on avoinna.

Menen sinne 15-vuotiaan lukiolaispojan, Yosmel Pérezin (nimi muutettu) kutsumana. Kuumana syyskuun päivänä vaihtoehtoina ovat mangojäätelö ja spesiaaliannos. Tilaan spesiaalin. Sekin on mangojäätelöä.

”Kuubassa spesiaali ei tarkoita samaa kuin Euroopassa”, Yosmel nauraa. Hän viittaa Neuvostoliiton romahtamista seuranneeseen kriisiin 90-luvun alussa. Kuubalaiset kutsuvat sitä erityiseksi ajanjaksoksi – período especial.

Pyhä lehmä

Sosialismi on sinnitellyt Kuubassa vuoden 1959 vallankumouksesta lähtien. Se on kestänyt USA:n kauppasaarron ja maailmanhistoriaa muuttaneen Neuvostoliiton romahtamisen, mutta kestääkö se karismaattisen johtajan poistumisen?

Kyselen Yosmelilta ja muilta nuorilta, mitä Fidelin kuolemaa seuraa.

”Raúl”, he vastaavat. Raúl Castro, Fidel Castron nuorempi veli, varapresidentti ja Kuuban armeijan johtaja, ei kuitenkaan ole sen ikäinen tai siinä kunnossa, että voisi johtaa maata edes puolta siitä ajasta, jonka isoveli on ollut ohjaksissa. ”Raúlin jälkeen tulee Carlos Lage, toinen varapresidentti.”

Vastaukset kuulostavat ulkoa opituilta. Harva tuntuu uskovan radikaaliin muutokseen, toivovat he sitä tai eivät.

”Ongelma on siinä, että me kuubalaiset pelkäämme muutosta”, taksikuski selittää täyteen ahdetussa 1950-luvun amerikanraudassa matkalla La Palman kaupunginosaan, Yosmelin kotikulmille.

Akateemisesti koulutettu kuljettaja kertoo menevänsä joka päivä naapurimaakuntaan töihin. Palattuaan takaisin illalla hän ajaa taksia elättääkseen perheensä.

”Libretan annoksilla kuolisimme nälkään.”

Libreta on vihkonen, jonka haltijalle myönnetään tietty vaatimaton määrä riisiä, papuja ja muita peruselintarvikkeita kuukaudessa. Naudanliha ja maito puuttuvat sekä libretasta että kauppojen hyllyiltä. Ei siksi, että lehmä olisi pyhä, vaan koska sen rajallisen saatavuuden katsotaan aiheuttavan epätasa-arvoa. Valuuttakaupasta lihaa voi ostaa kahdella dollarilla kilo.

”Missä muualla maanviljelijä olisi rikkaampi kuin lääkäri?” kuljettaja huomauttaa. Lääkäreiden määrä asukaslukua kohti on korkea, ja julkinen terveydenhoito pystyy kilpailemaan monen länsimaan – etenkin pohjoisen naapurinsa – kanssa. Kuitenkin lääkäritkin elävät Kuubassa köyhyysrajalla.

Turhautuneet nuoret

Vierailu tavallisten kuubalaisten arkeen paljastaa sosialistisen ihanteen aukkokohdat. Idealismin rapautumista ja alhaista työmoraalia ruokkivat avustukset, joita yli miljoona Amerikassa asuvaa kuubalaista lähettää sukulaisilleen. Viisikymmentä dollaria kuukaudessa riittää mainiosti toimeentuloon.

Koulutetusta ja tasa-arvoisesta nuorisosta ylpeilevä maa näyttää kasvattavan sukupolvea, joista huolestuttavan moni ei käy töissä eikä opiskele. Se uhkaa maan tulevaa kehitystä.

Kuubassa lukutaitoisia on noin 97 prosenttia kansasta, kuten Yhdysvalloissakin. Mahdollisuuksien rajallisuus turhauttaa kuitenkin nuoria, sillä vaikka opiskelu on Kuubassa ilmaista, oppiainevalinnat saatetaan tehdä ylhäältäpäin.

Myös tiedonhaku ulkomaisesta aineistosta on laitonta. Tavallinen kuubalainen ei surffaile sen enempää internetissä kuin Floridan Kuubasta erottavalla Karibianmerelläkään.

Toisten janotessa tietoa toiset keskittyvät opportunistisesti merkkituotteiden jahtaamiseen. Nike-huppari on halutumpi univormu kuin Castron suosima sotilasasu. Joku kysyy kiinnostuneena, minkä merkkistä hammasharjaa käytän.

Innoton huippukokous

Samaan aikaan Havannassa kestitetään sitoutumattomien maiden neljättätoista kokoontumista. Kuubalaisten suhtautuminen lähinnä kehitysmaiden johtajista koostuvaan kokoukseen on laimeata verrattuna G8-kokousten provosoimiin mellakoihin muualla maailmassa.

”Tekopyhyyttä”, viisitoistavuotias Yosmel Pérez tuhahtaa tylsänä pitämälleen tapahtumalle, jossa valtionjohtaja toisensa jälkeen – Chavez etunenässä – kiittelee Kuuban kestävää kehitystä ja Yhdysvaltojen painostuksen vastustamista.

”Haluamme vain opiskella, tehdä työtä ja olla perheemme kanssa, kuten kuka tahansa. Mutta täällä on hyvin vaikeaa selviytyä rikkomatta lakia.”

Kuuban tulevaisuuden suunta riippuu suurelta osin siitä, omistautuvatko nuoret yhteiskuntansa rakentamiseen yhtä solidaarisesti ja kiitollisesti kuin edellinen sukupolvi. Ja siitä, annetaanko heille siihen ylipäätään mahdollisuutta – Castron aikana ja hänen jälkeensä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2006