Se vielä menetteli, että Singaporessa wc:n vetämättä jättämisestä saattoi saada sakot. Mutta kun lavuaarin kokoisen suihkulähteen reunalla näkyi kalastuskielto, alkoi kaupunkivaltiossa ahdistaa muukin kuin ylihygieenisyys ja dollarinpalvonta. Päätimme matkatoverini kanssa vaihtaa maisemaa.
Koska siirto piti tehdä nopeasti, turvauduimme matkatoimistoon. Pulau Bintan -nimistä saarta, joka on niin pieni, ettei se näy peruskoulun kartastossa, mainostettiin ”Unelmalomana Indonesiassa”. Tämä Indonesian pohjoisen Riau-saariston suurin saari on singaporelaisten suosima kohde, tunnettu luonnostaan ja rauhallisuudestaan. Ainoa suurempi turvallisuusriski matkalla lienevät merirosvot.
Elantoa saarelaisille tuovat kalastus, palmuöljy, öljy, maakaasu ja kumi. Turismi on tuonut tulleessaan saarille golfkentät ja ilmastoidut hotellit, ja moni matkailuyrittäjä on tullut saarelle rikkaasta Singaporesta.
Puolentoista tunnin matka Pulau Bintaniin taittui ongelmitta saaristossa sukkuloivalla pienellä moottorilautalla. Satamassa vastassamme oli mies, joka tavoitteli energisin ottein laivan köyttä. Toisessa kädessään hän heilutti pahvikylttiä. Sen yhdelle puolelle oli kirjoitettu matkatoimistomme nimi – ja kääntöpuolelle sen toisen, jonka olimme hylänneet vähemmän houkuttelevana. Tämä kahden herran palvelija oli monikielinen oppaamme.
Kun me pakettimatkalaiset kokoonnuimme yhteen, ilmeni, että ryhmään kuului lisäksemme ainoastaan yhdeksän singaporelaista poliisia. Opas selvitti oikopäätä tiiviin aikataulun. ”Ennen ensimmäistä retkeä kannattaa levähtää”, hän totesi lopuksi.
Ohjeiden mukaan vetäydyimme hotelliin siestalle. Noin kymmenen minuutin päästä soi puhelin. Opas ilmoitti, että perehtyminen lähisaariin alkoi nyt. ”Vaihdoin aikataulua” oli lause, jota hän toisti sittemmin päivittäin. Kun pääsimme aulaan, Singaporen hyväntuuliset poliisivoimat olivat jo paikalla lomavetimissään.
Moottoriveneretki – ilman pelastusliivejä – käynnisti kolmen päivän tiiviin turistikierroksen. Miltei asumattomien saarien viidakoista löytyi köynnösten peittämiä temppeleitä ja kirkkoja, joista monikulttuurisen poliisiseurueen jäsenistä jokainen löysi vuorollaan omansa.
Pulau Bintanin miesväestön keskuudessa suosituin liikkumismuoto oli mopo, jonka kyydissä kulkivat parhaassa tapauksessa ostokset, kotieläimet ja koko perhe. Turistikiertoajelu toteutettiin minibussilla, eikä isolla bussilla ajaminen kapeilla hiekkateillä olisi järkevää ollutkaan. Kierroksen aikana meidät vietiin autiolle hiekkarannalle, jonka opas virheellisesti väitti esiintyvän Sininen Laguuni -elokuvassa. Sangen erikoinen kohde oli myös metsän keskelle rakennettu prostituoitujen kylä, joka sekin esiteltiin nähtävyytenä, tosin ilman tarkempaa perehtymistä.
Poliisit hamstrasivat tuliaisiksi säkkikaupalla kuivattua pikkukalaa, samaan tapaan kuin suomalaismatkailijat Tallinnasta kaljaa. Lisäksi he vaihtoivat vapaalle heittelemällä roskia, ja antoivat tästä syystä toinen toisilleen humoristisia leikkisakkoja – kotonahan ne olisivat olleet täyttä totta. Kaivattu tauko järjestyksenvalvojien lomameiningin seuraamiseen tuli hotelli-illallisesta, jossa eteen kannettiin suunnaton keko mitä erilaisimpia tuoreita mereneläviä. Ruokailun ajan seurustelimme hotellin kahdennentoista vieraan kanssa. Hän paljastui jakartalaiseksi öljy-yhtiön johtajaksi, joka oli aloittanut uuden elämän ananasviljelijänä.
Saaren vanha kaupunki Tajung Pinag oli eloisa yhdistelmä kylämäisyyttä ja suuren maailman henkäystä intialaisine elokuvamainoksineen. Kadun moporallin pärinältä välttyi hädin tuskin sisätiloissakaan. Hieno hiljainen hetki oli eksyminen urheiluhallissa pidettyihin shakkikilpailuihin: läsnä oli satoja shakkilaudan ääreen kumartuneita pelaajia ja harras tunnelma.
Valitettavasti ainutkaan hotellin postilaatikkoon laittamani kortti ei ole tullut perille. Tässä viimein terveiset tropiikista: aurinko paistoi, ruoka maistui ja matkaseura oli vähintään mielenkiintoista.
Julkaistu Kumppani-lehden 1/2006 Reppu&passi-palstalla