Ystäväni Bosco keksi joulun alla oivan liikeidean. Ruandassa ei ole ollut tapana hankkia koteihin ja työpaikoille joulukuusia, mutta Kigalin lähivuorten rinteillä maissipeltojen, maniokkipalstojen ja loputtomien banaanipuuryppäiden yläpuolella kasvaa hehtaarikaupalla sypressejä. Tätä kirjoittaessa en ole ihan varma, missä laajuudessa projekti lopulta toteutui, mutta ainakin maan suurin pankki, lentoyhtiö Rwandair, muutama keskustan hotelli ja matkapuhelinoperaattori MTN olivat kiinnostuneita hankkimaan markkinointimielessä pihalleen isot joulusypressit kimaltelevine koristeineen ja jouluvaloineen kaikkineen.
Joulupuuhankkeen yhteydessä oli tarkoitus myös levittää hiukan ympäristötietoisuutta ja puhua puiden istuttamisen tärkeydestä. Hallituksen esittämänä viesti on jo mennyt aika hyvin perille, sillä joka kuun toisena lauantaina miltei koko kansa lähtee yhdessä tuumin istuttamaan puita katujen pientareille tai läheiselle kukkulalle – ja heillä näyttäisi olevan oikein hauskaa. Kahden viikon kuluttua kaupat ja toimistot ovat taas kiinni työntekijöiden ollessa siivoustalkoissa tai maaseudulla rakentamassa suojapenkereitä viimeistä senttiä myöten viljellyille kukkulanrinteille.
Butareen vievän maantien laidalla monta sataa miestä kaivaa hakuilla ja lapioilla kymmenien kilometrien pituista ojaa. Vierustoveri pikkubussissa valistaa, että siinä rakennetaan uutta laajakaistayhteyttä maan eteläosiin. Ruandalainen it-firma on luvannut vetää kahdessa vuodessa valokaapelit maan joka kolkkaan – ilmeisesti ensimmäisenä koko maailmassa.
Mutkaista asvalttitietä kiitävässä bussissa isokokoinen nainen käytävän toisella puolella lähettää tyytyväisen näköisenä tekstaria. Ja vähän ennen Kigalia Nokian soittoäänet alkavat piipittää melkein jokaisen kännykässä, ihan kuin Helsingin-junassa vähän ennen Pasilaa.
Sitten minunkin puhelimeni soi. Se on Bosco. Joo, kaikki hyvin. Sovimme tällit Poseidonissa, tutun nettikahvilan vieressä olevassa baarissa, missä Mützig-oluen kyytipojaksi voi tilata kaupungin parhaat toastit.
Kun kävin edellisen kerran Ruandassa, ensimmäinen asia minkä näin olivat ruumiit, jotka kelluivat Kagerajoessa Ruandan ja Tansanian rajalla. Kigali oli rikkipommitettu aavekaupunki, jossa lihavat koirat lönkyttivät useamman koiran laumoissa. Kolmessa kuukaudessa Ruandassa oli tapettu ja silvottu lähes miljoona ihmistä, minkä päätteeksi tappajat pakottivat pari miljoonaa ihmistä lähtemään mukaansa naapurimaihin Tansaniaan ja silloiseen Zaireen, jonne ulkomaiset avustusjärjestöt toimittivat vuosien ajan miljardien dollarien edestä ruoka-apua noiden samojen tappajien hallitsemille pakolaisleireille.
Nyt ainoa merkki noista tapahtumista ovat pommituksen jäljet parlamenttitalossa Kigalin korkeimman kukkulan laella (sekä koruttomat muistomerkit kutakuinkin kaikissa kylissä ja kaupungeissa). Muuten kansanmurhasta ei välttämättä kuule puhuttavankaan, jollei satu käymään gacaca-oikeudenkäynneissä, joissa maallikkotuomareiden johdolla selvitetään, mitä kotikunnailla yksitoista vuotta sitten todella tapahtui, kenen toimesta ja kenen aloitteesta, kyläläisten istuessa puun alla kuuntelemassa vaaleanpunaiseen vankipukuun puettujen syytettyjen kertomuksia, osallistuen tarvittaessa myös todistajina oikeudenkäynnin kulkuun.
Mutta muuten näkökulma on kyllä kovasti tässä päivässä ja eteenpäin. Kaikkialla rakennetaan. Uusia asuintaloja, toimistoja, kauppakeskuksia, maan ensimmäistä pilvenpiirtäjää.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006