Teloitetun omainen Cristina Galleguilos ja hänen perheensä.

Chile oli yksi ulkomaanuutisten keskipisteistä 70-luvulla. Armeijan 11. syyskuuta 1973 tekemää sotilasvallankaappausta johti kenraali Augusto Pinochet.

Vallankaappausta seuranneena aikana Chilessä laiminlyötiin ihmisoikeuksia, ja kansalaiset joutuivat elämään pelossa. Armeija ja salainen poliisi pidättivät ihmisiä kodeistaan ja työpaikoiltaan, ja monet heistä nähtiin silloin viimeistä kertaa.

Tiesin vain vähän vallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista matkustaessani Chileen opiskelemaan syksyllä 2002. Maan lähihistoria kuitenkin avautui minulle lähemmin, kun kävelin Santiagon keskustassa vallankaappauksen muistopäivänä.

Törmäsin mielenosoituksen jälkiin: talojen seiniin oli maalattu iskulauseita, ikkunoita oli rikottu ja oikeuslaitoksen sisäänkäyntiin oli roiskittu punaista maalia. Nämä jäljet saivat minut miettimään, kuinka 70-luvun tapahtumat vaikuttavat vieläkin ihmisiin.

Minulle kerrottiin mielenosoituksen syyksi se, ettei Chilen valtio ollut vieläkään kertonut, mitä kadonneille ihmisille tapahtui. Ymmärsin silloin, että on vieläkin ihmisiä, jotka haluavat tietää, mitä heidän lähimmäiselleen tapahtui. Kiinnostuin asiasta ja halusin tavata kadonneiden ihmisten omaisia ja pidätyksistä selvinneitä. Heidän elämänsä muuttui vallankaappauksen tapahtumien vuoksi, ja halusin kuulla heidän tarinansa.

Ei oikeutta puolustukseen

 


Marcellina Ceballos löysi serkkunsa ruumiin 18 vuotta katoamisen jälkeen.

Eräs tapaamistani kadonneiden omaisista oli Marcellina Ceballos. Vieraillessani hänen kodissaan kaupungin laidalla olevassa rivitalossa Ceballos esitteli haikeana tavaroita ja vaatteita, joita hänen serkustaan Pablo Ramón Aranda Schmiedistä oli jäänyt muistoksi.

Pablo vietiin 14. syyskuuta 1973 sairaalasta, jossa hän työskenteli harjoittelijana. Ceballos ei ole sen päivän jälkeen nähnyt serkkuaan. Pablo opiskeli lääketiedettä ja kuului kommunistiseen puolueeseen. Ceballos tietää, että poliittinen vakaumus oli syy Pablon katoamiseen.

Ceballos kertoi nähneensä asunnostaan, miten ihmisiä vietiin kuorma-autoihin sullottuina Santiagon jalkapallostadionille, joka toimi väliaikaisena vankilana. Ceballos järkyttyi.

”Jokainen rikollinen on oikeutettu puolustukseen, mutta nämä vangit eivät olleet.”

Stadionille kerättiin kaappauksen alkuvaiheessa tuhansia pidätettyjä ja heidät vietiin sieltä edelleen pidätyskeskuksiin. Punainen Risti vei pidätetyille ruokaa, ja joskus järjestön työntekijät toivat stadionilta paperilappuja ja viestejä.

Ceballos odotti miehensä kanssa stadionin porteilla, mutta ei saanut koskaan Pablolta viestiä. Viikkojen jälkeen Ceballos sai takaisin kaikki serkulleen lähettämänsä tavarat. Siksi hän nykyisin uskoo, että Pablo tapettiin heti.

Kadonneen serkun etsimisestä tuli nuorelle Ceballosille koko elämä. Hän etsi Pabloa 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 1991 yleiseltä hautausmaalta löytyi kadonneiden ruumiita. Pablon ruumis oli heidän joukossaan. Tälle Santiagon hautausmaan alueelle oli diktatuurin aikana haudattu 125 ihmisen ruumiit. Heistä 74 on tunnistettu.

Puisto pidätyskeskuksen paikalle

Ennen paikalla oli Villa Grimaldi, pahamaineinen kidutuskeskus, nyt puisto.

Pidätyskeskuksia oli eri puolilla Chileä, ja pelkästään Santiagossa niitä oli kymmeniä. Armeija ja salainen poliisi halusivat tukahduttaa kaiken Pinochetin hallinnon vastaisen poliittisen toiminnan, ja pidätyskeskukset olivat paikkoja, joihin ihmisiä vietiin kuulusteltaviksi.

Yksi Santiagon pidätyskeskuksista oli Villa Grimaldi. Se oli korkeilla muureilla aidattu alue, joka toimi DINA:n eli Chilen salaisen poliisin tärkeimpänä kuulustelupaikkana. Alueella oli useita rakennuksia, joissa ihmisiä pidettiin vankeina ja kidutettiin.

Kuulustelumenetelminä käytettiin muun muassa sähköshokkeja, tukehduttamista, valvottamista, seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, omaisten kiduttamista kuulusteltavan edessä ja nälkiinnyttämistä. Vankeja kuulusteltiin täällä ympärivuorokautisesti, ja moni menehtyi kuulusteluissa.

DINA:n toiminnan loputtua alueen rakennukset purettiin ja myöhemmin paikalle rakennettiin tapahtumien muistoksi puisto. Puistoon on rekonstruoitu joitakin rakennelmia keskuksen toiminnan ajoilta, ja alueen päädyssä on suuri uhrien muistolaatta.

Totuus pysyy salassa

Gabriela Zuniga ei ole vieläkään lakannut etsimästä miestään.

Gabriela Zúñigan ja hänen miehensä Álvaron Barrios Duquen oli tarkoitus syödä juhlapäivällistä 15. elokuuta 1974 Álvaron äidin luona, mutta keskipäivällä kaksi pidättäjää vei Álvaron pois autolla. Zúñiga oli katoamisen aikaan 21-vuotias ja Álvaro 26-vuotias. Zúñiga ei ole koskaan ymmärtänyt pidätyksen oikeutusta.

Miestään Álvaroa hän on etsinyt 30 vuotta ja aikoo jatkaa etsintöjään edelleen. Ensimmäiset vuodet hän etsi elävää Álvaroa vankiloista ja sairaaloista, mutta kun joukkohauta löytyi, hän tajusi etsivänsä kuollutta.

”Etsiminen on tuskallista, koska löytyy vain luita ja osia ruumiista. Mietin paljon, mitä Álvarolle tapahtui ja mitä hänelle tehtiin vankilassa. En usko, että saan koskaan tietää totuutta”, Zúñiga huokaa.

Zúñigaon huolissaan, sillä osa chileläisistä ei halua muistaa menneitä tapahtumia.

”Mielestäni nämä asiat eivät kuitenkaan kuulu vain omaisille, vaan ongelma on laajempi ja koskettaa koko maata.”

Hän harmittelee, etteivät chileläiset nuoret ole kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui.

”Nuorten on vaikea ymmärtää tapahtunutta, sillä he eivät tiedä, että 17 vuoden ajan Chilessä tehtiin hirveyksiä. Ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei näin voi toimia yhteiskunnassa.”

 


Enrique Núñez selvisi kidutuksista hengissä.

Chilessä ollessani huomasin, että menneistä tapahtumista ei puhuttu paljoa, vaan Pinochetin hallinnon ajat pyrittiin unohtamaan. Taloja, joissa oli toiminut pidätyskeskus, purettiin ja niiden osoitenumeroita vaihdettiin.

Monet ihmiset eivät halunneet puhua tapahtumista. Maa tuntui olevan jakautunut kahtia. Osa ihmisistä hyväksyi synkät tapahtumat, koska niiden jälkeen Chilessä puhuttiin talouden noususta.

Kadonneiden ja kuolleiden ihmisten omaiset ja pidätyskeskuksista selvinneet eivät kuitenkaan halunneet unohtaa tapahtumia. He eivät kyenneet tekemään surutyötä, sillä monet etsivät vielä omaisiaan, eikä kiduttajia, pidättäjiä ja heidän johtajiaan ollut saatettu teoistaan vastuuseen.

Historian tarkoituksellinen unohtaminen on traagista, sillä historia rakentaa kulttuuria ja auttaa siten ymmärtämään paremmin nykyhetkeä. Vasta marraskuussa 2004, yli 30 vuotta vallankaappauksen jälkeen, Chilen armeija ja poliisi pyysivät chileläisiltä tapahtumia anteeksi. Ehkä tässä on mahdollisuus Chilen kansan yhdistymiselle ja omaisten surutyölle.

Melia Hermosillan poika Hector vietiin kotoaan 8. heinäkuuta 1974.

Kai Widell: Verdad y Justicia – Totuus ja oikeus
Like 2004. ISBN 952-471-432-9.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2005