Musse Mohamud, Mia Nuikka, Osman M. Ali ja Abdulkadir Mohamed vannovat yhteistyön nimiin.

Kehitysyhteistyötä tekevät sekä suuret vuosikymmeniä toimineet järjestöt että pienet järjestöt ympäri Suomea. Kehitysyhteistyö on usein vain yksi osa järjestöjen toimintaa. Yhteistyön aloittaminen moninaisella järjestökentällä ei ole aina yksinkertaista.

Kansainvälisen solidaarisuussäätiön toiminnanjohtajan Miia Nuikan mielestä suomalainen kehitysyhteistyö ja kansalaisjärjestökenttä ovat murroksessa. Kauppapoliittiset kysymykset ja vaikuttaminen lännessä saavat ansaitusti yhä enemmän painoarvoa, ja niin sanottu perinteinen kehitysyhteistyö etsii omaa paikkaansa. Nuikan mielestä kansalaisjärjestöjen hanketoiminta on edelleen tarpeellista, mutta sen perusteita ja vaikuttavuutta pitää miettiä aikaisempaa tarkemmin.

”Hanketoiminnassa pitäisi analysoida enemmän hankkeiden yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia kohdealueilla. Olisi tutkittava, millaisia vaikutuksia hankkeella on esimerkiksi alueen kansalaisyhteiskuntaan tai hallintoon.”

Miia Nuikka kannattaa järjestökentän moninaisuutta. Nuikan mukaan pienillä järjestöillä on tärkeä rooli kehitysyhteistyötiedon levittämisessä suomalaisille. Toisaalta pienempien hankkeiden vaikutuksia kehitysmaissa ei ole aina mietitty perusteellisesti.

”Projektit voivat luoda ikäviä riippuvuussuhteita etelässä, jos kestävyyden periaatteesta tingitään”, Nuikka sanoo.

Järjestöjen tai hankkeiden pienuus ei kuitenkaan estä laatutyötä. Nuikan mielestä yksi tapa kehittää sekä isompien ja pienempien järjestöjen työn tasoa on vuorovaikutus ja yhteistyö, jossa molemmat oppivat toisiltaan.

Yhtä köyttä vetämään

Kansainvälinen solidaarisuussäätiö on yksi kahdeksasta pitkään kehitysyhteistyötä tehneestä järjestöstä, jolla on kumppanuussopimus ulkoasiainministeriön kanssa. Kumppanuusjärjestöt – entiset kehysjärjestöt – pyörittävät hanketoimintaansa nelivuotissopimusten pohjalta, joten näiden järjestöjen ei tarvitse hakea joka vuosi uudelleen rahoitusta. Tämä järjestely on aiheuttanut ristiriitojakin epäyhtenäisellä järjestökentällä.

”Pienemmissä järjestöissä kumppanuussopimus on herättänyt epäilyä ja jopa kateutta isompia järjestöjä kohtaan.”

Kansainvälinen solidaarisuussäätiö on astunut tämän kuilun yli ja aloittanut yhteistyön pienempien järjestöjen kanssa. Viime syksynä säätiö ja kahdeksan muuta järjestöä perustivat Suomen Somalia-verkoston. Verkostoon tuli mukaan muun muassa Somaliliitto, Kanava Nuoriso, Suomi-Somalia-seura, Maahanmuuttajien tuki ja monia somalialaisten maahanmuuttajien järjestöjä.

Verkostosta on tarkoitus tehdä yhteydenpidon ja tiedon jakamisen foorumi. Nuikka uskoo, että toimijoiden yhteistyö lisää hanketoiminnan laatua ja Somalian painoarvoa suomalaisessa kehitysyhteistyössä.

”Solidaarisuussäätiö saa verkoston kautta tietoa ja asiantuntemusta Somaliasta, sillä pienissä järjestöissä on mukana paljon Somaliasta Suomeen muuttaneita. Kokeneena kehitysyhteistyöjärjestönä säätiö voi tukea pienempien hankesuunnittelua”, hän sanoo.

Myös järjestöjen tiiviimpi hankeyhteistyö voi jatkossa olla mahdollista. Yhteistyön aloittaminen ei ole kuitenkaan aivan ongelmatonta. Ammatikseen toimivien ja vapaaehtoisten työntekijöiden aikataulujen yhteensovittaminen on joskus hankalaa.

”Jotta yhteistyöhön motivoiduttaisiin, siitä pitää olla kaikille osapuolille todellista hyötyä”, miettii Nuikka.

Löyhyys on valttia

Neljä vuotta toimineeseen Hiv/Aids-verkostoon kuuluu kolmisenkymmentä hiv- ja aids -työtä tekevää järjestöjä. Valtaosa järjestöistä toimii sekä Suomessa että ulkomailla. Mukana on sekä suuria että pieniä järjestöjä Väestöliitosta Positiiviset ry:hyn ja muita tahoja kuten Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus Stakes.

Verkoston toimintaa on pari viime vuotta koordinoinut Helsingin Diakonissalaitos. Verkosto kokoontuu muutaman kerran vuodessa, jonka lisäksi järjestetään silloin tällöin teematapaamisia. Löyhähkö yhteistyö ja suhteellisen harvat tapaamiset ovat Diakonissalaitoksen kansainvälisten asioiden johtajan Birgitta Rantakarin mukaan olleet yksi verkoston vahvuuksista. Yhteistyötä ei ole tarkoitusta jatkossakaan tiivistää.

”On olemassa niin paljon verkostoja, että tarvitaan myös tällaisia, joihin osallistuminen ei vaadi hirveästi aikaa ja resursseja.”

Pelkkä tiedonvaihto on Rantakarin mielestä ollut verkoston tärkeää antia. Tapaamiset ovat auttaneet pysymään kärryillä siitä, mitä muut tekevät ja suunnittelevat. Joissakin asioissa verkosto on myös pyrkinyt luomaan yhteistä linjaa hiv/aids-asioiden käsittelyssä. Verkosto osallistui esimerkiksi Kepan kannanoton tekoon, kun Suomen kehityspoliittista linjausta valmisteltiin.

Rantakari kannustaa uusia järjestöjä liittymään Hiv/Aids-verkostoon. Verkostosta voisi olla hyötyä myös järjestöille, joilla hiv tai aids eivät ole toiminnan keskipisteessä, mutta joiden työssä asia nousee vastaan.

Hiv/Aids-verkoston lisäksi Diakonissalaitos on mukana CUAHA – projektissa, joka onkin jo käytännön operatiivista yhteistyötä. CUAHA:ssa eri kirkkokunnat ovat yhdistäneet voimiaan hiv:n ja aidsin vastaisessa työssä. Vastaavasti Suomessa ja Euroopassa hankkeessa on mukana useita järjestöjä ja muita instituutioita. Hiv- ja aids-asioissa kirkkokuntien käsitykset ovat hyvin erilaisia, minkä voisi jopa kuvitella estävän yhteistyön. Rantakarin mukaan näin ei ole kuitenkaan käynyt – kiitos asioiden pöydälle nostamisen.

”Emme ole lähteneet leikkimään kuurupiiloa eli olemme tunnustaneet erilaiset mielipiteemme. Tämä on ensiaskel yhteisten ratkaisujen löytämisessä.”

Vanhoista virheistä voi oppia

kepanjärjestökoordinaattorin Auli Starckin mukaan suomalaisten kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen yhteistyössä on monia mahdollisuuksia. Jos järjestöt toimivat samassa maassa, voi yhden järjestön työntekijä kenttävierailullaan käydä tutustumassa myös toisen järjestön hankkeeseen.

Hankesuunnitteluvaiheessa järjestöt voivat kommentoida ja arvioida toistensa suunnitelmia. Jos Suomessa järjestää tapahtuman tai seminaarin, se kannattaisi usein järjestää monen järjestön voimin, jotta osanotto ja vaikutuksetkin olisivat laajempia.

”Samoilla resursseilla voidaan saada paljon enemmän aikaiseksi, jos voimavarat yhdistetään.”

Toisaalta Starck ymmärtää yhteistyön aloittamisen vaikeudet. Järjestöt saattavat toimia eri puolilla Suomea, eikä vapaaehtoisvoimin pyörivissä pienemmissä järjestöissä helposti liikene aikaa oman hankkeen pyörittämiseltä.

Joskus järjestöt ovat mustasukkaisia hankkeistaan ja pelkäävät ideoiden varastamista. Joissakin tapauksissa järjestöjä vaivaa perisuomalainen vaatimattomuus – mitä joku toinen voisi oppia meidän hankkeestamme?

”Vaikka yhteistyön alku vaatii ponnisteluja, jatkossa se usein helpottaa työskentelyä”, kannustaa Starck.

Yhteistyöllä toimintaan voi saada uusia näkökulmia ja myös uusia ihmisiä.

”Jos sama porukka pyörittää toimintaa kymmenen vuotta, niin uusien ihmisten voi olla vaikea tulla siihen mukaan. Yhteistyö muiden kanssa tuo toimintaan avoimuutta.”

Toimijapiirin laajentuminen voi tapahtua myös järjestötasolla. Esimerkiksi monien järjestöjen kehittämishankkeisiin voisi kokenut yhteistyöjärjestö pyytää mukaan jonkin kehitysyhteistyöstä kiinnostuneen järjestön, jolla on asiantuntemusta, mutta ei välttämättä resursseja omaan hankkeeseen.

Yhteistyön suurin motiivi on Starckin mielestä oppiminen – kaikkien ei tarvitse tehdä samoja virheitä. Toisaalta virheiden tunnustaminen muille järjestöille on juuri yhteistyön koetinkivi.

”Monet pelkäävät, että virheet saattavat kantautua rahoittajan korviin. Tämän taas pelätään vaikeuttavan jatkossa rahoituksen saamista”, Starck huomauttaa.

Eikö kaikessa inhimillisessä toiminnassa tehdä virheitä ja eikö niiden tunnistaminen ole edellytys toiminnan kehittämiselle? Starck on samaa mieltä ja vaatiikin uudenlaista suhdetta rahoittajien ja järjestöjen välille.

”Kansalaisjärjestöyhteistyön rahoitusosuutta ollaan kasvattamassa, ja siihen kohdistuu yhä enemmän odotuksia. Jotta vaatimukset voitaisiin täyttää, tarvitaan reilumpaa ja avoimempaa keskusteluyhteyttä hallinnon ja järjestöjen välille.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005